Rocktoberfest, 3.-4.10.2014, Ouluhalli, Oulu

Ensimmäistä kertaa järjestetty kaksipäiväinen Rocktoberfest-festivaali keräsi Oulun Raksilan Ouluhalliin joukon musiikin ystäviä sekä nimekkään bändikattauksen. Ensimmäisenä päivänä, perjantaina 3. lokakuuta lauteille astutettiin raskaampaa esiintyjäkuntaa: nuori lahjakas Facelift, paikallinen hevisuuruus Poisonblack, vanha suomalaisen power metallin lippulaiva Stratovarius sekä iki-ihana Amorphis. Lauantaina puolestaan esiin marssitettiin hieman iäkkäämmälle väelle suunnattuja esiintyjiä: paikallisten The Rizzla Bandin ja Zero Ninen lisäksi Poets of the Fall sekä Michael Monroe.

Oulussa live-musiikkitarjonta on hiipunut ison toimijan ollessa tauolla. Toiminnalle on selvä tilaus, ja rohkea yrittäjä jos toinenkin on varmasti harkinnut alkavansa tapahtumatuottajaksi. Nyt uusi organisaattori kokeili ideansa kantavuutta ja vuokrasi massiivisen Ouluhallin järjestääkseen sisätilafestivaalin, jollaisena tätä tilaisuutta markkinoitiin – vieläpä Suomen ensimmäisenä sisätilafestivaalina. Onhan vastaavia aina ollut ja koko ajan jossain päin tapahtuu. Miten Rocktoberfest erosi konseptiltaan esimerkiksi jäähallikeikoista tai Teatrian tapahtumista? Eipä juuri mitenkään. Tilaa toki oli yllin kyllin, ja mikäli tapahtuma toteutuu vielä ensi vuonna, Ouluhallissa sitä voisi paljon kehittääkin.

No mutta, tässäpä oli oiva tilaisuus lähteä piristymään viikonlopuksi kovien bändien seuraan. Saavuimme paikalle hallin lämpöön sumuisesta pimenevästä syysillasta jo ennen ensimmäisen bändin aloitusta. Takit naulaan ja tarkastelemaan asetelmaa tarkemmalla silmällä ja korvalla. Halli ammotti tässä vaiheessa alkuiltaa tyhjyyttään. Lava näytti ovelle pieneltä, mutta olihan se tällaisiin tapahtumiin hyvin mitoitettu. Anniskelukarsina sijaitsi hyvin kaukana lavasta aivan vastakkaisella puolella tätä jättimäistä tilaa. Tuolta ei lavalle näe, se on varma. Eipä bändejä ole anniskelualueelta tarkoitus katsellakaan, joten sikäli ihan hyvä homma. (PK)

Perjantai

Tapahtuman avaajaksi oli pestattu vaasalainen nuori lupaus nimeltään Facelift, josta ei etukäteen ollut juuri muuta tietoa, kuin että pirun kovaa rockia soittavat. Youtubesta löytyi video kipaleesta ”Life is a Song”, josta sai sopivasti tuntumaa siihen, mitä odottaa. Ja sieltähän tuli juuri sitä itseään, eli nopeatempoista modernia pop-rockia, jota ajoittain sävytettiin mukavasti raskaammilla riffeillä sekä punk-vivahteilla. Merkillepantavaa oli menevien kipaleiden lisäksi kollien määrätietoinen rento, kaikkensa antava lavakäyttäytyminen; vaikutti siltä, että jannuilla on paljon annettavaa Facelift-yhtyeenä niin itselleen kuin yleisölle. Harmittavan vähän vain oli ihmisiä todistamassa tätä tulevaisuudenlupausta. (PK)

