Sateesta se alkoi, aurinkoon se päättyi – Sweden Rock jytäsi Ruotsissa jälleen, osa 3

26 vuotta rokkareita yli 50 maasta, kasa harvinaisia ja kertaalleen hajonneita bändejä sekä ystävällisyyttä yli rajojen. Siinä osa aineksista, joista Sweden Rock Festival on keitetty. Itse olen käynyt kekkereillä 14 vuotta, ja nähnyt ainoastaan yhden tappelun. Silloinkin suomalaiset painiskelivat keskenään. Live Nation osti loppuvuodesta 2016 osake-enemmistön festivaalista ja monella heräsi epäilys, että kuinka juhlille mahtaa käydä. Sweden Rock on tunnettu nimenomaan festivaalina, joka nostaa lavalle ne nostalgiset artistit joille muut nauravat. Nauraa toki saa, varsinkin kun festivaali on ollut loppuunmyyty vuodesta toiseen. Toki juhlat tarjoavat aina kattauksen myös tulevaisuuden nimiä, ja vuosien varrella esimerkiksi Volbeat ja Sabaton ovat nousseet pienimmältä lavalta pääesiintyjiksi. Suomalaisia bändejä festivaalilla edustivat Amorphis, Apocalyptica, Lost Society sekä Wintersun. Päälavan lauteilla piipahti myös Tarja Turunen ja yleisössä oli paljon suomalaisia aina ELMU:n mainiosta porukasta luumäkeläisiin motoristeihin asti.

Perjantai 9.6.

Aamupäivän bändeistä oli jälleen hieman tingittävä, sillä Running Wild tulisi viemään juhlat pitkälle pikkutunneille. Yhtyeen missaaminen ei ollut mikään vaihtoehto.

Ensimmäisenä tulilla oli Kix, yksi 1980-luvun tuntemattomista menestystarinoista. Vuoden 1988 ”Blow My Fuse” oli platinamyynnillään bändin kaupallinen piikki, mutta muuten yhtye on jäänyt ainakin Pohjolan perukoilla melko tuntemattomaksi aktiksi. Itse olen aina pitänyt yhtyettä vähän b-luokan ryhmänä, vaikka aikanaan lehdissä kirjoitettiin heidän olevan niin kovia biisintekijöitä, että muut artistit jonottavat heiltä lauluja. Oman jännitysmomentin keikkaan toi yhtyeen perustajan ja kitaristin Ronnie Younkinsin lyhyt katoaminen keväällä. Ilmeisesti päihdeongelmista kärsineen herran korkki oli kierähtänyt auki. Homma laitettiin kuitenkin pian kuosiin ja ainakin Ruotsissa kepin varressa nähtiin jämäkästi sekä monipuolisesti homman hoitanut mies. Avausbiisistä ”Girl Money” lähtien Kix otti ohjat varmasti käsiinsä ja kuusikymppinen Steve Whiteman oli sellainen keulahahmo, että ei paremmasta väliä. Punaisessa asussa kekkuloinut mies oli kuin parikymppinen kolli hormoonihuuruissaan. Koko haarustan läpi kulkenut vetoketju sentään pysyi kiinni, vaikka ilmiselvästi haluja sen aukaisemiseen löytyi. ”Midnite Dynamite” sai yhtenä bändin tunnetuimmista biiseistä vuoron jo neljäntenä. Ennen ”Cold Shower”-biisiä Whiteman kehui kauniita ruotsalaisia tyttöjä. Samaan hengenvetoon hän kehaisi, että kaikki samat tytöt haluavat suudella häntä ja hieroa itseään häntä vasten. Pelimies, joskin myönsi heränneensä pian tuon kohtauksen jälkeen. Bändi oli erittäin positiivinen yllätys ja jollain hellyyttävällä tavalla mukaansatempaava. Suomalaiset diggarit tuntuivat olevan tietoisia bändin vahvasta kunnosta, mutta en olisi näin miellyttäväksi kokemukseksi uskonut. Ei materiaali mielestäni vieläkään kaikilta osilta ihan priimaa ollut, mutta hitot siitä. Välillä tunnelmoitiin ”Don’t Close Your Eyesin” tahtiin ja viimeisenä soitettu ”Blow My Fuse” niin sanotusti räjäytti pankin. Olihan keikka melkoinen pommi ja lataus. Valitettavasti ei taida bändin suosio Suomen keikkaan riittää, mutta jos muuten kohdalle osuu, niin iso suositus.

