Rock In Vienna, osa 3: Iron Maiden valaa uskoa rockiin ja kaikkeen hyvään

Rock In Viennan kolmas ja viimeinen päivä on alkanut mallikkaasti, ja olen hyvällä tuulella. Aurinko paistaa, Zakk Wylde soitti keikan, josta yli puolet oli kitarasooloa ja Gojira runttasi settinsä läpi aivan uskomattomalla vimmalla. Kaiken lisäksi olen löytänyt permannolta taktisen pisteen, josta on sopiva etäisyys sekä lavalle että olutteltalle. Näin on hyvä. Voiko mikään enää mennä pieleen?

Kyllä voi. Koko päivän paistanut aurinko pakenee muutamassa minuutissa pilviverhon taakse ja jostain kuuluu matalaa jyrinää. Tuuli yltyy ja lavan viereisiä screenejä pitelevät kankaat pullistelevat uhkaavasti. Noin puoli tuntia ennen Iron Maidenin keikan alkua taivas aukeaa. Kaiuttimet ja instrumentit peitetään nopeasti pressuilla ja screenit lasketaan. Kovaäänisistä ilmoitetaan keikan viivästyvän määrittelemättömän pituisella ajalla.

Eikä mikään ihme. Edellisenä päivänä Saksassa järjestetty Rock am Ring -festivaali oli jouduttu keskeyttämään ukkosmyrskyn takia. Kymmeniä ihmisiä loukkaantui ja vahingot olivat suuret. Olosuhteet huomioon ottaen oli luultavasti Rock In Viennankin valmiustila nostettu jonnekin DEFCON 3:n paikkeille. Kaivan laukustani kertakäyttösadetakin ja toivon parasta.

Räpiköin turhaan vastaan, takkini osoittautuu hyödyttömäksi noin vartin sisällä. Jokainen päälleni puettu kuitu on läpimärkä. Luonnonvoimilla on kuitenkin yllättävän vähän valtaa silloin, kun kyseessä on yksi maailman isoimmista bändeistä. Monsuunisateen keskeltä ekstaattiset  ”Mai-den!” -huudot kaikuvat eri puolilta yleisöä tasaisin väliajoin.  Lopulta määrittelemättömän pituinen aika on ohi ja yleisön kärsivällisyys palkitaan.

Iron Maiden pohjustaa keikkaansa videolla, jossa bändin ikoninen lentokone Ed Force One löytyy savuavana viidakosta. Viidakkoteema ulottuu myös lavalle, joka on tällä kertaa saanut innoituksensa muinaisten maya-temppeleiden maailmasta. Lavan ylätasanteella on höyryävä pikari, jonka äärellä sisäistä shamaaniaan kanavoiva Bruce Dickinson kajauttaa ”If Eternity Should Failin” ensimmäiset säkeet. Jos yleisön joukossa oli vielä hetki sitten epäilijöitä, ei ole enää: lavalla on bändi, joka tietää täsmälleen, mitä tekee.

Yhtyeen linja on selkeä alusta alkaen – tänään kuullaan uutta materiaalia. Eikä se ole lainkaan huono asia. Aivan liian monet vanhan liiton rock-bändit kiertävät maailmaa ympäri Best Of -levyn sisältöä muistuttavilla settilistoilla. Iron Maiden on niitä harvoja rockin jättiläisiä, jotka vieläkin uskovat itseensä ja omaan tulevaisuuteensa. Ja ihan syystäkin: yhtyeen viimeisin levy ”The Book Of Souls” on bändin vahvin julkaisu pitkiin aikoihin, vaikkei sekään täysin virheetön levy ole. Mutta lavalla palaset loksahtavat paikoilleen. Levyn heppoiset soundit vaihtuvat livenä massiiviseen äänivalliin ja Brucen ääntä levyllä vaivannut kireys on tiessään. Jopa varsin kovasanaista kritiikkiä kohdalleen saanut single ”Speed Of Light” muuntautuu lavalla välittömäksi klassikoksi.