Poisonblack oli edustamassa Oulua Rocktoberfestin varsin nimekkäässä kotimaisessa esiintyjäkaartissa. Ja mikäpä olisi sopinut perjantai-illan fiilisten nostattajaksi paremmin kuin paikkakunnan ”omat poijjat”. Poisonblackin ”Lyijy”-kiertueen viimeinen keikka oli virallisesti Qstockissa menneenä kesänä, ja äijät siis kampesivat lavalle suoraan keikkatauolta, mutta Ville Laihiala totesi yleisölle: ”Tullaan soittamaan, kun kerta pyydetään.” Ja hyvä näin, sillä alkuillan lähes tyhjänä kaikunut Ouluhalli oli yhtäkkiä imaissut väkeä sisuksiinsa kuin tyhjästä niin, että ensimmäiset pitkät jonot baaritiskeille ja saniteettitiloihin olivat tosiasia. Poisonblack marssi lavalle tuttuun tapaan ”Huonosti käyttäytyvät miehet” -tunnusmusiikin tahdissa ja aloitti settinsä hieman yllättävästi kappaleellaan ”Rush”, joka yleensä sijoittuu setin loppupuolelle tai jopa encoreksi. Mutta siitähän nämä kinkerit lähtivät mukavasti rullaamaan ja yleisökin pikkuhiljaa lämpiämään. Vaikka bändi keikkatauolta soittamaan oli komennettukin, ei se ainakaan bändin jäsenistä tai soitosta mitenkään käynyt ilmi, vaan hemmojen meininki ja tunnelma olivat lähes yhtä hikiset kuin Qstockin helteessä heinäkuussa. Basisti Antti Remes ja kitaristi Antti Leiviskä kurittivat soittimiaan armotta, ja kosketinsoittimesta vastaava Marco Sneck sekä rumpali Tarmo Kanerva pitivät omalla soitollaan homman tyylikkäästi kasassa. Villen laulua kuuntelin, jälleen kerran, ihokarvat kaakossa. Kyllä miehen ääni vain on niin ainutlaatuisen rosoinen ja hieno ja toimii myös live-tilanteessa upeasti kuin eräänkin valtionyhtiön mukavuuslaitos.

Myös illan settilista myötäili QStockissa kuultua, ja bändin viimeisimmän ”Lyijy”-levyn kappaleet hallitsivat sitä suvereenisti; levyltä kuultiin mm. ”The Half Way Bar”, ”The Absentee” ja ”Down The Ashes Rain”. Edesmenneelle ystävälle Tuomakselle omistettiin tälläkin kertaa biisi ”Buried Alive”. Iloisena yllätyksenä Poisonblackilta kuultiin täysin uusi kappale, jonka Ville Laihiala esitteli työnimellä ”Precisely Nowhere”. Samalla bändit ystävät saivat lupauksen siitä, että uusi levy on työn alla, ja tämän uutukaisen perusteella voisi sanoa, että Poisonblackin nykyinen linja musiikkityylin suhteen tulee jatkumaan. Keikan loppuun oli säästetty uudemmat hittirallit ”Home Is Where The Sty Is” ja ”Mercury Falling”. Niin vain kävi jälleen kerran, että Poisonblackin soitannan päätyttyä olo oli tyytyväinen niin allekirjoittaneella kuin muullakin yleisölläkin. Oulun omat ”huonosti käyttäytyvät miehet” jättivät jälkeensä erittäin hyvän fiiliksen. (TK)

Stratovarius oli ennakkoon ilmoittanut soittavansa Rocktoberfestissä kokonaisuudessaan vuonna 1997 julkaistun klassikkoalbuminsa ”Visions”. Tämä jos mikä oli suuri uutinen kaikille meille power metallin ja Stratovariouksen ystäville! Itselleni juuri ”Visions” on se definitiivinen Stratovariuksen julkaisu, joka veti minut mukaansa power metallin maailmaan ja josta en vieläkään ole ulospääsyä löytänyt. Näin koki varmaan moni muukin, sillä innokasta kuulijakuntaa oli runsaasti odottamassa tämän taatusti ainutkertaisen keikan alkua asianmukaisesti Stratovarious-paitoihin sonnustautuneina. Valitettavasti jouduin seuraamaan keikan alkua anniskelualueelta käsin, sillä väkeä oli yhtäkkiä projisoitunut baaritiskien jonoihin niin paljon, että jonojen alkupää lähti anniskelualueen ulkopuolelta. Henkilökunta baarin puolella hoiti kuitenkin työnsä vikkelästi, ja väki sai janojuomansa. Jonotushan on osa aitoa festivaalitunnelmaa!