Kix – Michael Lindström

Keikan jälkeen olikin sopivaa opettaa ulkomaalaisille sellaisia suomen kielen sanontoja, että ne laukaistessaan saa varmasti huomiota kotimaassamme. Kixin aikana kävin tekemässä pienen hiippailun King’s X:än suuntaan, mutta Kix vei voiton. Jostain syystä tuo Metallican ja Beatlesin ristisiitokseksi kuvailtu bändi ei nostanut minua siivilleen. Kixillä oli vain huomattavasti paremmat bileet.

Päälavalla esiintyi seuraavana pitkän ja suhteellisen menestyksekkään uran tehnyt Gotthard. Sveitsiläinen yhtye esiintyi varmalla otteella, joskin ehkä liian varmalla. Tasalaatuinen voisi olla synonyymi tylsälle, mutta onneksi siihen ei nyt vajottu. Bändi rokkasi päälavaslotin arvoisesti ja heidän ote oli innostuneen oloinen. Haikean herkkä hetki koettiin kuitenkin, kun nykyinen laulaja Nic Maeder väistyi ”Heaven”-biisissä paikaltaan ja vokaalit hoiti screeniltä postuumisti vuonna 2010 moottoripyöräonnettomuudessa menehtynyt Steve Lee. Kieltämättä liikutuin itsekin ja tempaisin aurinkolasit nopeasti silmille. Maederin eduksi on sanottava, että hän on hyvä laulaja ja pitää lavalla vauhtia yllä, joskaan eivät muutkaan kauhean kyynistyneiltä tuntuneet. Kuten mainittu, tasalaatuinen ja varmasti vedetty keikka.

Gotthardin kanssa samaan aikaan taitojaan esitteli kokeneista tekijöistä koostunut ja värikkään historian omaava The Dead Daisies. Itselleni huisia oli nähdä John Corabi ensimmäistä kertaa livenä laulajan ominaisuudessa. Mies johti vahvalla äänellään Mötley Crüenkin läpi kaaoksen, eikä tuo vahva ääni ollut juurikaan kärsinyt. Hieno raspi miehestä lähtee edelleen. Ensimmäisenä ehdin nähdä hiljattain videona julkaistun ”With You & I”-biisin. Corabi pyysi erityisesti kiinnittämään huomiota teksteihin. ”Maailmassa tapahtuu kaikkea hullua, ja mitta on täysi. Haluamme rauhaa, rakkautta, seksiä, rockia, päihteitä ja kaikkea hyvää shittiä”, hän julisti. Hyvältä biisi kuulosti, joskaan ei aivan omaperäisimmältä jutulta. En ole levytettyyn materiaaliin tutustunut, mutta ihan paras maku ei keikasta jäänyt. Ehkä uhrasin keikan parhaimman ajan Gotthardille, mutta loppukeikka koostui lähinnä covereista. Tokihan Doug Aldrichin ja Marco Mendozan kaltaiset tekijät laskettelee ne läpi kuin unissaan ja erityisen komeasti soi ”Midnight Moses”. Jokseenkin kaksijakoinen olo silti jäi keikasta; miksi katsoa kovien tekijöiden soittavan covereita ja taas toisaalta hienon huolettomasti ne kuitenkin soivat aurinkoisessa iltapäivässä.

