Sateesta se alkoi, aurinkoon se päättyi-Sweden Rock jytäsi Ruotsissa jälleen, osa 4

26 vuotta rokkareita yli 50 maasta, kasa harvinaisia ja kertaalleen hajonneita bändejä, ystävällisyyttä yli rajojen. Siinä osa aineksista, joista Sweden Rock Festival on keitetty. Itse olen käynyt kekkereillä 14 vuotta ja nähnyt ainoastaan yhden tappelun. Silloinkin suomalaiset painiskelivat keskenään. Live Nation osti loppuvuodesta 2016 osake-enemmistön festivaalista, ja monella heräsi epäilys, että kuinka juhlille mahtaa käydä. Sweden Rock on tunnettu nimenomaan festivaalina, joka nostaa lavalle ne nostalgiset artistit, joille muut nauravat. Nauraa toki saa, varsinkin kun festivaali on ollut loppuunmyyty vuodesta toiseen. Toki juhlat tarjoavat aina kattauksen myös tulevaisuuden nimiä, ja vuosien varrella esimerkiksi Volbeat ja Sabaton ovat nousseet pienimmältä lavalta pääesiintyjiksi. Suomalaisia bändejä festivaalilla edustivat Amorphis, Apocalyptica, Lost Society sekä Wintersun. Päälavan lauteilla piipahti myös Tarja Turunen, ja yleisössä oli paljon suomalaisia aina ELMU:n mainiosta porukasta luumäkeläisiin motoristeihin asti.

Lauantai 10.6.

Lyhyeksi jääneiden ja merirosvoja vilisseiden unien jälkeen oli aika keskittää voimat viimeiseen koitokseen. Edellisistä vuosista poiketen viimeiselle illalle ei ollut jätetty niin sanottuja yöartisteja, vaan juhlat loppuivat ”ihmisten aikaan”. Minusta se oli ihan fiksu ratkaisu, ja festivaali on muutenkin joka vuosi kokenut jotain pieniä kehittäviä muutoksia.

Vihdoin pääsin heiluttamaan kuvitteellista sinivalkoista lippua, kun Amorphis osui kohdalle. Puolen päivän aikaan Rock Stagelle marssinut kuusikko päräytti hommat isolleen. Vuodet tien päällä ovat tehneet ryhmästä itsevarman joukon, eikä haitaksi ole laukullinen osuvia iskusävelmiä. Pientä muutosta bändissä on tapahtunut, sillä bassoon on palannut bändissä ennenkin vaikuttanut Oppu Laine. Eihän yhtye vieläkään ole mikään levottomista jaloista kärsivä adhd-villikko, mutta ei kai kaikkien tarvitse ollakaan. Laulaja Tomi Joutsenen karisma korvaa aivan hyvin päättömänä pomppimisen, ja ääntä herralla riittää murinasta puhtaaseen. Yllätyksekseni huomasin, että uudemmat ”Silver Bride” ja ”House Of Sleep” tuntuivat olevan jengille kovempi juttu kuin esimerkiksi vanhempi suosikki ”Black Winter Day”. Erityiset plussat ”Into Hiding” -klassikon soittamisesta. Oikein mainio päivän avaus.

Amorphis – Michael Lindström

Päälavan valloitti seuraavaksi brittiläinen Thunder, jonka keikat olen jostain syystä onnistunut aina missaamaan. Oikein leppoisasti bändi veteli bluespohjaista hard rockiaan, mutta suurin kipinä jäi yhtyeeltä puuttumaan. Paljon soitettiin uutta materiaalia kahdelta viimeisimmältä ”Wonder Days”- ja ”Rip It Up” -albumeilta, ja ajatus lienee vähän sama kuin aikaisemmin Running Wildin kanssa bändin elinvoimaisuuden todistamisesta. Valitettavasti en ole kauhean hyvin tutustunut bändin uuteen tuotantoon, joten ne olivat minulle vähän vieraita biisejä. Uusin, jonka tunnistin muutenkin kuin nimeltä, oli keikan viimeisenä soitettu ”I Love You More Than Rock ’n’ Roll”. Itselleni kolahtivat eniten vanhemmat ”River Of Pain”, ”Don’t Wait For Me” ja debyyttilevyn nimiraita ”Backstreet Symphony”. Yllättäen yksi bändin suurimmista hiteistä ”Low Life In High Places” jäi soittamatta. Vokalisti Danny Bowes kehui Ruotsia ja varsinkin Ruotsin radiota. Nyt voin pyyhkiä pois näkemättömien listalta tämän arvokkaasti vanhenneiden ja harmaantuneiden herrojen bändin.

