Rockfestin artistit esittelyssä: CKY

Kaaoszine yhteistyössä Rockfestin kanssa järjestää artikkelisarjan, jossa esittelyssä on festareilla esiintyviä yhtyeitä. Artikkelisarjan seitsemännessä osiossa esittelyvuoron saa ansaitusti Suomessa luvattoman harvoin vieraillut CKY.

Mikä tai mitkä näistä tulevat mieleesi kuullessasi kirjainyhdistelmän CKY? ”Sketsi”/”stuntti”videoiden sarja milleniumin taitteesta? Se yksi kappale Tony Hawk’s Pro Skater 3:sta, jonka kaikki tietävät? Se yksi bändin taustajoukoissa vaikuttava ammattirullalautailija/realitystara? Koko 2000-luvun alun nuorisokulttuuri potkulautoineen, Crazy Towneineen ja Napstereineen?

CKY on hyvä esimerkki siitä, kuinka vahvassa assosiaatiossa musiikkiin liittymättömien asioiden, ihmisten, tai esimerkiksi kulttuurien kanssa on riskinsä: yhtye sai bändin taustajoukoista löytyvän kuuluisan ammattiskeittarin kautta itselleen valtavan julkisuusboostin uransa alkuvaiheessa; nousun suureen valokeilaan, jota orkesteri ei ollut musiikkiinsa sijoittamillaan työtuntimäärillä vielä ansainnut.

Lyhyellä aikavälillä tämä oli varmasti valtava asia orkesterille. Mikä tahansa aloitteleva bändi, artisti tai taiteilija voi kertoa tarinansa siitä, kuinka vaikeaa fanikunnan rakentaminen tyhjästä on. Tämän ensimmäisen askeleen yli hyppääminen tai ohittaminen on lottovoitto, ja mahdollista ainoastaan jo olemassaolevaa yleisöä tai ilmiötä hyödyntämällä. CKY pääsi hyödyntämään molempia: vuosituhannen taitteessa nuorison suursuosioon nousseet perseilyvideot, sekä rumpalin veljen jatkuvassa nosteessa oleva kuuluisuus tarjosivat helpon ponnahduslaudan suuren yleisön tietoisuuteen.

Suosio oli pusikko parkkipaikan laidalla, ja perseilyvideot olivat ne pusikkoa kohti vyöryneet ostoskärryt, joissa orkesteri istui. Jos et ymmärrä vertausta, et todennäköisesti ollut teini 2000-luvun alussa.

Pitkällä aikavälillä tällä oli kuitenkin myös negatiivinen vaikutus: mielikuva orkesterista on monelle varmasti vain tämän ammattiskeittarin housebändinä, tai täysin siihen sämpyläkenkien ja Fred Durstin punaisen lippahatun välissä asustelevaan 2000-luvun alun uhmakkaaseen skeitti-grungekulttuuriin sitoutunut yhden tempun sirkusakti, jonka musiikilliset saavutukset rajoittuvat juuri näiden ostoskärryvideoiden taustamusiikkina toimimiseen.

Näitä asioita minäkin orkesterista ajattelin, ja näissä asiayhteyksissä orkesteriin tutustuin, Mic Maceihin verhoutuneena skeittariteininä 2000-luvun alussa. Mieleni muuttui oikeastaan vasta tutustuttuani vuonna 2009 julkaistuun ”Carver city” -albumiin. Muistan heti ensikuulemalla olleeni todella yllättynyt albumin laadusta. Musiikki ei ollut lähelläkään sitä, mitä itsekin vielä tuolloin ”sen ammattiskeittarin housebändiltä” odotin, vaan albumi oli hyvin sävelletty, hyvin soitettu ja hyvin tuotettu kokonaisuus.

Seuraavana yllätyksenä tuli se, ettei ”Carver city” ollut mikään yksittäinen, onnekkaiden tähtien alla syntynyt kultainen muna muuten keskiverrossa kennossa. Jo yhtyeen ensimmäinen albumi, ”VOL. 1”, esittelee kitaristi-vokalisti Deron Millerin lahjakkuutta lauluntekijänä, sekä orkesterin uniikisti tyyliteltyä stoner-rokkia; joskin näin jälkikäteen tarkasteltuna vielä raakileena, kuten esikoisjulkaisuilla usein toki on tapana.

Kakkoslevy, ”Infiltrate-Destroy-Rebuild”, esittelee CKY:n omintakeista ja helposti tunnistettavaa soundia kaikista puhtaimmillaan. Omaan korvaani erityisen suurta roolia näyttelevä kitarasoundi kuulostaa joltakin kompressoinnin ja särön yhteisluomukselta… vaikka henkilökohtainen kitarakonsulttini oli asiasta eri mieltä.