The Dead Daisies – Michael Lindström

Metal Church sai pari vuotta sitten takaisin vanhan laulajansa Mike Howen. Mies suoritti aikanaan melko täydellisen katoamisen musiikkimaailmasta, mutta onneksi hänet saatiin takaisin kuvioihin. Viimeisimmän ”XI”-levyn myötä bändi heitti viime kesänä rautaisen keikan Porisperessä, joten oli lupa odottaa paljon tälläkin kertaa. Eikä odotuksia petetty, sillä bändi on erittäin kovassa iskussa. ”Fake Healerin” roolia aloittavana numerona olen aina vähän ihmetellyt, mutta bändi tuntuu siitä vuodesta toiseen diggailevan. Toisena soitettu ”In Mourning” on erittäin hieno biisi, eikä keikalta heikkoa hetkeä muutenkaan löytynyt. Mike Howe lauloi paremmin kuin koskaan ja piti hommaa tiukasti näpeissään. Rytmiryhmästä basisti Steve Unger on ikinuoren oloinen vekkuli ja rumpuihin keväällä hankittu (ex-W.A.S.P.) Stet Howland on showmies hänkin, eikä rumpujen soittaminen seisaaltaan tuota minkäänlaisia ongelmia. Kitaristit Kurdt Vanderhoof ja Rick Van Zandt hoitivat hommat vähäelkeisemmin, mutta jämptisti kuitenkin. Settilista oli yhtä juhlaa ja olen erittäin iloinen, että vähälle huomiolle jääneeltä ”Hanging In The Balance”-levyltä oli mukana kaksi biisiä. Uudet biisit sulautuvat myös mainiosti vanhempien rallien joukkoon. Ainoastaan ”Ton Of Bricksin” poissaolosta voisin napista, mutta ei noin mainion keikan jälkeen jaksa marmattaa. Upeaan ”Badlandsiin” päättynyt veto oli ehdottomasti yksi festareiden kovimpia. Bändi on kuulema tekemässä uutta levyä, joten jatkoa on luvassa.

Metal Church – Michael Lindström

Viime aikoina näyttelijänä loistavasti kunnostautunut Little Steven on palannut kehiin Disciples Of The Soulin kanssa. Hän mainitsikin keikalla, että tekevät comebackin aina kahdenkymmenenviiden vuoden välein. Tämän vuoden toukokuussa hän julkaisi ”Soulfire”-nimisen levyn, ensimmäisen sitten vuoden 1999. Ruotsissa setti koostui lähinnä covereista eikä esimerkiksi minun pettymykseksi herran hienolta soolodebyytiltä ”Men Without Women” soitettu ainoatakaan kappaletta. Valitettavasti myös mainio ”Voice Of America”-levy jäi vaille huomiota. Tuttu huivi päässään hän kuitenkin johti hienoa bändiään, josta löytyi torvisektiota, perkussioita, mahtava naiskuoro ja erittäin ammattitaitoisen oloisia soittajia. Päätähti sooloili itse paljon kitaransa kanssa ja laulu raikasi ilman mitään ongelmia. ”Salvation” käynnisti setin ja olihan hienon bändin veivaamista mahtava seurata. Vanhoista levyistä eniten kansalle tarjoiltiin ”Freedom -No Compromisen” tuotantoa. Kauhean rokkaava keikka ei ollut, vaan enemmän seikkailtiin bluesin ja soulin maisemissa. Little Steven oli itse kuulema ollut hieman pettynyt yleisömäärään, mutta minä olin suhteellisen tyytyväinen legendan keikkaan.

Little Steven – Michael Lindström

Seuraavaksi soitti Rock Stagella oikeutta nimestään käynyt Sunset Stripin legenda Ratt. Ainoalla Euroopassa soitetulla keikalla oli esiintymässä ”oikeampi” versio eli sellainen, jossa on enemmän alkuperäisiä jäseniä. Heistä mukana olivat kitaristi Warren DeMartini, basisti Juan Croucier ja laulaja Stephen Pearcy. Heitä täydensivät pitkään mukana ollut ex-Quiet Riot Carlos Cavazo kitarassa ja keskiviikkona soittaneesta Black Star Ridersista mukaan hypännyt veteraanirumpali Jimmy DeGrasso. Heikkoa lenkkiä bändistä ei ollut havaittavissa, vaikka eihän Pearcyn äänessä enää samanlaista viiltävyyttä ole kuin aikoinaan. Toki epäreilua sellaista odottaakaan. Muuten herra vaikutti ensin hieman ylimieliseltä, vaikka kovasti koko ajan yleisöä kehuikin ja kertoi keikan olleen ehdottomasti kahdenkymmenen tunnin lennon arvoinen. Croucier oli elementissään tanssahdellessaan ympäri lavaa ja ilmeisesti hän lauloi stemmoihin hienon kuuloista korkeampaa ääntä. Cavazon ja DeMartinin soitto oli makeaa kuultavaa ja esimerkiksi ”Round & Roundin” yhteissoolo veti ihon kananlihalle. Mikä voisi mennä pieleen, jos settilistaan kuuluvat ”Wanted Man”, ”Lack Of Communication”, Back For More”, ”Round & Round”, ”Body Talk” ja niin edelleen. Tarkemmin ajateltuna monikin asia, mutta ymmärsitte varmaan pointtini. Valitettavasti vuonna 2010 julkaistu ”Infestation” jätettiin sivuun kokonaan. Pearcy kehoitti useasti pistämään bileet pystyyn ja näin yleisön joukossa tapahtuikin. Eturivissä olleista tytöistä hän arveli, että hän tuskin on heidän isänsä. Yhtye ei mitään ihmeellisiä temppuja tarvinnut toimiakseen. Yksi festareiden parhaista keikoista.