Välillä kipaisin hakemaan Amorphikselta nimmarit heistä kertovaan kirjaan ja sitten kyttäämään Candlemassin juhlakeikkaa. Itse asiassa tämä oli jo toinen juhlakeikka, jonka bändiltä näin. Joitain vuosia sitten bändi kävi Helsingin Nosturissa muistelemassa ”Ancient Dreams” -levyä, ja tänään yhtye oli kakuttamassa ”Nightfall”-levyn kolmenkymmenen vuoden taivalta. Keikan merkittävyyttä oli lisäämässä se, että bändin musiikillisen isän Leif Edlingin piti palata tämän keikan ajaksi pitkältä sairaslomalta. Valitettavasti näin ei kuitenkaan käynyt, vaan lavalla musisoi basistina luottopaikkaaja Per Wiberg. Sääli, sillä olisi ollut kiva pitkästä aikaa nähdä Edling lavalla tosi toimissa. Toivottavasti herra paranee joku päivä livekuosiin. Bändin toisen kokopitkän mukaisesti show lähti liikenteeseen, ja ”Gothic Stone” -intron jälkeen ”The Well Of Souls” jyrähti käyntiin. Ristinmuotoisen mikrofonitelineen kanssa messunnut Mats Leven on kyllä aivan loistava laulaja, mutta ei mielestäni yllä ihan levyllä laulaneen Messiah Marcolinin jylhyyteen. Marcolinin ja yhtyeen välit ovat ilmeisesti edelleen sen verran kylmät, että vierailua on turha odotella. Ei se tosin loppujen lopuksi haitannut lainkaan, sillä Leven on maailmanluokan showmies ja hoiti homman niin hyvin kuin sen vain voi hoitaa. Keikka eteni ”Nightfall”-levyn mukaisesti kronologisessa järjestyksessä, ja kolmantena soi ”At The ¨Gallows End”, yksi yhtyeen tunnetuimmista eepoksista. Sitä seurasi tänä vuonna paluun tehneen Trio Niskalaukauksenkin coveroima ”Samarithan”. Aurinkoinen sää ei antanut oikeutta musiikin raskaudelle ja synkkyydelle, mutta toisaalta näin loistava bändi soi mahtavasti säällä kuin säällä. Harmittavasti bändi jätti kokonaan väliin 1980-luvun jälkeisen tuotannon, mutta rajallinen aika tietysti loi omat sääntönsä. Olisi ollut mukava kuulla elävänä esimerkiksi Levenin kanssa tehty mainio ”Death Thy Lover”. Eipä silti valittamista, sillä on aina mahtava eläytyä ”Mirror Mirrorin” ja ”Dark Reflectionsin” kaltaisiin biiseihin. Keikan päätti itseoikeutetusti kauneuden ja haikeuden täydellinen symbioosi ”Solitude”. Haustausmaan oloisella lavalla vetänyt bändi onnistuu tuomaan minulle joka kerta kylmät väreet.

Candlemassin aikana yritin käydä vilkaisemassa samaan aikaan soittanutta vanhaa suosikkiani Satoria, mutta tavallaan onneksi yhtye oli vetänyt niin ison joukon lavan eteen, että näköetäisyydelle pääseminen olisi vaatinut liikaa ponnisteluja.

4 Sound Stagelle kiipesi seuraavaksi ruotsalainen death/thrash-jyrä Merciless. Olen nähnyt yhtyeen vuonna 1993 Lepakossa Entombedin lämppärinä, eikä minulla suoraan sanoen ollut aavistustakaan, että he soittavat jälleen (vielä?). Kuoleman katkuisessa meiningissä ei mikään ollut neljännesvuosisadan aikana oleellisesti muuttunut. Vauhti oli kovaa ja kaikenlainen hienostelu loisti poissaolollaan. Laulaja Rogga ärjyi itseään säästelemättä, ja pieni mutta uskollinen porukka jaksoi riehua ”Cleansed By Firen” ja ”Dying Worldin” säestyksellä. Olipa hienoa tavata jälleen!

