Raivokasta extreme metalia industrial-vaikuttein: haastattelussa Diablerie

Extreme metalia ruoskiva kotimainen Diablerie julkaisi tänään 27. tammikuuta toisen pitkäsoittonsa. Edellisestä viisiraitaisesta ”Transition 2.0” -ep:stä on jo kulunut pari vuotta ja ensimmäisestä albumista kohta 16 vuotta. Kaaoszine sai yhtyeen nokkamiehen Henri Villbergin kiinni ja esitti kysymyksensä. Haastattelussa Villberg kertoo uuden albumin sanoituksista, kuvituksesta ja taustoista. Villberg kertoo myös tauon vaikutuksesta Diablerien musiikkiin. Myös yhtyeen kitaristi Kimmo Tukiainen kertoo mielipiteensä musiikin suoratoistopalveluista ja yhtyeistä, joiden kanssa mieluiten kiertäisi maailmaa.

Moro! Miten Diablerien vuosi 2017 on lähtenyt liikkeelle?

Villberg: Musiikin kannalta melko hissukseen. Sen sijaan keikkojen järjestämistä ja tulevan levyn promohommia on ollut todella paljon.

Julkaisette tammikuun lopussa yhtyeen toisen täysipitkän ”The Catalyst Vol. I: Control”. Kuinka kuvailisitte uusimman albumin eroavan edellisistä julkaisuistanne? Viittaako ”vol.” siihen, että jatkoa on tulossa?

Villberg: Kyllä, ”vol.” viittaa todella vahvasti siihen, että tekeillä on trilogia. Jos 2000-luvun alun materiaaliin vertaa, niin erohan on mielestäni valtava. Bändi on jättänyt päättömän taiteilun ja kunnioittaa juuriaan musiikissaan nyt selkeämmin. Kun bändiä lähdettiin uudestaan kasaamaan, tarkoitus oli perustaa lähinnä samaan konseptiin perustuva projekti. Tällä kertaa vain potenssiin kaksi: Hevit on hevimpiä, teknot teknompia ja koko paketti tuutataan pihalle sellaisella raivolla, että naama lähtee irti.

”The Catalystin” kappaleet ovat sinun käsialaasi ja teemaltaan synkkiä ja kantaaottavia. Mikä on toiminut sanoitusten innoittaja?

Villberg: Kyllä, sanoitukset ovat tässä bändissä sellaisia nihilistisiä syväanalyysejä typeryyksistä ja jatkuvasti tapahtuvista asioista. Aihepiirit menevät laidasta laitaan. Esimerkiksi ”Selves” käsittelee freudilaisittain protagonistin minäkuvaa. Tällä protagonistilla vain on tietysti ego, superego ja id todella pahasti ristiriidassa keskenään, ja hän käy sotaa päänsä sisällä, kun ei tiedä, mille näistä antaa vallan. Sen sijaan levyn introssa pohditaan, että jos Jumala loi ihmisen itsensä kuvakseen, miksi uskovainen ihminen pyrkii muokkaamaan tuota kuvaa mieleisekseen. Suurin osa tuosta silikoni-botox-porukastahan lienee uskovaisia. Tuollainen tyhmyys antaa myös paljon sytykkeitä sanoitusten kirjoittamiseen. Ja siinä missä ”Odium Generis Humani” käsittelee näitä kaiken maailman ammuskelijoita, ”Osiris” on oletettavasti faktinen tarinointi kuolemankultin johtajasta, joka viipaloi vaimonsa maailmanlopun edellä päästäkseen taivaaseen. Ihmisellä on ns. kova tarve sahata itseltään päätä irti, ja siitä on hyvä kirjoittaa, koska uusia laulunaiheita syntyy jatkuvasti.

Olet myös toteuttanut albumin kuvituksen, joka minusta on mykistävän hieno. Mistä idea tummanpuhuvaan levytaiteeseen on kummunnut, ja heijastaako albumin kuvitus musiikin sisältöä?