Ratt – Michael Lindström
Ratt – Michael Lindström

Illan nimellinen pääesiintyjä oli Suomessakin varsin ahkerasti esiintynyt Scorpions. Suuria muutoksia ei bändi settilistassaan harrasta, sillä se oli lähes identtinen vuoden takaisen Kaarinan keikan kanssa. Mikkey Deen liittyminen bändiin on antanut uutta potkua, mutta muuten bändissä perusasiat ovat ja pysyvät. Rudolf Schenker keikkuu puolelta toiselle ja äskettäin 69 vuotta täyttänyt Klaus Meine on Klaus Meine. Viimeisimmän ”Return To Foreverin” avausbiisi ”Going Out With The Bang” avasi keikan, mutta seuraavana palattiin jo klassikkokantaan ”Make It Real”-, ”Bad Boys Running Wild”-, ”The Zoo”- ja ”Coast To Coast”-biisien myötä. Ihmetystä aiheutti volyymitaso, sillä se oli suoraan kuin kotimaisesta elokuvasta; välispiikeistä ei kuullut juuri mitään, mutta musiikki taas tärähti täydellä voimalla. Tosin Lemmyn muistolle vedetyssä ”Overkill”-ikivihreässä PA kyykkäsi välillä kokonaan eikä kitaroiden kadotessa lavalta oikein kuulunut kuin Deen rummut ja basso. Ei se biisi muutenkaan tainnut ihan hallussa olla. Muistaminen oli kaunis ele, mutta ehkä se kannattaisi jättää rumpusoolon varaan. Välillä yhtye antautui akustiseen medleypakettiin ja balladit soivat ihan kauniisti. Kiertueen nimi on Crazy World Tour, kuten muutama vuosikymmen aikaisemmin. Tuolta levyltä ei tosin soitettu kuin hiturit ”Wind Of Change” ja ”Send Me An Angel”. Klassikoilla homma laitettiin pakettiin, sillä ”Blackout”, ”Big City Nights”, ”Still Loving You” ja viimeisenä soitettu ”Rock You Like A Hurricane” sinetöivät setin. Vaikka Scorpions saa yleisesti tosimusiikki-ihmisiltä osakseen jo säälinsekaisia hymähdyksiä, niin on se silti hieno bändi edelleen.

