Rock Never Ends – Muistokirjoitus Bar 15:n kunniaksi

Muuttaessani vuosia takaperin Seinäjoelle ei minulla ollut lakeuksien keskellä mitään tai ketään. En tuntenut yhtäkään ihmistä, en tiennyt missä olla, mihin mennä tai miten viettää aikaani koulunkäynnin ohessa. Silloin vielä kaljupäinen, ehta eteläsuomalainen 19-vuotias räkänokka oli auttamatta eksyksissä, vailla hengenheimolaisiaan.

Helsingissä asuessani kantakuppilanani oli toiminut Mikonkadulla sijaitseva Public Corner. Rauhalliseen istuskeluun ja kirjailijan urasta haaveilevan nuorukaisen pohdiskeluun kuin nakutettu baari tarjosi rauhallista, klassista rock-musiikkia sekä mainioita tummia oluita, joita maistellessa illat sieluttoman suuressa kaupungissa menivät edes jotakuinkin siedettävissä merkeissä. Tshekkiläinen, tuttavallisesti tunnettu tumma Velko sai minut pauloihinsa ja jäi suosikikseni.

Bar 15:n tai tuttavallisemmin Warttibaarin ovista eksyin sisään opiskelijatovereideni seurassa vuonna 2009, vain kuukausia Public Cornerin hyvästeltyäni. Mikä on tämä kellarikerroksen tummanpuhuva syli, johon minua johdatellaan? Ulkoisesti Cornerista poikkeava baari huokui rock-henkeä,ja vaikutti ensikatsomalta jopa varsin kotoisalta. Rosoinen sähkökitara pauhasi jukeboxista. Ensimmäinen kriteereistäni täytetty. Olutta tarjoiltiin tiskiltä rahaa vastaan. Toinen kriteereistäni täytetty. Biljardipöytää sai ajokorttinsa panttaamalla käyttää ilmaiseksi. Aina parani! Ensimmäinen katsaus baarikaappiin sai sydämeni suorastaan hypähtämään riemusta: tummaa Velkoa! Pullosta kiitos!

Vuosi 2011. Olin menossa suurehkon seurueen kanssa opiskelijabileisiin juhlimaan, ja jonotimme rappusissa pääsyä paikallisen tanssiravintolan narikkaan. Sisällä paukkuva tanssimusiikki ei innostanut vähääkään, ja ajatukseni ajautuivat auttamatta muualle. ”Soittakaa kun lähdette”, huikkasin, ponkaistessani samalla rappuset kahtia jakavan kaiteen ylitse. Painelin pihalle ja lähes juoksujalkaa kohti Bar 15:tä. Tiskin takana seisoskeli jo tutuksi käynyt iloinen, pitkätukkainen mies. Tumma Velko-pullo oli ilmestynyt avattuna tiskille jo laskeutuessani tutuiksi käyneitä kierreportaita alas kotoisaan Warttibaariin.

Vuosi 2012. Istuin jalkapallokentän laidalla tihkusateen putoillessa vasten mustaa paitaani. Paitaa koristi etupuolella Bar 15:n logo ja selkää teksti ”Rock Never Ends”. Olin pelaamassa ensimmäisessä baarifutiksessani, joka on Seinäjoella vuosittain paikallisten anniskeluravintoloiden välillä järjestettävä jalkapalloturnaus. Edellisvuonna olin estynyt saapumasta paikalle, mutta tänä vuonna olin odottanut turnausta kuin kuuta nousevaa. Olimme pelanneet kaksi ensimmäistä peliämme, ja joukkuetovereideni innostamana minä olin erehtynyt kokeilemaan legendaarista Pöyrööt-shottia. Urheiluhengessä olin luonnollisesti ottanut niitä suoraan kolme. Viimeisessä pelissä keskityin lähinnä pystyssä pysymiseen, ja kuten paikalla kuvatusta videomateriaalista selviää, vaihtelevalla menestyksellä. Wartin joukkue, Peuralan johtamana, hurrasi riemukkaasti, tapahtui kentällä sitten mitä tahansa, ja ilta jatkui yhtä riemukkaana pikkutunneille saakka joukkuetta varten varatussa saunatilassa.

