Ruisrock 2015

Suomen suurin ja pitkäikäisin musiikkifestivaali Ruisrock rikkoi jo toisena vuonna peräkkäin kävijäennätyksen. Tänä vuonna festivaalivieraita oli huimat 95 000, ja kaksi ensimmäistä festivaalipäivää olivat täysin loppuunmyytyjä. Ihmekös tuo, kun esiintyjäkattausta komistivat muunmuassa sellaiset nimet kuin Public Enemy ja Kingston Wall. Tämä toimittaja saapui Ruissaloon festaroimaan ensimmäistä kertaa elämässään. Olin erittäin tyytyväinen alueeseen, järjestelyihin ja palveluiden monipuolisuuteen. Myös esiintyäkattaus oli melko monipuolinen, vaikkakaan varsinaisista pääesiintyjistä minua ei kiinnostanut yksikään.

Perjantai 3.7.2015

Festarit aloitti kotimaisen metallikentän kestosuosikki Mokoma, joka on monilla kuolemattomilla kappaleillaan takonut tiensä ihmisten suosioon myös metallikansan ulkopuolella. Aikaisesta ajankohdasta ja polttavasta helteestä huolimatta ihmisiä oli paikalla jo massoittain. Tällä kiertueella muodostuneen tavan mukaisesti keikka käynnistettiin ”Elävien Kirjoihin” -levyn nimikkokappaleella. Itseasiassa tuon levyn kappaleista soitettiin yli puolet, mikä kertonee jotakin sen saavuttamasta suosiosta. Monipuolisen levyn kaikki puolet olivat esillä aggressiivisesta thrashista popahtavaan melodiaan, raskastunnelmaiseen herkistelyn ja jopa vihaiseen huutoräppäämiseen. Muista levyistä esillä oli lähinnä ”Kuoleman Laulukunnaat”, mutta parilta muultakin levyltä kuultiin biisi tai pari. Mokoman ammattimainen suorittaminen yhdistyy rentoon ja vapautuneeseen eläytymiseen, mikä näkyy heidän keikoillaan intensiivisyytenä ja tunnelman tihentymisenä. Mokoman soittaessa musiikki on lähes käsinkosketeltavaa.

Rap metal -yhtye Apina vakuutti minut esiintymisellään jälleen. Tällä kertaa näin heidän esiintymisensä aivan alusta asti, ja täytyy sanoa, että jokainen kappale kuulosti hyvältä. Rap ja metalli lyövät Apinan musiikissa kättä vaivattomasti, kuten mainitsin Tuskan liveraportissakin. Tuolloin olin vielä ehkä hieman skeptinen Apinan suhteen, mutta Ruisrockissa yhtye vakuutti minut täysin. Vastikään debyyttialbuminsa julkaisseen yhtyeen lavaolemus ja -esiintyminen on kuin kokeneemmallakin konkarilla eikä esiintymisen eläytyvyydestä ja luonnollisuudesta voisi mitenkään huomata kyseessä olevan näinkin nuori yhtye.

Niittylavan seuraava esiintyjä Mastodon on minulle melko tuntematon yhtye. Metallimusiikissaan kaikenlaisia mausteita käyttävä bändi on periaatteessa ollut ihan viihdyttävää kuunneltavaa, mutta toisaalta heidän musiikistaan puuttuu kuitenkin se jokin, joka pakottaisi minut kuuntelemaan sitä. Livenäkään Mastodon ei herättänyt minussa mitään tunteita, mutta kaikesta päätellen fanit olivat kuitenkin tyytyväisiä. Itse olin tylsistyä kuoliaaksi.