Oli miten oli, on joka tapauksessa todella harvinaista, että yhtyeen soundi on näin voimakkaan omaperäinen ja tunnistettava, jos pelkän vokalistin perusteella tunnistamista ei lasketa. CKY:n vetovoima ei kuitenkaan ole pelkästään tämän varassa, vaan kappaleet ovat yksinkertaisesti hyviä myös riffiensä, koukkujensa, lyriikoidensa ja rakenteidensakin puolesta.

Kokonaisvaltainen pakkaus siis. Kokonaisvaltainen pakkaus on myös yhtyeen katalogin seuraava, usein vähemmälle huomiolle jäävä albumi: ”An Answer Can Be Found”. Siinä missä aikaisempia albumeita ovat kannatelleet vahvat yksilöt, tämä albumi oli pikemminkin tasaisen vahva kokonaisuus. Ilman huippuvahvoja yksilöitä, mutta myös ilman huonoja biisejä. Kokonaisuutena levy on vähemmän kokeileva tai etsivä, ja pikemminkin muotonsa löytäneen orkesterin tyyliä noudatteleva kokonainen teos, joka myös toimii parhaiten kokonaisuutena nautittuna.

Silti, tässä kohdassa CKY:n soundi oli valmis: omalaatuista melodista stoneria. Seuraavaksi tullut ”Carver City” pitäytyi kaavassa, mutta toi mukaan enemmän hard rockia muistuttavat, aikaisempaa voimakkaammat rummut, sekä aikaisempaa vahvemmin esillä olevat ja isompaa roolia näyttelevät bassolinjat ja melodiset vivahteet. Kuvitteellisen Carverin kaupungin elämästä kertova konseptilevy uudisti orkesterin tyyliä, mutta pysyi kuitenkin myös riittävän uskollisena vanhalle kuulostaakseen luonnolliselta jatkumolta yhtyeen albumikatalogissa ja kehityksessä.

Tämän jälkeen jännitteet yhtyeen sisällä kävivät liian voimakkaiksi, mikä johti yhtyeen synnystä asti suurinta vastuuta kappaleiden kirjoittamisesta kantaneen Millerin poistumiseen, joka taas jätti yhtyeen tulevaisuuden suureksi kysymysmerkiksi, ja yhtyeen fanien proverbiaaliset pallit sinisiksi. Orkesteri oli vasta saavuttamassa kaiken lahjakkuutensa kulminaatiopistettä, samalla hankkien tunnistusta myös musiikkinsa puolesta. Nytkö lappu lyötäisiin sitten luukulle?

Kunnes ainakin itselleni täysin yllättäen vuonna 2017, yhtye julkaisi uuden albumin, jonka nimeksi tuli ”The Phoenix”. Sopiva, joskin kliseinen valinta. Miller ei mukana ollut, mutta ne kaksi jäljelle jäänyttä alkuperäisjäsentä, Jess Margera ja Chad I Ginsburg, väsäsivät albumin kahdestaan.

Henkilökohtaisesti olin äärimmäisen skeptinen uutta levyä ensimmäistä kertaa kuunnellessani. Sinkkubiisi ”Replaceable”, johon olin albumin biiseistä ensimmäisenä törmännyt, oli kaikin puolin menevää hard rockia. CKY:n tyyli ja soundi olivat edelleen enemmän tai vähemmän läsnä, mutta jotakin puuttui. Sama ikävä tunne vatsassa seurasi levyä kokonaisuudessaan, ja kokonaisuus onkin minun korvaani heikoin CKY:n katalogissa. Silti, jopa omasta, äärimmäisen rajusti vanhan materiaalin suuntaan kallellaan olevasta mielestäni ei siltikään varsinaisesti huono albumi. Ei huono, mutta ehkä juuri tämän orkesterin albumien seasta ikävästi esiin nouseva nimenomaan vain keskivertona.

Yhtyeen esiintyminen Rockfesteillä on mielenkiintoinen useammastakin syystä. Nostalgia-aspekti, josta tässä on puhuttu jo useammankin paragraafin verran, on varmasti monelle keikkaa katsomaan menevälle juuri se juttu. Haastan kuitenkin heitä, sekä teitäkin, joita nämä 2000-luvun alun pärisemiset eivät kosketa, kulkemaan paikalle ja kuuntelemaan orkesterin musiikkia avoimin korvin.

Yhtyeeseen liittyvät negatiiviset konnotaatiot ovat valitettavia, mutta väistämättömiä. Mutta unohtakaa ne. Kuunnelkaa orkesterin levyt, tai edes tuohon alle linkittämäni kokoelma orkesterin (omasta mielestäni) parhaista ja kaikista eniten kuuntelemisen arvoisista kappaleista. Ottakaa orkesteri vastaan orkesterina, ei minään 2000-luvun alun nostalgiapläjäyksenä, vaikka se sitä monelle oikeasti olisikin.

He ovat tehneet ne vaadittavat tuntimäärät musiikkinsa eteen, ansaitakseen julkisuutensa pelkästään sillä.

Kirjoittanut: Peksi Sarvinen

Kommentit