Villberg: Kiitos. Trilogian nimi ”The Catalyst” viittaa ihmiseen lopunaikojen katalyyttinä. Voimana, joka vain nopeuttaa sytytyslangan paloa. Ahneet öljykuopasta kurottelevat kädet hamuamassa kuollutta rauhankyyhkyä oli vain mielestäni sopiva levyn kansikuvaksi. Se on niin monitulkinnainen, esteettisesti yksinkertainen ja linjassa sanoitusten kanssa. Siitä löytyvät ahneus, sota, toivon kadotus ja lopunaikojen läheneminen ja kaikkia näitä muita herkkuja, joista Diablerien biiseissä on kyse. Kysymys kansikuvan takana onkin: kun rauha on kuollut, kenellä on kontrolli?

Albumilla kuullaan kahta vierailevaa vokalistia: Mika Luttista (Impaled Nazarene) ja MC Raaka Peetä (Turmion Kätilöt). Oletteko olleet Luttisen ja MC Raaka Peen kanssa aiemmin tekemisissä vai mistä saitte idean heidän vierailuilleen?

Villberg: Toinen kitaristimme Tomi Ullgren soittaa Impaled Nazarenessa. Basistimme on Impukoiden lavateknikko, ja itse olen ollut useilla Suomen keikoilla roudaamassa ja paitamyynnissä. Lavallakin olen pyörähtänyt feattaamassa. Näin ollen Impaled Nazarene -kytkös on melko ilmeinen. Jos lähipiiriin kuuluu Luttisen kaltainen ”merkkihenkilö”, niin pakkohan se on laittaa levylle sanomaan edes ”Die” tai ”Yeah”. Soitimme aikoinaan Nosturissa Turmion Kätilöiden kanssa keikan, ja tuolloin Raaka Pee sanoi, että jos voi meitä jotenkin jeesata, otetaan yhteyttä. Noin puolisen vuotta myöhemmin kirjoitin kappaleen ”Wear My Crown”. Päätin kokeilla kappaleeseen suomenkielistä lyriikanpätkää, jonka olin joskus humalassa puhelimeeni tallentanut. No, sehän sopi kappaleeseen kuin nyrkki silmään. Siinä oli vain yksi mutta. Kohtahan kuulosti vahingossa vähän liikaa vanhoilta Kätilöiltä. Mietin, että tästä tulee kyllä sanomista. Sitten keksin, että laitetaan Raaka Pee apinoimaan itseään, niin se vittuilu loppuu siihen. Ja itse asiassa levyllä on kolme vierailijaa. Kappaleessa ”Odium Generis Humani” vierailee entinen bändikollegani Sipi Sinkkonen nyt vissiin kuopatusta Scorngrainista. Halusin hänen ääntään levylle, koska se on niin persoonallinen ja erilainen.

Seuraavaksi haluaisin tonkia hiukan historiaa, koska yhtye on suhteellisen tuntematon isommalle kuulijakunnalle. Yhtyeenne synty sijoittuu vuoteen 1998. Ilmeisesti yhtyeenne on ollut myös tauolla vuosituhannen vaihteen aikana mutta palasi henkiin vuonna 2006? Alkuperäisistä jäsenistä lisäksesi on jäljellä vain Tukiainen. Kuinka kuvailisitte yhtyeen muuttuneen tauon jälkeen ja millaisia myönteisiä asioita se toi mukanaan?

Villberg: Yhtye tavallaan hajosi ”Seraphyden” jälkeen, ja itse olin silkasta kyllästymisestä laittaa pillit pussiin. Muutin kuitenkin mieleni, kun Ullgren kysyi minua Raptureen laulajaksi. Rapturessa en kuitenkaan tuntenut oloani kovinkaan kotoisaksi, koska musiikki ei täysin vastannut omia intressejäni. Päätin aloittaa Tomin kanssa sivuprojektin, joka soittaisi raivokasta konemetallia. Tukiainen palasi kuvioihin, kun projektin nimi vahvistui ”Reactivation”-ep:n myötä Diablerieksi. Yhtye on alun ajoista muuttunut todella paljon. Luultavasti kypsyys ja sen tuoma tapa käsitellä asioita muuttavat koko palettia todella paljon. Silloin oltiin vasta kakaroita, ja nyt ollaan siinä kunnossa, että ei paljon haarahypyt lavalla irtoa. Jollain tasolla käsitän tämän ns. uuden tulemisen aivan eri bändiksi. Suurin osa jäsenistöstä on vaihtunut. Toimintatapamme poikkeaa alkuperäisestä. Kaikki on toisin. Tällä kertaa tämä toimii paremmin, koska bändin sisäinen työnjako on selkeämpi.