Annalan Marko kuumotteli aiemmin ”Uhkakuva 6” -kappaleen räppiosuuksia, sillä paikalla oli hänen sanojensa mukaan vähän parempiakin räppääjiä. Annala viittasi tietysti Public Enemyyn, joka on yksi tärkeimmistä rap-yhtyeistä koko genren historiassa. Public Enemyn legendan asema on kiistaton, mutta heidän esiintyessään ei ole kyse vain vanhojen haikailusta, sillä yhtye on edelleen elinvoimainen ja asiansa osaava porukka. Varsinkin Chuck D:n räppääminen on todella taitavaa, tarkkaa ja virtuoosimaista, ja hänen äänensä on vahva, jykevä ja tunnistettava. Lisäksi hän kuulostaa yhtä hyvältä livenä kuin levylläkin.

Public Enemy pisti pystyn paremmat pippalot kuin mistä moni muu voisi edes uneksia. Kirjaimellisesti koko yleisö oli mukana heidän pelkistetyssä mutta mukaansatempaavassa esiintymisessään. Pelkistetyllä tarkoitan sitä, että lavarekvisiittana oli pelkkä taustalakana ja lavashowtakin vain kahden sotilaaksi pukeutuneen miehen verran. En tarkoita, että se olisi mitenkään huono juttu, mutta kuvittelin tämän tason yhtyeillä olevan jollakin tapaa massiivinen lavashow. Public Enemy ei kyllä sellaista tarvitsekaan, sillä se saa aikaan loistavan shown ja hyvän meiningin ilman ylimääräisiä turhakkeita, kuten Ruisrockissakin nähtiin.

Omalta osaltani päivän viimeinen esiintyjä oli viime vuonna paluun tehnyt rock-yhtye Backyard Babies. Myös Backyard Babies kuuluu siihen kategoriaan, joista en ollut aivan varma, mitä mieltä olisin. Musiikki on kyllä ihan menevää melodiakyllästettyä rockia, mutta jokin työntää minua pois sen luota. Se saattaa olla melodisuudestaan huolimatta makuhermoon takertuvien koukkujen puute tai ylipäätän  musiikin keskinkertaisuus ja persoonallisen kosketuksen puute. Ei sillä, että bändi olisi huono live-esiintyjä. Lounalavan edustalle oli myöhään illalla pikkuhiljaa pimenevän auringon vielä jakaessa viimeisiä valonsäteitään kerääntynyt suhteellisen suuri yleisö todistamaan Backyard Babiesin energistä rock n’ roll -showta. Lavan edustalle kerääntyneet suurimmat fanit tuntuivat olevan täysillä mukana ja tyytyväisiä suosikkinsa suurieleiseen rokkaamiseen.

Lauantai 4.7.2015

Lauantai potkaistiin käyntiin Rantalavalla, jossa paahtavan helteen ja kauniin rantamaiseman sekaan sopi esiintyjäksi suomirockin pelastajaksikin kutsuttu Pimeys. Pimeys on julkaissut kaksi albumillista kevyttä, melodista ja tunnelmallista rock-musiikkia, joka uppoaa radioaalloiltakin musiikinsa etsivään kansaan. Kuunnellessani bändin musiikkia ja seuratessani heidän live-esiintymistään mieleeni ei tullut epäilystäkään, etteikö Pimeys voisi olla koko kansan tuleva suursuosikki. Kappaleet jäävät soimaan päähän hyvällä tavalla, ja Pimeyden soitto ja esiintyminen on hyvin hallittua ja taitavaa, mutta silti rentoa ja viihdyttävää seurattavaa.

Heti perään niittylavalla esiintyi monen monta klassikkokappaletta nikkaroinut Anssi Kela. Tulevia klassikoita ovat pullollaan myös Kelan kaksi uusinta albumia, joiden kappaleita kuultiin Ruisrockissakin paljon. Minun puolestani uudelta ”Nostalgiaa”-levyltä olisi voinut soittaa enemmänkin, mutta sinänsä ymmärrettävää, että festarikeikalla aika on rajallista ja monet haluavat kuulla vain kaikkein tunnetuimmat kappaleet. Ja eihän siinä, kyllä ne minullekin kelpasivat, Kelan hittibiisit kun tuppaavat olemaan melko kuolemattomia ja aikaa kestäviä sävellyksiä. Itsekin olen kuunnellut niitä jo yli vuosikymmenen ajan. Lisäväriä vanhoihin kappaleisiin tuotiin sovittamalla ne hieman erilaisiksi kuin levyltä kuunnellessa on tottunut kuulemaan, jotenkin hieman yhtenevimmiksi Kelan uuden tuotannon kanssa. Esimerkiksi ”Puistossa”-kappaleesen oli tuotu rento ja letkeä riffi, joka sopi siihen erittäin hyvin haikeasta tarinasta huolimatta.