Scorpions – Michael Lindström
Scorpions – Michael Lindström

Illan viimeisenä lauteille oli nousemassa saksalainen piraattilauma Running Wild. Yhtye ei ole ollut kauhean innokas liikkumaan Saksan ulkopuolelle ja Suomessakin yhtye on nähty viimeksi kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten Hämeenlinnan Giants Of Rockissa. Yhtye on tosin ollut välillä hajallaankin ja välillä on soitettu Wackenissa viimeistä keikkaa. Bändi julkaisi viime vuonna uusimman ”Rapid Foray”-albumin ja kiusallisena asiana minun on myönnettävä, että en juuri tunne nykyisiä soittajia. Minulle bändi on aina vahvasti identifioitunut bändin sieluun Rolf ”Rock ’n Rolf” Kasparekiin. Rolfin saapuessa lavalle liekit roihahtivat ja maestro oli keskuudessamme. ”Fistful Of Dynamite” oli ryöstöretken aloitus ja lava oli koristeltu bändin henkeen sopivaksi piraattikalloilla aina vahvistimia myöten. Olin mieleni nystyrät asettanut jo valmiiseen pettymykseen ja bändin olemiseen kurja varjokuva itsestään. Vielä mitä, bändi tykitti kuin nuori piraattilauma konsanaan. Toisena tullut ”Bad To The Bone” vapautti kaikki minun aistit ja annoin palaa; puin nyrkkiä, lauloin mukana ja pompin. Silloin hommassa täytyy olla jotain erityistä. En tiedä kauanko ryhmä on yhdessä veivannut, mutta hyvin he pelasivat yhteen. Viimeisin nimibiisi meni vähän ohi, mutta ”Riding The Storm” sai minut taas hurmioon. Biisissä kiteytetään monen festarilla esiintyneen bändin ideologia; kurssi pidetään, vaikka mitä tulisi eteen. Kokonaisuudessaan ”Rapid Foray” sai settilistassa eniten tilaa ja vanhoja ralleja tuli harmittavan vähän, mutta toisaalta ymmärrän bändin ratkaisua. Olihan silti ihan tajutonta, kun varsinaisen setin päätti ”Under Jolly Roger”. Taas puin nyrkkiä, lauloin ja tanssin mukana. Encoren huippu oli, kun bassolla alkanut ja ainoana ”Port Royal”-levyltä soitettu ”Conquistadores” hipoi kliimaksin tunnetta. Enemmän olisi saanut minun makuun olla vanhempia biisejä, mutta ehkä Rolf haluaa todistaa bändin olevan edelleen ajankohtainen ja elinvoimainen. Paha minun on kai mennä vastaankaan väittämään. Keikka oli hyvä pommeineen päivineen ja nyt voi taas vetää yhden nimen yli näkemättömien listalta.

Running Wild – Michael Lindström

Sweden Rock on festivaali, jossa kaikki palaset vain osuvat kohdalleen. Ei siis ihme, että festivaalilla on mennyt useita pareja naimisiin. Tunnelma on mitä leppoisin niin asiakkaiden kuin henkilökunnan puolelta, ja esimerkiksi monella järjestyksenvalvojalla olisi Sweden Rockissa tutustumiskäynnin paikka asiakaspalvelun suhteen. Alueelta löytyy aktiviteettia moneen lähtöön aina parturissa käyntiä myöden, ja toki voi ostaa vaikka viinipullon mukaan mennessään bändiä katsomaan. Tärkeimpänä tietysti kekkereillä on se musiikki, sillä eihän missään muualla lähimailla ole moista kattausta kaltaiselleni nostalgian nälkäiselle diggarille. Erityispisteet vielä siitä, että festivaalilla on mahdollisuus tuoda pienempiäkin kulttinimiä esiintymään. Suomesta usein puhutaan varsinaisena hevimaana, mutta jostain syystä Ruotsissa perinteet tuntuvat olevan paljon syvemmällä. Nämä ovat osa niistä syistä miksi Sweden Rock on itselleni maailman paras festivaali.

Sweden Rock – Michael Lindström

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Michael Lindström

Lue lisää aiheesta

Scorpionsilta marraskuussa uusi kokoelma ”Born To Touch Your Feelings – Best Of Rock Bal... Scorpions 2017 Saksalainen raskaan rockin legenda Scorpions aikoo julkaista marraskuun 24. päivä uuden kokoelman nimeltä "Born To Touch Your Feeli...
Scorpions joutuu perumaan loput keikkansa Yhdysvalloissa: syynä laulaja Klaus Mainen ongelmat äänen ... Hovirinnan ranta perjantai 29.7.2016 Saksalainen rockin legenda Scorpions on joutunut perumaan loput keikkansa Yhdysvalloissa yhdessä Megadethin k...
Metal Churchiin hiljattain liittyneellä rumpali Stet Howlandilla todettu syöpä Legendaarisessa heavy metal -yhtye W.A.S.P.:issa vuosina 1991–2005 soittaneella ja hiljattain Metal Churchin riveihin liittyneellä rumpali Stet Ho...
Mötikkä lähtee ”The Loppu”-jäähyväiskiertueelle: ”Onhan se mahdotonta tehdä comeba... Mötikkä -tiedotustilaisuusvideo Mötley Crüen materiaalia suomeksi versioiva hittibändi Mötikkä ilmoitti kuukausi sittten jäävänsä määrittelemättöm...