”Visions”-maraton käynnistyi kappaleilla ”Forever Free” ja ”Kiss Of Judas”. Timo Kotipelto  kertoi välispiikissään, ettei levyä soiteta alkuperäisen kappalejärjestyksen mukaisesti, mikä olikin hyvä valinta. Bändi oli mahtavassa vireessä heti alusta lähtien, ja Timo Kotipellon ääni kantoi falsetissa komeasti kuten aina. Miehistö vaikutti erittäin hyväntuuliselta, ja huolimatta Ouluhallin haastavasta akustiikasta äänentoistokin oli kunnossa. Kun viimein pääsin katsomaan bändiä yleisön joukosta käsin, sain varmuuden siitä, että Tolkin korvannut Matias Kupiainen on vähintään yhtä kova kitaristivirtuoosi kuin edeltäjänsäkin. Kun isolle screenille lävähti lähikuvaa Matiaksen kitaran käsittelystä, ei miehen sormia ehtinyt edes nähdä, kun mies veteli soittimestaan kunnon asteikkotilutusta. Sama ilmiö toistui Jens Johanssonin ilmestyessä screenin lähikuviin. Huikeaa seurattavaa! Lauri Porran ja Rolf Pilven komppiryhmä tuki kokonaisuutta tanakasti. Kylmiä väreitä sai kokea etenkin biisin ”The Abyss Of Your Eyes” ja ikiklassikon ”Black Diamond” aikana. ”Visions”- osuuden päätti levyn nimikappale. Sitten Kotipelto ilmoitti jo baaritiskiä kohti tähyilevälle seurakunnalle ilouutisen: ennakkotiedoista poiketen soittoaikaa olisikin vielä 15 minuuttia jäljellä, joten keikka jatkui uudemmalla materiaalilla. Lopuksi saimme siis nauttia vielä kahden viimeisimmän levyn otoksista ”Unbreakable” ja ”Under The Flaming Skies” sekä ”Intermission”-levyltä tutusta viisusta ”Hunting High And Low”. Huh huh, mikä kokemus! Pitää tunnustaa, että ilmakiipparin soittoakin tuli harrastettua, oli meininki sen verran mahtavaa. Kiitos ainutlaatuisesta keikasta, Stratovarius! (TK)

Amorphis oli Rocktoberfestin perjantai-illan pääesiintyjä. Bändi on ollut viime vuosina erittäin ahkera keikkailija, ja eipä vuosiin ole ollut sellaista kesäfestivaalia, jonka esiintyjälistalta Amorphis olisi puuttunut. Allekirjoittaneen edellisestä live-kokemuksesta oli vierähtänyt jo kuitenkin aikaa sen verran, että odotin keikkaa innolla. Keikan avasi oma suosikkini, rykmentin viimeisimmältä ”Circle”-levyltä singleksikin lohkaistu ”Hopeless Days”. Pakko kertoa tähän väliin tyhmä mutta kuitenkin pikkuhauska anekdootti siitä, kun kuulin kyseisen kappaleen intron ensi kertaa radiosta; luulin sitä Dimmu Borgirin uudeksi biisiksi! Mutta hieno se kappale joka tapauksessa on. Monta muutakin hienoa biisiä saatiin kuulla, muun muassa ”Mermaid”, ”Silver Bride”, ”Thousand Lakes” sekä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1997 esitetty ”Weeper On the Shore” albumilta ”Elegy”. Uskoisin, että kaikki paikalla olleet Amorphiksen fanit pissivät vähintäänkin hunajaa tai muuta makeaa nestettä, oli illan keikkasetti sen verran hieno kattaus bändin pitkää historiaa, yleisöä ajatellen. Vokalisti Tomi Joutsen on karismaattinen keulakuva, ja miehen lauluääni sekä matala murina erityisen tyylikkäitä. Bändin soitto kulki kuin unelma. Amorphiksen kaltaisen yhtyeen ei todellakaan tarvitse temppuilla tai irvistellä lavalla yleisölle. Upeat biisit ja osaava bändi sekä koko yhtyeen vahva läsnäolo kokonaisuudessaan riittävät yleisölle sellaisenaan, ja väittäisin, että moni muu keskinkertaisempi yhtye ei tähän koskaan kykene. Varsinainen setti päättyi ”Eclipse”-levyn kappaleeseen ”House Of Sleep”, ja encoressa saimme vielä nautiskella sellaisista helmistä kuin ”Weaving the Incantation”, ”Silent Waters” ja ”My Kantele”. Ja niin oli taas yksi nautittava Amorphis-elämys plakkarissa. (TK)