Koko yhtye esiintyi ja soitti todella hyvin, mikä teki keikasta ehdottomasti yhden koko Ruisrockin parhaista hetkistä. Yhä edelleenkin hämmennyn siitä, kuinka paljon Anssi Kela on kehittynyt laulajana – tai en tiedä, onko hän koko uransa ajan osannutkin laulaa näin hyvin, mutta ei ole ainakaan käyttänyt taitoaan yhtä vahvasti ja monipuolisesti kuin nykyisin. Hänen laulun- ja äänenhallintansa oli kuin karkkia korville. Tämäntasoisella virtuositeetilla varustetun artistin ei soisi unohtuvan ihmisten ajatuksista enää koskaan, enkä edes usko, että se näin tyylikkäiden esiintymisten ja loistavien levyjen jälkeen tapahtuukaan.

Anssi Kelan jälkeen ei ollutkaan pitkään aikaan yhtäkään esiintyjää, joka olisi kutkuttanut makuhermojani. Atomirotta, Olavi Uusivirta ja SMC Lähiörotat eivät oikein sytyttäneet, ja Jaakko Aukustin olemassolon onnistuin lahjakkaasti unohtamaan. Pharrell Williamsin esiintyessä päästiin sentään asiaan, sillä samaan aikaan Minirantalavalla soitti varsin omanlaisensa porukka, nimittäin Teksti-TV 666, jota on povattu tulevaisuuden menestyjäksi. Ja onhan siinä perää, ainakin kun katseli heidän keräämäänsä yleisömäärää ja heidän eläytymistään! Teksti-TV 666:n kokeilullinen ja peroonallinen punk rock ei ehkä minun kirjoissani ole parempaa kuin ”ihan ok”, mutta moni muu paikallaolija oli selvästi eri mieltä kanssani. Sitäkään on vaikea kieltää, etteikö Teksti-TV 666 olisi vauhdikas ja yleisöön energisyytensä tartuttava yhtye.

Hetken aikaa oli taas hiljaista, kunnes Telttalavalla todistettiin sellainen spektaakkeli kuin Kingston Wall Freakout!. Kingstown Wallin basisti Jukka Jylli ja rumpali Sami Kuoppamäki kasasivat ympärilleen erikoiskokoonpanon kunnioittamaan Kingston Wallin musiikkia ja laulaja/kitaristi Petri Wallin muistoa. Vierailijat olivat lähinnä laulajia ja kitaristeja, mutta paikalla olivat myös ”Shine On Me” -kappaleen studioversiossakin saksofonia soittanut Sakari Kukko sekä Kingston Wallin aikoinaan isännöimien Freakout-klubien DJ:t.

Itselleni Kingston Wall Freakout! oli ehdottomasti koko festivaalin odotetuin asia. Vaikka varsinaista Kingston Wallia ei ole enää mahdollista nähdä, niin Kingston Wall Freakout! ylsi niin lähelle kuin vain mitenkään on mahdollista. En juuri tunnistanut keikalla vierailleita artisteja, mutta jokainen heistä hoiti hommansa uskomattoman hyvin. Kuulimme kappaleita kaikilta kolmelta levyltä mystisesti rokkaavasta ”And I Hear Your Callista” sielun syvimpiäkin sopukoita värisyttäneeseen ”Shine On Mehen”, jonka aikana yleisön laulu aiheutti erittäin vahvoja kylmiä väreitä. Ylipäätään koko esiintymisen ajan koko suuren teltan täyttäntyt yleisö oli suorastaan haltioissaan eläytyessään innokkaammin kuin olen ikinä millään keikalla todistanut. Kingston Wallin musiikki on todellakin ajatonta eikä tule kuolemaan koskaan. Todisteena siitä oli paikalla valtava määrä minunkaltaisiani Kingston Wall -faneja, jotka olivat hädin tuskin syntyneetkään yhtyeen aktiivivuosina.