Mercilessin kanssa samaan aikaan päälavan oli vallannut kunnianhimoinen, ainutlaatuinen ja kieltämättä hieman outo kokoonpano. Kyseessä oli Sweden Rock Symphony Orchestra, joka kapellimestari Ulf Wadenbrandtin johdolla marssitti koko lavallisen viulisteja, kuoron ynnä muita useammin korkeakulttuurin tapahtumissa tavattuja soittajia säestämään vaihtuvia laulajia. Mikrofonin varressa nähtiin muun muassa Tarja Turunen, Joacim Cans (Hammerfall), Joe Lynn Turner (Rainbow, Yngwie Malmsteen, Deep Purple) ja Dan McCafferty (Nazareth). Ensimmäisenä korville tallentui Tarja Turusen laulama pamahdus menneisyydestä eli Nightwishin ”Nemo”. Ruotsalaiselle yleisölle tuntui biisi kovasti kelpaavan, vaikka itselläni enemmän huomio kiinnittyi taustalla soittaneen Freak Kitchenin basistiin Christer Örteforsiin, joka tunnetusti vetää performanssinsa kypärä päässä. Paljon huonommaksi ei jäänyt itse maestro Wadenbrandt, joka iloisesti tanssahteli biisin mukana. Ideana näemmä oli, että jokainen vokalisti heittää pari biisiä. Jouduin seuraamaan keikkaa sivummalta, mutta jonkinlaisen otteen sain kuitenkin. Joe Lynn Turner antoi soittajille haastetta, kun ohjelmassa oli Yngwie Malmsteenin ”Rising Force”. Toisena biisinä laulullisesti yllättävän vetreässä kunnossa ollut herra paiskasi Rainbown ”I Surrenderin”. Kieltämättä myös kuoro antoi Turnerille hyvää ja tarvittavaa tukea. Seuraavana vuorossa oli legendaarinen raspikurkku Dan McCafferty Nazareth-yhtyeestä. Vanhempi herrasmies hoiti hommansa istualtaan ja oli vielä Turneriakin enemmän kuoron tarpeessa. Kyllähän sieltä tuttu kähinä lähti, kun ”This Flight Tonight” ja ”Love Hurts” soivat. Molemmille biiseille suuri orkesteri antoi uutta syvyyttä, vaikka jälkimmäisen riipaisevaisuus olisi varmasti tullut esille ilman sitäkin. Hetkittäin olivat sanat hakusessa, minkä herra huomasi itsekin päätä puistelemalla. Pääosin tyytyväinen silti tuntui olevan myös solisti itse, kun ”This Flight Tonightin” jälkeen tokaisi, että this is fun. McCaffertyn saapumisesta Karjurockiin Animals-yhtyeen vieraana oli jossain vaiheessa puhetta, mutta sittemmin nimi on kadonnut listalta. Toivottavasti tämä silti onnistuu. Nuoremman polven Peter Tägtgren onnistui paremmin Painin biisissä ”Shut Your Mouth”. Sen sijaan Hypocrisyn ”Roswell 47” ei oikein taittunut eikä onnistunut. Orkesterin monipuolisuus ja örinälaulu – vaikka hyvä sellainen – ei vain onnistunut olemaan kovinkaan hyvässä tasapainossa keskenään eikä tukemaan tosiaan biisin kasvattamisessa. Valitettavasti mielestäni Tägtgrenin osuus ei ollut erityisen onnistunut tässä kokonaisuudssa. Joacim Cans Hammerfallista lauloi bändin ”Hearts On Firen”, jonka yleisökin tuntui osaavan oikein hyvin. Hieno biisi, mutta mieluummin olisin silti nähnyt Hammerfallin sitä soittamassa. Lopuksi koko ryhmä nousi yhdessä lavalle esittämään vaihtelevalla menestyksellä AC/DC:n ”Thunderstruckin”. Taiteellisesti biisiä ei voi luonnehtia onnistuneeksi, vaikka McCafferty ja Tägtgren vetivätkin autenttisella Brian Johnson -kähinällä. Huonoiten biisiin taisi sopia Turusen laulutyyli. Arvostan idean toteutusta, mutta kyllä minulla vieläkin on hämmentynyt olo koko keikasta, ja suuri kysymys, että oliko se hyvä vai ei.