Vuosi 2013. Nojailin Bar 15:n tiskiin poikkeuksellisen rauhallisena iltana. Peurala hääri tiskin toisella puolella itselleen ominaisella ripeydellä, koskaan kuitenkaan hymyilystä tinkimättä. Rupattelimme samalla niitä näitä. Elämästä, musiikista, perheestä, politiikasta, lähes kaikesta maan ja taivaan välillä. Juhan viisaat ajatukset eivät vieläkään olleet lakanneet hämmästyttämästä.

Nummirock 2013. Kuljin Wartin paita päälläni Soilworkin keikkaa kohden. Satunnainen vastaantulija pysäytti kulkuni ja rupesi vuolaasti kehumaan Warttia ja Juhaa. Paiskasimme kättä ja totesimme olevamme hyvän maun omaavia herrasmiehiä. Tämän baarin maine ei rajoitu pelkästään Seinäjoelle, vaan Wartti tunnetaan kaikkialla, mikä on pelkästään ansaittua.

Näitä Wartti-muistoja on olemassa roppakaupalla. Oli kyseessä sitten rento ilta muutaman oluen säestämänä kaveriporukan kesken biljardia pelaillen, yksin istuskeleminen musiikkia kuunnellen ja syntyjä syviä pohdiskellen, mahtavan keikkameiningin todistaminen ja sen luomiseen osallistuminen tai esimerkiksi uusien hengenheimolaisten tapaaminen, Warttibaarissa vietettyjen hetkien parista löytyy tätä kaikkea. Muistojen ohi kuitenkin tärkeydessään kiilaa se tapa, jolla Bar 15 toivotti minut lukuisien muiden ohella tervetulleeksi Seinäjoelle. Juha Peurala loi persoonansa ympärille baarin, jonka ilmapiiri otti jokaisen sisälle astuneen avosylin vastaan. Peurala auttoi tekemään Seinäjoesta kodin, jonka olohuoneena itse Bar 15 toimi. Tästä kokemaani kiitollisuutta on vaikea pukea sanoiksi, joten puen sen teoiksi ja nautin Juha Peuralan Warttibaarin tarjonnasta huhtikuun ajan entistäkin antaumuksellisemmalla otteella.

Tänään, 2.4.2014, Selmu Ry ilmoitti ostaneensa Bar 15 liiketoiminnan Peuralalta. Pahin pala nieltäväksi uutisessa olikin juuri Peuralan siirtyminen Bar 15:stä uusien haasteiden pariin toisaalle, huhtikuuun 2014 jälkeen. Tähän oli vaikea reagoida: onko muka olemassa Wartti ilman Juhaa? Ei voi olla Motörheadia ilman Lemmyä tai Iron Maidenia ilman Dickinsonia. Blaze Bayley ei enää yksinkertaisesti riitä, jos on tottunut odottamaan Dickinsonia lavalle.

Vaikka päätös on surullinen, se on samalla kuitenkin myös ymmärrettävä. Elämässä on muitakin asioita kuin baarinpitäjän verottava arki tai jatkuva öiden valvominen. Minun tulee Juhan Warttia sekä Wartin Juhaa ikävä, mutta haluan toisaalta myös antaa Selmu Ry:lle mahdollisuuden. Kuka tietää, ehkä Warttiin löydetään Juhan manttelia kunnialla kantava, vastaavat puhelahjat ja vastaavan elämänilon omaava vetäjä. Kukaan ei voi koskaan vetää vertoja Juhalle, mutta jo lähelle pääseminen riittää pitämään Wartin rock-baarien ehdottomassa aatelistossa jatkossakin. Omasta puolestani haluan toivottaa Juha Peuralalle pelkkää onnea ja pelkkiä hyviä asioita tulevaisuudessa! Muista, että rock never ends, ja pidä virne visusti naamalla!

Kirjoittanut: Pekka Nyrhinen