Valot, lavan takaseinän kuvat, abstraktit kuviot ja liikkuva kuva oli rakennettu tukemaan elämää suurempaa musiikkia täydellisesti. Keikka kesti hieman pitempään kuin aikataulussa ilmoitetun tunnin ja 15 minuuttia, mutta siltikään Kingston Wall Freakout!:lle annettu soittoaika ei ollut missään nimessä riittävä. Siitäkin huolimatta, rakkaat lukijat, minä uskallan kutsua tätä täydelliseksi live-elämykseksi! Jos muuten koko festivaalin ajan tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi, niin täällä olin kotonani. Keikka oli aivan käsittämättömän uskomattoan mahtava ja täydellinen. Yleisö osoitti suosiotaan ja kunnioitustaan vaatimalla lisää niin kauan, että Jylli ja Kuoppamäki tulivat kertomaan ajan valitettavasti kuluneen loppuun. Olen kiitollinen jo pelkästään siitä, että pääsin tällaisissa olosuhteissa huutamaan Kingston Wallin nimeä, mitä en vielä hetki sitten uskonut ikinä pääseväni kokemaan.

Sunnuntai 5.7.2015

Viimeisenä festaripäivänäkin raahauduin fyysisestä kärsimyksestä, väsymyksestä ja polttavasta auringosta huolimatta paikalle porttien auetessa. Ensimmäinen todistamani esiintyjä oli Niittylavalla soittanut Pariisin Kevät. Haikeaa ja varsin varsin koukuttavaa melodiaa sisältävät kappaleet ovat kuitenkin jollakin tavalla piristäviä. Pariisin Kevät on siinä mielessä lähes täydellinen festivaaliesiintyjä, että se saa ihmiset hyvälle tuulelle ja tuntemaan yhteekuuluvuuden tunnetta. Pariisin Kevään voimakasta pop/rock-musiikkia vahvistaa heidän eläytymisensä. Bändin jäsenistä oikein huokui se, että tätä hommaa tehdään täydellä tunteella, ja sitä en voi kuin arvostaa.

Lukuisia klassikkoja levyttänyt rokkari Michael Monroe esiintyi hänkin yhtyeineen Niittylavalla ja toi Ruisrockiin suuren määrän raitista rock ’n’ roll -energiaa. Settilista ei ehkä ollut ihan mieleiseni, sillä en juurikaan välitä uusimmasta ”Horns and Halos” -albumista, mutta näin live-tilanteessa Monroen rokkaaminen upposi täysillä, varsinkin ”Sensory Overdriven” kappaleet ja sitä vanhempi tuotanto. Repertuaariin kuului niin perinteistä melodista hard rockia kuin valtavalla määrällä punk-energiaa ladattuja biisejä sekä pari tunnelmapalaa rauhoittelemaan meininkiä. Varsinkin ”Man With No Eyes” oli juuri niin mahtavan tunnelmallinen ja kaunis livenä kuin saatoin aina kuvitellakkin. Keikan loppupuolelle oli varattu mukava yllätys, kun remmiin liittyi vielä Hanoi Rocks -kitaristi Nasty Suicide, joka soitti ”Up Around the Bend” -klassikon sekä keikan päättäneen vauhdikkaan ”Dead, Jail or Rock ’n’ Roll” -kappaleen Michael Monroen ”Not Fakin’ It” -levyltä.

