Runnirock 2017: vauhdikasta rockia, tunnelmallista metallia ja laadukasta suomenkielistä tavaraa

Michael Monroe. Kuva: Tomi Nevalainen

11.–12.7 Iisalmen Luuniemen kentälle rantautui mukavasti musiikin ystäviä, sillä aiempina vuosina Runnin kylällä – kirjaimellisesti pellolla – järjestetty Runnirock vaihtoi sijaintaan hieman suurempiin ympyröihin ja kaupungistui. Jos vanha muisti ei pahasti valehtele, tämä oli minulle toinen kerta kyseisellä maalaisfestarilla. Festivaalille tunnusomainen maaseudun läheisyys koki kolauksen siirtymisen myötä, mutta maaseutua en jäänyt lainkaan ikävöimään: mutainen ja kuoppainen pelto kun ei ole kaikkein miellyttävin alusta liikkumiselle. Luuniemen juhlakenttä oli paikkana oivallinen, sillä sinne oli helppo löytää, eikä kauneudessakaan ollut valittamista. Tosin hieman falskilta tuntui heinäsidosten tuominen varta vasten festarialueelle, sillä se ei ollut muuta kuin näennäistä ”maalaishenkisyyttä”.

Syrjäisestä sijainnistaan huolimatta Runnirock on vuosien saatossa kunnostautunut nimekkäällä esiintyjäkatraalla: aiempina vuosina savolaisella pellolla ovat soittaneet muun muassa Haloo Helsinki!, Sonata Arctica, Kotiteollisuus ja Eppu Normaali. Tämän vuoden kattaus ei osoittanut kalpenemisen merkkejä, mikä on festivaalin suurin vahvuus.

Michael Monroe. Kuva: Tomi Nevalainen

Michael Monroe käynnisti Runnirockin räväkästi. Oli jo aikakin nähdä herra livenä bändinsä kanssa! En odottanut keikalta muuta kuin vauhdikasta rockia, ja vastine oli kohdallaan Monroen esittäessä joukon soolomateriaalinsa kärkibiisejä. Settilistalle mahtuivat muun muassa edellisen pitkäsoiton ”Blackout Statesin” vauhdikas avausraita ”This ain’t no love song”, edellistä hieman rauhallisempi ”’78” sekä oma suosikkini ”Ballad of the Lower East Side”. Harmi vain, että kello 20 alkanut keikka ei houkutellut kentälle ainakaan liikaa yleisöä; jengi viihtyi paremmin kaljateltoissa. Monroelle tunnusomaisesti bändin live-esiintyminen oli koko keikan räväkkää eikä vauhtia puuttunut bändin keulahahmon hilluessa lavalla tai kätellessä yleisöä, ja tulipa rokkikukko keikan loppupuolella pitkälle yleisön sekaankin. Musiikin lisäksi huomio kiinnittyi erityisesti Monroen mikrofonin johdosta vastanneen miehen työntäyteiseen iltaan: hän sai jatkuvasti pitää huolta johtokerästä ja siitä, että piuhaa riittää tarpeeksi artistin tarpeisiin. Keikka päättyi tyylikkäästi Hurriganesin hitin ”Get On” coverointiin, joka toimi livenä erinomaisesti.

Michael Monroe. Kuva: Tomi Nevalainen

Keikan jälkeen suunnaksi valikoitui kaljateltta – ei, en silti ratkennut ryyppämään – ja sen nurkassa sijainnut pienempi lava. En ole ikinä ollut death metalin fani ja olen vieroksunut koko genreä liian raskaana enkä kyllä ole örinälaulustakaan koskaan piitannut. Asetelman ollessa tällainen onnistui iisalmelainen Hautajaisyö tekemään minuun yllättävän hyvän vaikutuksen. Festaridebyyttinsä tehnyt bändi tarjoili muutamalle kymmenelle keikkaa kuuntelevalle – ja suurelle joukolle kaljaa nauttivia ihmisiä – antipositiivista ja synkkää materiaalia. Kitaristien heviletit heiluivat ajoittain vauhdikkaasti, eikä soittamisessa ollut omaan korvaani mitään valittamista. Laulaja Janne Partanen kunnostautui matalalta murisevan laulunsa, joka kuulosti itse asiassa yllättävän hyvältä, lisäksi nätin letkeällä savon murteella esitetyissä letkeissä välispiikeissä, jotka estivät ihmisiä masentumasta täysin, sen verran synkkiä sanoituksia yhtyeellä oli yleisölle tarjota.