Joe Lynn Turner & Tarja Turunen Sweden rock Symphonic Orchestra – Michael Lindström
Joe Lynn Turner & Peter Tägtgren – Sweden rock Symphonic Orchestra – Michael Lindström

Kahden edellä mainitun kanssa yhtä aikaa teltassa vielä ryskäsi Lionheart, joka on 1980-luvulla julkaissut yhden ”Hot Tonight” -albumin. Itselleni suurin mielenkiinto kohdistui kitaristi Dennis Strattoniin, jolla on menneisyys Iron Maidenin riveisssä. Kaukana oltiin silti Iron Maiden -fiiliksistä, sillä yhtyeen repertuaari koostui huomattavasti rauhallisemmasta AOR-tyyppisestä musiikista. Ihan aloittelijoita eivät olleet muutkaan soittajat, vaan taustaa on monesta tunnetusta bändistä. Kauaa en valitettavasti ehtinyt yhtyettä seurata, mutta ihan miellyttävä kuva bändistä jäi. Hyvin soitettua ja laulettua musiikkia on aina ilo seurata. Toivottavasti joskus tulee mahdollisuus revanssiin. Uusi albumi on ilmestymässä, joten uran ei ainakaan heti pitäisi olla katkolla.

Lionheart- Michael Lindström

Aikataulut vähän elivät liki loppumetreille Kansasin peruttua Euroopan-kiertueen turvattomista oloista johtuen. Pikainen vilkaisu Rhapsodyn keikkaan jätti kyllä hyvän kuvan bändistä. Ammattitaitoisen vikkelää soitantaa ja Fabio Lionen mahtava ääni. Luca Turillikin veivasi jälleen tässä juhlashow’ssa, jossa ilmeisesti yhdistyi sekä kahdenkymmenen vuoden juhliminen että jäähyväiset. En osaa varmaksi sanoa, olivatko jäähyväiset tällä kokoonpanolla vai onko yhtye kokoonaan laittamassa pillejä pussiin.

Grindcoren ja death metalin legenda Carcass aloitti neljän vuoden takaisen ”Surgical Steel” -levyn introlla ”1985”. Keikan alku oli jokseenkin laiskanoloinen, eivätkä sekavat soundit auttaneet tilannetta. Setin edetessä bändi kaappasi homman haltuun, ja esiin kaivautui se viiltävän tehokas yhtye, jonka soitto on tiukkaa ja meininki murhaavaa. Bill Steerin ja Daniel Wildingin yhteissoitto kitaroilla on yhtä täsmäosumaa. Olen suuri Bill Steer -fani, sillä hänen lavaolemuksensa on ihan mahtava: välillä hän ottaa tanssiaskelia kuin keijukainen ja välillä taas pää heiluu, eikä hymy juuri kasvoilta katoa. Basisti-laulaja Jeff Walker muisteli välillä vanhoja vuosia ja Ruotsissa käymistä. Bändi kävi läpi koko katalogiaan alkaen Walkeria lainatakseni ”shit from the first album” ja päättyen viimeisimpään ”Surgical Steel” -albumiin, jolta soitettiin ainakin ”316L Grade Surgical Steel, ”Captive Bolt Pistol” ja Cadaver Pouch Conveyor System”. Omaa suosikkiani ”Heartworkia” muistettiin myös useammalla kappaleella. Carcass on aina ilo nähdä, vaikka tämä keikka ei heidän parhaimpiinsa kuulunutkaan.

Carcass – Michael Lindström

Festivaali on kertonut pyrkivänsä välttämään samankaltaisten bändien päällekkäisyyksiä, mutta jostain syystä kaksi NWOBHM-legendaa Saxon ja Venom soittivat samaan aikaan.