Lauantai

Myös lauantai alkoi tyypilliseen suomalaiseen tapaan vähälukuisesti, mitä yleisöön tulee. Paikallinen lähes veteraaniosastoon lukeutuva The Rizzla Band oli vähän väärässä paikassa eikä tuntunut sopivat tämän tapahtuman avaajaksi sitten millään ilmeellä. Kokoonpano koostuu kolmen bändin jäsenistä, mainittakoon tässä yhteydessä vaikkapa Zero Nine, joka esiintyi The Rizzla Bandin jälkeen. Materiaali koostuu 60- ja 70-luvun rock´n´roll -covereista, joista päällimmäisinä ovat The Beatles, Rolling Stones ja Tom Petty sekä monet aikalaisensa. Moni Rocktoberfestissäkin kuultu biisi oli siis radiosta tai baarien jukebokseista tuttu, mutta alkuperäinen esittäjä ei vain juolahtanut aina mieleen. Asiallisen oloisesti ja ammattilaisten elkein herrat eläytyivät esittämiinsä kappaleisiin. Kyllähän tätä katseli, ainakin näin illan alkajaisiksi, vaikka välillä jopa ihmisten aplodit tuntuivat hieman väkinäisiltä. Jonnekin pieneen kuppilaan The Rizzla Band kuitenkin sopii täydellisesti, muttei niinkään tyhjään urheiluhalliin.

Pitkähköksi venyneen vaihdon jälkeen saatiin viimein lauteille kuusamolaislähtöinen Zero Nine, joka nykyään pitää majaansa Oulussa. Jo 1980-luvulla kannuksensa suomalaisen hard rockin saralla ansainnut bändi keikkailee nykyään todella harvoin. Oulun seudulla keikkoja nähdään sentään joskus, mutta muualla tätä harvemmin. Nyt olikin pitkästä aikaa oiva mahdollisuus tsekata tämä herkku. Henkilökohtaisesti odotin eniten lauantain antimista juuri Zero Ninen keikkaa, ja sitä saa, mitä tilaa. Onneksi bändi soittikin settilistaltaan vanhaan materiaaliin tukeutuvan keikan, unohtamatta täysin uudempaakaan tuotantoaan. Herrat tuntuivat olevan edelleen hyvässä iskussa, ja vaikka vuodet ovatkin muokanneet bändin ulkoista olemusta melkoisesti, tiukka rock´n´roll -asenne ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. Ihmisiäkin oli saapunut tässä vaiheessa paikan päälle jo oikein mukavasti.

Keikka starttasi viisi vuotta sitten ilmestyneen viimeisimmän ”IX”-albumin avausbiisillä ”Thunder´s Calling”, joka tuntui vielä verryttelyltä, kuten oikeastaan seuraavaksikin kuultu ”Quiet Men (Shouting)”. Mutta näiden jälkeen alkoikin tulla hittiä toisen perään. Kolmisenkymmentä vuotta vanhojen kipaleiden soittelu ei tuntunut Zero Nineä edelleenkään yhtään vaivaannuttavan, ja miksi tuntuisikaan. Silloinhan tämän yhtyeen teräksenluja perusta on muurattu. Oli oikein ilo kuulla live-tilanteessa vuonna 2014 sellaiset biisit kuin ”White Lines”, ”Angel”, ”Intrique”, ”Never Stop Running”, ”To The Mountain” ja vaikkapa setin päättänyt ”Banging On Drums”. Keikka tuntui loppuvan vähän kesken, vaikka kymmenisen kipaletta ehdittiinkin soittaa. Tuttujen laulujen siivillä aika kuluu kuin varkain. Ei voi valittaa, parempi hyvä lyhyt keikka kuin täyteen ahdettu ylipitkä – ihan nappisuoritus sanoisin, hienoa Zero Nine! (PK)