Hautajaisyö. Kuva: Tomi Nevalainen

Hautajaisyön ollessa kuitenkin pienen piirin laadukasta viihdettä tarjoili jo pitkän uran suomalaisella musiikkikartalla oleskellut Kaija Koo massoille viihdyttävän esityksen. Kokenut artisti osoitti olevansa hyvässä vedossa, eikä keikalta puuttunut hittejä tai näyttäviä valoja. Vaikka Kaija Koo ei vakiosoittolistoilleni kuulukaan, kyllähän hän asiansa osaa ja kuulosti oikein hyvältä. Hiteistä kolahtivat erityisesti ”Kaunis, rietas, onnellinen” erinomaisen sanoituksensa vuoksi sekä ”Tinakenkätyttö”, sillä se liittyy läheisesti omiin lukioaikohin: biisistä muodostui eräänlainen ikäluokan anthem, joka tuo muistoja mieleen. Yleisökin löysi paikalle huomattavasti paremmin kuin Michael Monroen keikalle, mikä pääsi hieman yllättämään.

Kaija Koo. Kuva: Tomi Nevalainen

Perjantai-illan päätti Dingo. Aikanaan teinihysterian ja beatlemanian kotimaisen vastineen herättänyt bändi teki keväällä ”comebackin”, mitä tulee klassiseen kokoonpanoon. Neumannhan on soittanut eri muusikoiden kanssa nimellä Dingo jo vuosien ajan, joten hieman ristiriitaiset tunnelmat minulla oli ennen keikkaa. Kahdesti aiemmin olen todistanut bändin esiintymistä, joten hitit on livenä tullut kuultua. Mitä erilaista klassinen kokoonpano, eli Neumann, Jonttu Virta, Pete Nuotio, Quuppa ja Pepe Laaksonen, toisi verrattuna aiempiin keikkohin? Mikä muuttuisi, ja mitä väliä tällä paluulla oikeastaan on?

Dingo. Kuva: Tomi Nevalainen

Keikka alkoi vahvasti, kun ”Sinä ja minä” käynnisti illan hittitarjonnan. Yleisö lähti alusta asti hyvin mukaan, ja parin ensimmäisen biisin aikana selvisi yhtyeen olevan hyvässä vireessä, eli kriitikoiden ylistys ei ole ollut ihan katteetonta kevään ja kesän mittaan. Tunnelma oli korkealla koko keikan ajan, ja huippulukemiin päästiin ”Lähetyssaarnaajan”, ”Autiotalon” ja ”Nahkatakkisen tytön” aikaan. Neumannin lavaesiintyminen oli jammailevaa, eikä laiskansutjakalta vaikutelmalta voinut kokonaan välttyä, kun vertailukohtana oli Michael Monroen energisyyttä pursuava esiintyminen. No, jokainen tekee tavallaan, mitä muutakaan tuohon voi sanoa. Keikan parhaat hetket sijoittuivat aivan lopulle, sillä alussa tuntui, ettei klassisen kokoonpanon paluulla ollut mitään järisyttävää merkitystä. Onneksi tämä vaikutelma häipyi keikan aikana korpeen. Akustisena vedetty ”Hämähäkkimies” ja kaikkien jäsenten laululla säväyttänyt päätösbiisi ”Levoton Tuhkimo” upposivat todella syvälle. Viimeistään tässä vaiheessa klassisen kokoonpanon paluu sai minusta hienon merkityksen, ja toivottavasti uutta musiikkiakin tulisi projektin tiimoilta.

Dingo. Kuva: Tomi Nevalainen

Runnirockin toinen päivä käynnistyi kiinnostavasti. Yhtään mitään odotuksia Ellinooraa kohtaan ei ollut, ja ennakkoasenteeni oli ”saas nähdä, mitä sieltä oikein tulee” -tyyliä ilman odottavaa vivahdetta. Pääsin yllättymään, koska keikka oli yksi Runnirockin parhaista. Ellinoora oli livenä vireä ja energinen. Hän teki persoonallaan hommia saadakseen (ja saadessaan) yleisön mukaan ja tunnelman nousuun. Huomioni kiinnittyi kuultujen kappaleiden kiinnostaviin sanoituksiin ja toimivan rentoon rytmiin, jotka osaltaan tekivät esityksestä todella kiinnostavan. Keikalla kuultiin myös Ellinooran erinomaisesti versioima ”Minä suojelen sinua kaikelta”, jonka alkuperäisestä versiosta festariyleisö sai nauttia Ultra Bran toimesta aiemmin kesällä.

Ellinoora. Kuva: Tomi Nevalainen

Seuraavaa suuren lavan keikkaa venaillessa askel suuntautui hieman sattuman kautta – taas – kaljateltalle, sillä sen ulkopuolelle kuulunut suomalaisten hittien coverointi herätti myönteisen kiinnostuksen aallon. Asialla oli nuorten tyyppien muodostama Vuoksi, jonka kiehtova esiintyminen ”pakotti” kuuntelemaan keikan loppuun saakka. Esiintyminen oli bändillä virkistävää, ja esimerkiksi Haloo Helsingin biisit taipuivat heiltä nätisti. Toivottavasti bändiltä kuulee myöhemmin myös omaa tuotantoa, sillä livekeikan perusteella kiinnostavaa materiaalia voisi olla tiedossa.

