Revengine – Why Follow Road So Narrow

Olen häpeilemätön raivokkaasti rouhivien kitarariffien ystävä. Mitä enemmän säröä riffeihin on saatu, sitä varmemmin orkesteri saa minusta itselleen uuden ystävän. Kolmehenkisen Revenginen vuonna 2011 julkaistu ”The Absence” EP, loi silloin jo pelkästään rajusti rouhivalla saundillaan minusta uuden ystävän musiikilleen. Lisänä pienet progevivahteet ja kautta linjain jatkuva äärimmäisen pätevä tekninen puoli, niin soitannassa kuin tuotannossakin loivat vahvan ja ennen kaikkea mielenkiintoisen kuuntelukokemuksen, johon palaan edelleenkin säännöllisin väliajoin.

Uutukainen, kymmenkappaleinen ”Why Follow Road So Narrow” kehittää soitantaa hieman erilaiseen suuntaan. Tarkkaava kuuntelija erottaa edelleen esiintyvän orkesterin pelkästä musiikistakin, mutta tunnelma levyllä on selvästi erilainen. Soitanta on tunnelmallisempaa ja melankolisempaa – jopa masentavaa. Hyvään menoon yllyttävää pomppurokkia ei ole tarjolla, vaan kaikki kappaleiden äänimaailmasta lyriikoihin tukevat tummanpuhuvaa kokonaisuutta; ei varsinaisesti mitään kesämusiikkia siis. Onneksi ulkona sataa, eli ainakin puitteet ovat kuuntelua varten kohdillaan.

Albumista kokonaisuutena tulee mieleeni välittömästi Shinedownin ”Leave A Whisper” -albumi, vaikkakin vielä pykälää hillitymmin soitettuna. Progeilua on myös vähennetty ja kappalerakenteet edustavat pitkälti hyvin perinteikästä hidastempoista rockia. Kaikki pellet, pillit, pensselit sekä ylimääräiset pelimannit on jätetty sivuun ja yhtye pyrkii hurmaamaan kuuntelijansa vain hyvin aidolla, karulla ja pelkistetyllä tyylillään. Tämä karkeus on jopa piristävän erilainen teknisen kikkailuvingutuksen aikakaudella, ja tukee osaltaan albumin karua tunnelmaa.

Näinkin selkeän minimalistisuuden päälle rakennetusta musiikista on kuitenkin äärimmäisen hankalaa tehdä mielenkiintoista, ainakaan koko albumin kestoisesti. Revengine onnistuu ainakin ensikatsauksella välttämään tämän sudenkuopan ja lätty säilyttää huomioni alusta loppuun saakka. Kymmenkappaleinen ”Why Follow Road So Narrow” on myös albumina lyhyehkö, kappaleiden keston vaihdellessa kolmen ja neljän minuutin välissä, ja paketin tiiviys auttaa omalta osaltaan mielenkiinnon ylläpitämisessä. Täytebiisit tai olemassa olevien biisien venytys olisivat tuhonneet kokonaisuuden välittömästi, mutta tähänkään sudenkuoppaan orkesteri ei onneksi astu.

Risujakin pitänee antaa. Vaikka albumi kestää toistaiseksi hienosti lukuisiakin pyörähdyksiä ja tuntuu vain paranevan jokaisella kiepillä, saattavat kappaleet silti toistaa itseään liikaa pitkää aikaväliä silmäillen. Vahvasti tiettyyn tyyliin panostamisen lopputuloksena on vahva punainen lanka albumille, mutta toisaalta orkesterin persoona jää ohueksi, pitkälti yhden tyylin ja toiston varaan rakentuvaksi. Pitkäkestoisempi soitossa pysyminen saattaisi vaatia hieman rohkeampaa otetta kappaleita kasatessa. Täydellisen kuperkeikan taitava sirkuskarhu pääsee varmasti esiintymään Tykkimäelle, mutta Sariolaan tarvitaan muutakin.

Orkesterin vokalistilta kaipaisin myös antaumuksellisempaa eläytymistä, reilua jalka monitorin päällä, silmät kiinni ja vasempaa kättä taivasta kohden -tasoista purkautumista. Liika tasaisuus, jopa tietyllä tasolla tukkoisuus nousee suurimmaksi ongelmaksi kautta linjan. Albumi lähtee masentavissa tunnelmissa liikkeelle ja tunnelma ei varsinaisesti kehity albumilla mihinkään suuntaan, vaan masennuksen tummissa vesissä kahlataan loppusointuihin saakka. Elämä on toisinaan perseestä pitkiäkin pätkiä, mutta ehkä pieni vuoristoratamaisuus olisi toiminut paremmin. Aurinkoa osaa arvostaa vasta pimeyden päälle ja pimeyttä pelätä kunnolla vasta pienien auringonpilkahdusten jälkeen. Pienillä auringonpilkahduksilla melankolinen sanoma olisi saattanut saada vielä pientä lisäpotkua ja albumi muuttunut näin vaikuttavammaksi.

Levyltä on myös vaikea nostaa esille yhtä selkeää kiintopistettä tai sinkkubiisiä. Tämä ei kuitenkaan suoranaisesti ole kritiikkiä. Kyseessä on selkeästi kokonaisuus, joka on parhaimmillaan kokonaisuutena kuunneltaessa. Samalla se tarkoittaa sitä, että Revenginen kuunteleminen rajoittuu hetkiin, jolloin tunnelma on albumin tyyliin sopiva, käytössä olevat kuunteluvermeet riittävän laadukkaat, eikä kuuntelijalla kiire mihinkään. Näitä pitkäpiuhaisen kuuntelijan palkitsevia levyjä tehdään aivan liian vähän nykyään ja henkilökohtaisesti annan tästä bonuspisteitä. Yksinkertaisuudessaan kyseessä on äärimmäisen vahva ja ammattitaidolla kasattu tunnelmallinen pläjäys melankolista raskasta rokkia. Kevyttä ja pikaista rokkipläjäystä hakevat suunnatkoon hakunsa kuitenkin muualle.

7/10

Kappalelista:
1. Not Of This Time
2. My Charade
3. EOL
4. Sky Burial
5. Blackened Mind
6. Paraside
7. Still Ain’t Lost My Way
8. Unto Utter Desolation
9. Yet Here We Are
10. Cycle

https://www.facebook.com/revengineband

http://www.revengineband.com/

Kirjoittanut: Pekka Nyrhinen

Kommentit