Edellisestä Venomin Sweden Rock -keikasta on kulunut yksitoista vuotta, ja tuolloin keikka kärsi teknisistä ongelmista. Nyt teknisiä ongelmia ei ollut, kun yhtye nousi tutun Marshall-rivistön eteen. Aikanaan hurjista hurjimman bändin taustalla loistivat ”Black Metal” -levyn kannesta tuttu pukinpää sekä pentagrammit lavan molemminpuolin. Bändi ei ainakaan ollut halunnut jäädä pelkäksi nostalgia-aktiksi, sillä koko keikan alku oli omistettu pari vuotta sitten ilmestyneelle ”From The Very Depths” -levylle. Putkeen vedettiin nimibiisi, ”The Death Of Rock ’n’ Roll”, ”Smoke” ja ilmeisen omaelämänkerrallinen Long Haired Punks”. Välillä bändin ainoa alkuperäisjäsen Cronos muisteli edellistä keikkaa ja bändin historiaa. Keikan alkuosio ei minusta ollut kovinkaan tehokas, ja todellinen vaaran tuntu puuttui, vaikka Cronoksen ääni oli normaalissa kuosissa. En tiedä, oliko vika herrojen leppoisassa olemuksessa vai liian tarkassa soitossa. Varsinkin rumpali Danten soitto oli kattoon asti nostettujen china-peltien kanssa liian tarkkaa ja ammattimaista. Vaikea sopeutua liian hyvään soittoon alkuperäisen rumpalin Abaddonin huojuvan soiton jälkeen. Toisaalta neljässäkymmenessä vuodessa varmaan sitä pakostakin kehittyy. Ehkä ryven liiaksi menneessä, mutta uusi materiaali ei kovinkaan ainutlaatuiselta kuulostanut, tai ehkä vaadin liikaa. ”Fallen Angels” -biisin jälkeen annoin periksi ja lähdin seuraamaan Saxonia. Vanhojen biisien soittaminen oli kuulemma alkanut lähes välittömästi poistumiseni jälkeen. Ehdin loppuun vielä seuraamaan, kuinka keikka lopetettiin liekkien ja savun sävyttämänä ”Black Metal” -klassikkoon. Venom oli vuosien varrella muuttunut pahuuden ruumillistumasta tavalliseksi ikääntyneeksi heavy-bändiksi, vaikka vielä sopivaa ylimielisyyttä löytyikin.

Venom – Michael Lindström

Ilmeisesti Saxon oli myös hoitanut alkuun pois uudet biisit, sillä minä pääsin suoraan kuulemaan pelkkiä ikivihreitä. Tuoreimpana biisinä oli kaksikymmentäseitsemän vuotta vanha ”Solid Ball Of Rock”. Bändi oli kokenut Ruotsissa paskoja juttuja muutama viikko aikaisemmin, kun bändin bäkkärille oli murtauduttu ja muun muuassa passit lähtivät kävelemään. Ruotsi lienee yksi bändin tärkeimmistä markkina-alueista, ja tälläkin kertaa yhtye oli kerännyt kenties päivän suurimman yleisön. Vokalisti Biff Byford välillä kyseli yleisöltä, mitä biisejä he haluaisivat kuulla. Koska annetuista vaihtoehdoista ei huutoäänestykseltä selvää saanut, he päättivät soittaa kaikki vaihtoehdot. Bändin keikka oli pelkkää juhlaa, kun he tykittivät putkeen seuraavan sarjan: ”And The Bands Played On”, ”20 000 Feet”, Dallas 1 PM”, ”Broken Heroes”, ”The Eagle Has Landed”, ”747 (Strangers In The Night)”, ”Strong Arm Of The Law”, ”Heavy Metal Thunder”, ”Princess Of The Night”, ”Wheels Of Steel”, ”Crusader” ja viimeisenä ensimmäiseltä omistamaltani Saxon-levyltä nimikappale ”Denim & Leather”. Kuten biisilistasta huomaa, tarjolla oli pelkkää priimaa, enkä löytänyt mitään valittamista. Bändillä oli mukanaan historiallinen kotkaa muistuttava valohäkkyrä, ja muutenkin lavan visuaaliseen näyttävyyteen oli satsattu edellisiä keikkoja enemmän. Keikka oli piristävä osoitus bändin kunnosta, ja tammikuussa heiltä ilmestyy uusi ”Thunderbolt”-niminen levy. Siitä päätellen tapaamme vielä.