Lounalavalla taas rokkasi uuden sukupolven menestystarinaa elävä Santa Cruz. Energiaa riitti tälläkin porukalla vaikka muille jakaa. Yhteen tuntiin mahtui yhtyeen molempien levyjen kappaleita, joita he soittivat erittäin terävästi ja intensiivisesti. Santa Cruz on kerännyt itselleen jo melko suuren fanikunnan ja tälläkin kertaa lavan edustalle oli kerääntynyt sankoin joukoin ihmisiä, jotka olisivat valmiita syömään ihan mitä vain Santa Cruz heille syöttäisi. He syöttivät metallin ja raskaan rockin välimaastoon sijoittuvaa musiikkia, jonka riffit saivat innostuneimpien niskat anelemaan armoa ja jonka melodiat porautuivat mieleen ja soivat siellä edelleen. Santa Cruz rokkaa yleisönsä tajunnan rajamaille ja jättää janoamaan lisää.

Yksi suomalaisen rock-musiikin tunnteuimpia yhtyeitä, eli Don Huonot, juhlisti 25-vuotista taivaltaan Ruisrockin Rantalavalla. Vuonna 2003 aktiiviuransa lopettanut yhtye keikkailee tätä nykyä erittäin säästeliäästi. Bändi soitti niin kaikkien tuntemia ikivihrietä kuin hieman tuntemattomampiakin kappaleita. Don Huonot on yksi taitavimpia rock-yhtyeitä, joita Suomessa on. Sen huomasi heidän kappaleidensa monipuoliseuudesta, vaihtelevuudesta ja hienoista yksityiskohdista. Rosoinen rock toimi siinä missä ”Surunkerääjän” kaltaiset hitaat, rauhalliset ja tunnelmalliset kappaleetkin. Don Huonojen esiintyminen oli itsevarmaa ja väkevää ilman merkkiäkään minkäänlaisesta ruosteesta. Jos he haluaisivat tehdä täysiaikaisen paluun, olen varma, että heidät otettaisiin avosylin vastaan. Harvoin, jos koskaan, saa todistaa samanlaista yhteislaulua kuin keikan päättäneen ”Hyvää Yötä ja Huomenta” -klassikon soidessa Ruisrockissa. Don Huonot ei ole unohtunut.

Kuten jo sanoinkin, olin Ruisrockissa ensimmäistä kertaa. Festivaali ja alue olivat mieleeni, ja sanoisin Ruisrockin olevan yksi Suomen parhaiten järjestettyjä tapahtumia. Festivaalikansakin käyttäytyi yleisömäärään nähden maltillisesti, vaikkei lähes satatuhatta kävijää keränneen tapahtuman aikana voidakaan välttyä ongelmilta. Minua tosin harmitti se, kuinka ihmiset kohtelivat festivaalialuetta ja sitä ympäröinyttä luonnonsuojelualuetta. Roskiksia oli aivan riittävästi, mutta iltaisin alue muistutti kaatopaikkaa. En keksi tuolle mitään muuta syytä kuin ihmisten välinpitämättömyyden, itsekeskeisyyden ja suoranaisen tyhmyyden. Kunpa vain useampi ymmärtäisi, ettei tyhjien tölkkien ja muiden roskien paikka ole luonnossa, niin maailma voisi paljon paremmin. Ruisrockille tosin propsit biohajoavista kertakäyttöaterimista ja roskisten määrästä sekä monipuolisuudesta. Esiintyjäkattaus ei ollut täysin mieleiseni, mutta vietin mielelläni aikaa festivaalialueella silloinkin, kun kiinnostavia yhtyeitä ei esiintynyt. Siitä kiitos monipuoliselle alueohjelmalle ja viihtyisälle festivaalialueelle.

Teksti: Jyri Kinnari
Kuvat (Mokoma, Apina, Pimeys, Teksti-TV 666, Pariisin Kevät, Michael Monroe, Santa Cruz ja Don Huonot): Jyri Kinnari
Kuvat (Mastodon, Public Enemy, Backyard Babies, Anssi Kela, Kingston Wall Freakout! Ja festarikansa): Markus Helander