Kuvailette musiikkianne extreme metaliksi, jossa on industrial metalin vaikutteita. Mitkä yhtyeet ovat antaneet Diablerielle eniten vaikutteita? 

Villberg: Itse asiassa oma määritelmäni on extreme metalia industrial-vaikuttein, mutta nämä nyt ovat näitä typeriä lokerointiasioita. Kuten jo aikaisemmin mainitsin juurista, niin nehän löytyvät black ja death metalista, ja kun mennään vielä syvemmälle, ollaan jo siellä vanhalla kunnon PanteraSepultura-sektorilla. Kaikki tämä tiivistettynä on käsittääkseni äärimetallia. Industrial-bändeistä kynäilyyni ovat eniten vaikuttaneet Frontline Assembly, Psyclon Nine, Skinny Puppy ja synkeä synthpop-bändi Mind.In.A.Box. Ja usko tai älä, myös Dead Can Dancella ja Paradise Lostilla on suuri vaikutus kirjoittamaani materiaaliin. Diablerie on ottanut myös alusta lähtien paljon vaikutteita elokuvamusiikista.

Koetteko musiikin suoratoistopalvelut hyödyksi vai uhaksi artisteille? Vai onko niillä mitään merkitystä? 

Villberg: Luulen, että tällä on suuri merkitys yhtyeille. Kun fyysinen levy ei myy, lafka ei saa rahaa, jolla se voisi kustantaa bändien studiokulut. Levyt tehdään sitten itse niin halvalla, kuin vain kykenee. Laatu kärsii. Sinun tarvitsee olla Vain elämää -artisti, että suoratoistopalvelusta on sinulle hyötyä. Graafikot eivät enää tee levynkansia, vaan jotain Facebook-bannereita. Studioissa ei käy kukaan, hyvät vehkeet pölyttyvät. Kaikki on pilalla ja musakin kuulostaa kotipolttoiselta pikselimössöltä. Todellisuudessa minulla ei ole oikeastaan mitään mielipidettä asiasta niin kauan, kun minulla on kädet ja korvat ja saan tehdä musiikkia. Myy se tai ei. Jos oikeasti haluaa rahaa, voi mennä töihin.

Tukiainen: Ainakin Spotify tuntuisi olevan ihan yhdentekevä artistin kannalta. Kuluttajana se on kiva käyttää ja kuunnella, mutta pienen artistin ei kannata sinne edes vaivautua, ennen kuin alan sivustot, YouTube ja Facebook on kunnolla hallussa.

Jos saisitte valita yhden yhtyeen, jonka kanssa kiertäisitte soittamassa festareilla Keski-Euroopassa, mikä se olisi? 

Villberg: Meshuggah. Järkevänoloista sakkia, ja sitäkin nykimistä täytyy lähteä melko avoimin mielin katsomaan. Jos se voisi olla mikä tahansa, miltä aikakaudelta tahansa, sitten ehdottomasti Strapping Young Lad.

Tukiainen: Ja hei, jos voi olla ketä tahansa, niin Havoc Unit tai Fear Factory tietenkin! Näistä toki väitellään sitten treeneissä, kun joka jätkällä on oma mielipide aiheesta.

Tämä vuosi on vasta aluillaan ja ”The Catalyst” näkee pian päivänvaloa. Mitkä ovat yhtyeenne suunnitelmat loppuvuotta varten?

Villberg: Pyrimme soittamaan niin paljon keikkoja kuin vain mahdollista. Aloitamme myös työstämään ”Vol.2:ta”. Siinähän sitä jo alkaakin olla.

Kiitoksia haastattelusta! Haluaisitteko laittaa terveiset lukijoillemme? Sana on vapaa.

Villberg: Kiitos itsellenne. Levy haltuun ja keikoilla nähdään!

Diablerie Facebookissa

Haastatellut: Aleksi Parkkonen