Luonnollisesti myös hitit kuullaan. Iron Maidenin ura ja tuotanto ovat sen verran massiiviset, että pienempi yhtye voisi jäädä niiden vangiksi. Bändi kuitenkin löytää sopivan tasapainon uuden ja vanhan tuotannon välillä. Mukaan on otettu muutama harvinaisuuskin – esimerkiksi ”Children Of The Damned” ei ole nähnyt päivänvaloa vuosiin ennen tätä kiertuetta.

Mutta loppupeleissä sillä ei edes ole väliä, mitä Iron Maiden soittaa. Tämä kaikki vain toimii niin hyvin. Bändin energia lavalla on jotain aivan uskomatonta. Bruce Dickinson on kuin kadonnut linkki ihmisen ja apinan välillä: välillä hän juoksee, välillä loikkii, välillä kiipeilee. Ei ole hetkeäkään, jolloin mies olisi pysähdystilassa. Muutama vuosi sitten sairastetusta syövästä ei näy eikä kuulu jälkeäkään. Bändin toinen akrobaatti Janick Gers näyttää yleisölle, mitä kaikkea kitaralla voi tehdä. (Juonipaljastus: sitä voi pyöritellä kaulan ympäri). 59,6 vuoden keski-iästään huolimatta tämä kuusikko on erittäin kovassa vedossa. Ja mikä parasta, heillä kaikilla on selvästi hauskaa!

Bändin teatraalinen puoli pääsee myös esille. Dickinsonin yllä nähdään lukuisia erilaisia asusteita aina ”The Trooperin” punatakista ”Hallowed Be Thy Namen” hirttosilmukkaan. Myös bändin maskotti Eddie näyttäytyy pariin otteeseen illan aikana. Sydämeni varastaa kuitenkin lavan valaistus, joka on kuin suoraan 80-luvulta. Mieleen tulee David Lee Rothin ”Yankee Rose” –video.

Tässä kaikessa on jotain todella hienoa. Yhden illan ajan kaikki on kohdallaan. Yhden illan ajan Iron Maiden on taas maailman kovin bändi ja jokaisella aloittelevalla kitarasankarilla on vielä toivoa. Yhden illan ajan ei ole väärin olla innoissaan kirkkaista valoista ja sanoituksista, jotka kertovat paholaisista ja avaruusaluksista. Tänään se on täysin ok. Ympärilläni on 25 000 ihmistä, jotka ajattelevat samoin. Tunnelma lähentelee hengellistä hurmosta.

Objektiivisuuden nimissä tulee myös antaa kritiikkiä. Ei sillä, että sitä paljoa olisi. ”The Book Of Soulsin” ja ”Wasted Yearsin” aikana on havaittavissa hienoista tempon heittelyä. Edellisen kohdalla se valitettavasti vie osan kappaleen massiivisuudesta. Suuremmassa mittakaavassa tällaiset asiat ovat kuitenkin herttaisen yhdentekeviä.

”Wasted Yearsin” jälkeen keikka päättyy ja yleisö hajaantuu. Kävelen märillä kengilläni alueen porteille. Sadekin on lakannut. Astun festivaalialueen porteista ulos. Rock In Vienna on ohi, on aika palata tavalliseen elämään.

Iron Maiden esiintyy Hämeenlinnassa 29.6.2016.

Settilista:

1. If Eternity Should Fail
2. Speed Of Light
3. Children Of The Damned
4. Tears Of A Clown
5. The Red And The Black
6. The Trooper
7. Powerslave
8. Death Or Glory
9. The Book Of Souls
10. Hallowed Be Thy Name
11. Fear Of The Dark
12. Iron Maiden

Encore:

13. The Number Of The Beast
14. Blood Brothers
15. Wasted Years

Teksti: Lassi Linnola

Kuvat: John McMurtrie. Kuvat otettu Pekingissä 24.4.2016.