Vuoksi. Kuva: Tomi Nevalainen

Hiljalleen pimentyvässä illassa toisena päälavan valtasi suomirockin mammutti Eppu Normaali, joka ei esittelyitä kaipaa. Odotin bändin keikkaa kovasti, sillä yleissivistyksessäni oli Eppujen mentävä aukko, joka nyt tuli paikattua. Juuri muuta keikasta ei käteen jäänytkään, eikä tarvetta uudelle kohtaamiselle ole: sen verran mitäänsanomaton oli heidän esityksensä. Yleisöä oli runsaasti paikalla, ja heihin keikka upposi, mutta minut se jätti varsin kylmäksi. Hitit, kuten ”Kitara, taivas ja tähdet”, ”Murheellisten laulujen maa” ja ”Urheiluhullu”, kuulostivat kieltämättä hyvältä ja pelastivat koko keikan – unohtamatta itseironisia välispiikkejä. Jotain hyvin olennaista esiintymisestä jäi kuitenkin uupumaan, ja Eppu Normaalin keikka oli suurin pettymys Runnirockissa.

Eppu Normaali. Kuva: Tomi Nevalainen

Sateen saapuminen Iisalmeen ei laskenut yleisön tunnelmaa, kun Runnirockin päättävä Sonata Arctica nousi lavalle. Näin heidät aiemmin Ilosaarirockissa, ja aika lailla saman setin he vetivät. Pimenneestä illasta ja paremmasta äänentoistosta johtuen keikka oli tällä kertaa huomattavasti parempi. Lisäksi valoshow’n näyttävyys toi mukanaan oman loistokkuutensa kauniin musiikin lisäksi. Yllätyksiltäkään ei vältytty, kun Ari Koivunen tuli lavalle viimeistelemään Sonata Arctican suurimman hitin ”Fullmoonin”. Keikalla kuultu setti oli miellyttävä sekoitus tunnelmallista ja menevää musiikkia, ja juuri tämä vaihtelu teki bändin esiintymisestä hienon kokemuksen. ”Tallulah”, ”Life” ja vastaavasti ”Black Sheep” ja ”8th Commandment” käyvät esimerkkeinä edellisestä. Toisin kuin EputSonata Arctica onnistui laadullaan ja tekemisellään vakuuttamaan, ja heidän keikalleen voisin lähteä kolmannenkin kerran.

Sonata Arctica. Kuva: Tomi Nevalainen

Kokonaisuutena Runnirock 2017 tarjosi mielenkiintoisen musiikillisen kattauksen, sillä mukaan mahtui niin rockia, metallia kuin kevyempääkin materiaalia, eikä säänkään puolesta ollut valittamista. Michael Monroe ja Sonata Arctica nousivat esityksillään esiin Ellinooraa unohtamatta, joka oli ehdottomasti festareiden positiivisin yllätys. Eiköhän sitä näille maalais-/kaupunkifestareille tule suunnattua tulevinakin vuosina.

Sonata Arctica. Kuva: Tomi Nevalainen

Kirjoittanut: Markus Raatikainen

Kuvat: Tomi Nevalainen

Lue lisää aiheesta

Sonata Arctican lämppäri tulevalle Suomen-kiertueelle selvillä Kemiläinen metalliyhtye Sonata Arctica kiertää Suomea ensi vuoden tammikuussa kaiken kaikkiaan yhdeksän keikan verran. Yhtyeen tulevan kiertueen l...
Michael Monroe juhli 30-vuotista soolouraansa Kulttuuritalolla – Tsekkaa kuvat keikalta   Michael Monroe 30th anniversary show, Kulttuuritalo, Helsinki, 20.10.2017 Michael Monroe 30th anniversary Show 20.10.2017 juhlistettiin K...
Michael Monroe mukaan massiivisen Pink Floyd -spektaakkelin – Helsingin Jäähallin lavalla myös... Michael Monroe on tuorein kiinnitys massiiviseen Pink Floyd -spektaakkelin, joka pidetään Helsingin Jäähallissa joulukuussa. Jo aiemmin on julkist...
Hautajaisyö julkaisi uuden ”Lähdön hetki” -kappaleen musiikkivideon kera Hautajaisyö "Lähdön hetki" -musiikkivideo Iisalmelainen melankolista thrash ja death metalia soittava Hautajaisyö julkaisi uuden kappaleen tuleval...