Zero Ninen viimenäkemisestä oli omalta osaltani kulunut jo pyöreät kymmenen vuotta, ja tuolloin Zero Nine lämmitteli yleisöä ennen Whitesnakea. Vuosia on siis kulunut ja vettä virrannut Oulujoessa tuon illan jälkeen aika paljon, mutta kyllä Kepa ja kumppanit edelleen osaavat asiansa. Ja bändi soitti ne tutut hitit, aivan kuten pitääkin. Toivoisin vain, että Zero Nine keikkailisi vielä ahkerammin, sillä ainakin täällä Oulun seudulla bändillä riittäisi yleisöä.  Eikä uusi äänitekään varmasti menisi harakoille. (TK)

Poets of The Fall oli lauantai-illan toiseksi viimeinen esiintyjä. On tunnustettava, että en odottanut kyseisen bändin keikasta mitään suurta elämystä. Lähinnä Poets Of The Fall on edustanut minulle olemassaolonsa aikana loppuun asti huipputuotettua ja myyvää AOR-musiikkia, jota soitetaan kovalla rotaatiolla radiossa. Sitten bändin ”Signs Of Life” -albumin en ole oikeastaan herrojen tekemisiä seurannut. Ennen keikkaa preppasin toki sen verran, että kuuntelin bändin uusimman tuotoksen ”Jealous Gods” lävitse. Biisit ovat sinällään hyviä, selvää hittikamaa, mutta vain kovin lattean ja steriilin kuuloisia meikäläisen makuun. Levy käväisi Suomen albumilistan ykkösenä heti julkaisunsa jälkeen. Useilta tahoilta olin kuitenkin saanut kuulla Poets Of The Fallin olevan erinomainen live-esiintyjä. Näillä eväillä sitten menin oikein eturiviin yhtyettä katsastamaan, varsin skeptisenä.

Väkeä oli pakkautunut lavan tuntumaan runsaasti. Mahtipontisen alkunauhan jälkeen Poets Of The Fall aloitti oman osuutensa kappaleella ”Daze”. Mitä ihmettä, tämähän kuulosti oikein hyvältä?! Laulaja Marko Saaresto ei pysynyt hetkeäkään paikallaan, ja kaikki lavamaneerit tuntuivat olevan hanskassa. Bändi soitti erittäin hyvin. Sitten sain todistaa ennennäkemätöntä ilmiötä oululaisessa, useimmiten jurossa yleisössä: porukkahan alkoi jorata! Eivätkä vain naiset tanssineet vaan raavaat miehetkin! Tuo on jo niin kova saavutus, että se pitäisi merkitä johonkin aikakirjaan.

Olen aina pitänyt Marko Saareston lämpimästä ja persoonallisesta lauluäänestä, ja hyvin ääni tuntui toimivan live-tilanteessakin. Bändin soitto oli raskaamman ja rouheamman kuuloista kuin levyillä, ja se sai kappaleet mielestäni kuulostamaan paljon paremmilta kuin äänitteillä. Voi johtua toki siitäkin, että bändin soittajista kolme on mukana vain keikkakokoonpanossa. Hitit kuten ”Diamonds for Tears”, ”Illusion & Dream” ja “Locking Up the Sun” kuulostivat erittäin hyviltä tällä kokoonpanolla soitettaessa. Hittiparaatin päätti koskettavan kaunis ” Carnival of Rust”. Niin se vain on, tytöt ja pojat, että omat ennakkoluulot kannattaa joskus heittää hetkeksi romukoppaan, voi nimittäin tulla uusia elämyksiä ja positiivisia yllätyksiä vastaan. Päätinpä hakeutua seuraavalle Poets Of The Fallin keikallekin heti, kun sellainen kohdalle osuu. Suosittelen samaa muillekin! (TK)

