Pidän rehdistä, mutta ammattitaidolla tehdystä turpaan takomisesta, yksinkertaisesta aggressiosta musiikillisessa muodossa. Recoilsin musisointi on hieman monimutkaisempaa: pikemminkin melankolisen tunnelman ympärille rakennettua, progressiivisiin kappalerakenteisiin sekä omaan erikoiseen soundiinsa nojaavaa taidemetallia, kuin raakaa paukutusta. Musiikki kuvastaa tietyllä tavoin metalligenren vuosien saatossa kokemaa monipuolistumista ja erityisesti modernissa metallissa korostuvia arvoja, joita itse hieman vierastan. Recoils ei siis soita minun tyyppistäni metallia.

Yhtyeen uutukainen, seitsemästä kappaleesta koostuva ”Deadly Seven” -nimeä kantava mini-LP on tästäkin huolimatta  – tai ehkä juuri tästä syystä – varsin mielenkiintoinen paketti. Levyn avausraita ”Vincent Prince” tuo vokaaleistaan mieleen ensimmäisenä Linkin Parkin ja yleisestä tunnelmastaan ensimmäiset kertani teinipoikana Moonspellin tuotantoon tutustumassa. Suoranaisen päteviä tai osuvia vertauskuvia en mieleeni saa, mikä kertoo varmasti omalta osaltaan orkesterin erikoisesta otteesta.

Seuraava raita ”Mantis Night” polkaistaan käyntiin selkeästi tunnistettavemmalla metallityylillä. Kappaleen loppupuolelle sijoitettu rockahtavampi kitarataiturointi ja kokonaismittansa hyvällä temmolla läpi rullaava kappale ei pääse aloitusbiisin ainutlaatuisuuteen, mutta jää silti kokonaisuudessaan jopa melko tarttuvaksikin veisuksi. ”Rapture” siirtyy lähemmäs alternative-rockin maailmaa ja tuo vokaaleihin takaisin avausraidalta tuttuja nu metal -vaikutteita, kunnes ”They Eat Fears” palaa takaisin rockahtavan modernin metallin pariin säilyttäen kuitenkin vahvat alternative-vaikutteet. ”Keloid” jatkaa pitkälti samalla linjalla, mutta ”Mare” kuulostaa taas vahvemmin modernilta rock-metallilta.

Tässä vaiheessa kuuntelua levy vaikuttaa skitsofreeniseltä. Kappaleet kuulostavat soundinsa perusteella saman yhtyeen tekemiltä, mutta ovat kuitenkin samalla kuin kahdelta täysin eri palikoista rakennetulta albumilta. Finaaliksi jätetty ”Mischief And Romance” kuulostaa jo pelottavankin paljon geneeriseltä metalliballadilta.

Hieman ironisestikin kappaleet, jotka painuivat albumilta eniten mieleeni, ovat kappaleita, joista en erityisemmin pitänyt. Mielenkiintoni levyä kohtaan on huipussaan, kun musiikki on selkeästi omanlaistaan. Jäin odottamaan levyltä enemmänkin juuri näitä rohkeammin genrerajoja rikkovia ja orkesterin oman taiteellisen näkemyksen hämyisillä äärirajoilla tasapainottelevia kappaleita. Niiden kohdalla mielenkiintoni säilyy musiikissa, vaikka en kuulemastani pidäkään. Rock-metalliin siirryttäessä kappaleet ovat jo lähempänä omia mieltymyksiäni, mutta samalla tuotanto tylsistyy. Rock-metalli on jo tehty, nähty, koettu ja taottu. Puhtaassa meiningissä orkesteri ei tällaisenaan pärjää pelkästään menevämpään taontaan keskittyville kilpakumppaneilleen.

Vaikka orkesteri on sijoittanut kappaleisiin hienostuneesti omaakin tyyliään, jäin silti kaipaamaan lisää rohkeutta kautta linjan. Oman juttunsa tekeminen on aina kunnioitettavaa, vaikkei joku elämäänsä kyllästynyt kriitikko siitä pitäisikään. Omasta jutustaan tingittäessä lopputulos on valitettavan usein tylsähkö, ja tähän ansaan noin puolet ”Deadly Seven” -albumista on langennut. Toisesta puolikkaasta en pitänyt, mutta jään silti mielenkiinnolla seuraamaan orkesterin kehityssuuntaa. Melodramaattisen alternative-horror-metallin piiristä niche-yleisö löytynee, rock-metallin piiristä tuskin.

5/10

Kappaleet:
1. Vincent Prince
2. Mantis Night
3. Rapture
4. They Eat Fears
5. Keloid
6. Mare
7. Mischief And Romance

Kirjoittanut: Pekka Nyrhinen