Saxon – Michael Lindström

Illan pääesiintyjän In Flamesin jätin tietoisesti väliin, sillä samaan aikaan esiintyi toinen ruotsalainen, huomattavasti harvemmin lavoilla nähty Treat. Toisekseen In Flames heitti tovi sitten Turussa niin hyvän keikan, että sen muistoilla elää vielä pitkään.

1980-luvulla pääasiallisesti uransa tehnyt Treat aloitti uusimman levynsä ”Ghosts Of Graceland” -nimibiisillä. Bändi oli hyvässä vedossa, mutta valitettavasti tekniikka yritti sotia heitä vastaan. Toinen puoli PA:sta kadotti välillä kitaran, ja välillä kuului rätinää sekä rutinaa. Laulaja Robert Ernlundin ääni oli loistavassa kunnossa, ja bändi näytti sekä kuulosti stemmalauluja myöten erittäin hyvältä. Bändi heitti kevyesti 4 Sound Stagen näyttävimmän keikan tänä vuonna. Toivottavasti näemme pian uudelleen, sillä neljän päivän festivaali oli syönyt minulta jo suurimmat voimat ja keskittymiskyvyn.

Treat – Michael Lindström

Oli aika sanoa heippa tämän vuoden festivaalille ja alkaa jännittää seuraavan vuoden esiintyjiä. Sweden Rockin sivuilla voi itse toivoa esiintyjiä, ja olen itsekin sitä ahkerasti käyttänyt. Muutama toivomus osui tänä vuonna maaliin esimerkiksi Black Star Ridersin ja Thunderin kanssa. Ensi vuoteen!

Sweden Rock on festivaali, jossa kaikki palaset vain osuvat kohdalleen. Ei siis ihme, että festivaalilla on mennyt useita pareja naimisiin. Tunnelma on mitä leppoisin niin asiakkaiden kuin henkilökunnan puolelta, ja esimerkiksi monella järjestyksenvalvojalla olisi Sweden Rockissa tutustumiskäynnin paikka asiakaspalvelun suhteen. Alueelta löytyy aktiviteettia moneen lähtöön aina parturissa käyntiä myöten, ja toki voi ostaa vaikka viinipullon mukaan mennessään bändiä katsomaan. Tärkeimpänä tietysti kekkereillä on se musiikki, sillä eihän missään muualla lähimailla ole moista kattausta kaltaiselleni nostalgian nälkäiselle diggarille. Erityispisteet vielä siitä, että festivaalilla on mahdollisuus tuoda pienempiäkin kulttinimiä esiintymään. Suomesta usein puhutaan varsinaisen hevimaana, mutta jostain syystä Ruotsissa perinteet tuntuvat olevan paljon syvemmällä. Nämä ovat osa niistä syistä miksi Sweden Rock on itselleni maailman paras festivaali.

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Michael Lindström

Lue lisää aiheesta

Lionheart julkaisi uuden musiikkivideon tänään ilmestyvältä albumiltaan Lionheart Yhdysvaltalainen vihaista hardcorea soittava Lionheart julkaisee tänään 10. päivä marraskuuta uuden "Welcome To The West Coast II" -nimi...
Saxon julkaisee uuden albumin helmikuussa: levyn tiedot julki Englantilainen heavy metal -veteraani Saxon on julkaissut tulevan "Thunderbolt"-nimisen albuminsa tiedot. Yhtyeen järjestyksessään 22. albumi julk...
Amorphiksen seuraava albumi esituotantovaiheessa Amorphis Kotimaisen metallin terävimpään kärkeen kuuluva Amorphis jatkoi hiljattain levytyssopimustaan pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Nuclear ...
Hallatar julkaisi debyyttinsä ennakkoon verkossa – koko levy kuunneltavissa ilmaiseksi Hallatar Vasta eilen saimme nähdä kotimaisen doom/death -metalin superkokoonpanon Hallataren uuden musiikkivideon. Huomenna 20.10. julkaistava "No...