Poets of the Fallin lopetettua katosi myös osa yleisöstä jonnekin, eikä illan päättäjänä esiintyneelle Michael Monroelle riittänyt aivan yhtä suurta kansanjoukkoa. Muutenkin tuntui, etteivät kaikki yleisöstä tienneet edes, mikä bändi milloinkin on lavalla, eikä se kaikkia tuntunut edes kiinnostavan. Mukana näkyi paljon ylipukeutuneita ihmisiä, jotka eivät rokkikeikoilla normaalisti edes käy. Vaan eipä se haitannut, ne jotka diggaavat oikeasta rock´n´rollista ja etenkin Michael Monroesta, pysyivät. Soitto lähti rullaamaan heti alusta asti hyvin, ja pian startin jälkeen yleisö oli revetä liitoksistaan, kun soittoon tuli uusimman, viime vuonna julkaistun ”Horns And Halos” -albumin hittiparivaljakko ”Ballad Of The Lower East Side” sekä ”Horns And Halos”. Selvästikin suomalaiset ovat perillä Monroen nykytuotannosta paremmin kuin jokunen vuosi takaperin, sen verran näytti jengi laulavan mukana. Eikä mennyt kauaakaan tästä hetkestä, kun välispiikissä kerrottiin, että seuraavaa kappaletta ei ole soitettu juuri koskaan livenä; ja sieltähän tuli Monroen ensimmäisen soololevyn ”Nights Are So Long” nimikkoraita. Itse asiassa ”juuri koskaan” tarkoitti tässä tapauksessa, että kipale oli soitettu edellisenä iltana ensimmäistä kertaa Jyväskylän Lutakossa.

Setin pääpaino oli ”Horns And Halos” -levyn materiaalissa sekä lähes joka ikisellä keikalla kuultavissa Hanoi Rocks– ja Demolition 23 -biiseissä. Mikä siinä on, että Hanoi Rocksin aikoinaan Creedence Clearwater Revivalilta lainaama ”Up Around The Bend” pitää veivata jokaisella keikalla? Kipale on niin puhki kuultu, ettei mitään rajaa. Toki nämä tyypit, jotka käyvät yhdellä keikalla vuodessa (ketään aliarvioimatta), saattavat pitää biisiä ainoana Hanoi Rocks -kappaleena. Biisejä tuli parisenkymmentä, mutta tylsistymään ei päässyt missään vaiheessa. Bändi vaikutti erittäin hyväntuuliselta ja nauravaiselta. Mahtavatko bändin jäsenet koskaan ollakaan allapäin? Michael tunnetusti on värikäs lavapersoona, ja niitä tuttuja temppuja tehtiin jälleen. Lavarakenteissa ei herra tällä kertaa kiipeillyt, koska ilmeisesti Rocktoberfest-stage ei tähän soveltunut, mutta väliin ukko katosi näkyvistä, ja siellähän se sitten juoksi tuttuun tapaansa mellakka-aidan ja lavan välissä laulattamassa yleisöä. Vaikka Michael Monroe alkaa olla jokaisen tapahtuman vakiovieras, on hänen esiintymisensä edelleen erittäin viihdyttävää katseltavaa ja kuultavaa. Sisätilakeikka toimi ainakin allekirjoittaneelle paljon kivemmin kuin yksikään nähty ulkoilmafestivaaliveto. Keikan jälkeen takki oli tyhjä ja oli hyvä fiilis poistua lämpimään pimeään Oulun syysyöhön.

Summa summarum: Rocktoberfest oli mukava lisä Oulun puolikuolleeseen live-musiikkitarjontaan, vaikka bändejä olisi voinut olla enemmänkin – tai vähemmän jokapaikanhöyliä. Päällisin puolin yleisön näkökulmasta järjestelyt toimivat asiallisesti. Tauot bändien välillä olivat aika pitkiä. Paikkaan olisi mahtunut toinenkin lava. Napinaa kuului etenkin perjantaina älyttömiksi kasvaneista kaljajonoista; joku oli jonottanut juomaa kolme varttia. Viereisellä toisella anniskelualueella sisään parkkeerattujen rekkojen takana jonoa ei samaan aikaan ollut. Tilana Ouluhalli oli tapahtumalle hieman liian suuri, mutta toisaalta tuolla ei ollut juuri mitään merkitystä, paitsi että keikkojen alussa soundit tuntuivat hieman puuroutuvan, mutta paranivat nopeasti. Perjantai sai lauantaita enemmän kansaa liikkeelle ainakin silmämääräisesti katsottuna. Rocktoberfest tulee tapahtuman Facebook-sivujen mukaan jatkumaan myös ensi vuonna, joten hyvinhän siitä selvittiin! (PK)

Raportti: Tanja Kyngäs (TK)  & Petri Klemetti  (PK)
Kuvat: Jari Huttunen