Sonisphere 28.5.2014

Kolea keskiviikko Helsingin kaduilla, tummiin pukeutuneita ihmisiä vaeltaa ympäriinsä, ja itse alan seurata kapteeni Jack Sparrow’ksi pukeutunutta festarihahmoa löytääkseni oikeaan paikkaan. Liikkeellä olevan väkimäärän perusteella sirkus on tullut kaupunkiin. Pieni tihkusade ei ole lannistanut puistokännääjiäkään. Hietaniemen uimarannalle lähdetään säästä huolimatta.

Porteista sisään päästyään huomasi heti hervottomat jonot paitamyyntikojulle. Tein pienen tarkkailukierroksen uuden alueen ympäri, ja sitten odottamaan bändiä, jota tänne on tultu katsomaan. Yli kymmenen minuuttia aikataulusta jäljessä Ranskan metalliylpeys Gojira loikkasi kitaravahvistimiensa takaa ja jyräytti ilmoille sen äänen, josta tämän joukkion kyllä tunnistaa. “The sound of mountains exploding” on osuvin kuvaus, joka Gojirasta yleensä kerrotaan sitä vielä tuntemattomille. Viimeksi bändin Nosturissa nähneenä olin odottanut tätä keikkaa kuin kuuta nousevaa, mutta ympärillä oleva yleisö ei ilmeisesti ollut vielä pyyhkinyt unihiekkoja silmistään. Liikehdintä oli varsin vähäistä, mutta Joe Duplantier ainakin antoi kaikkensa olosuhteista huolimatta. Lavan edustan kiertävä ramppi oli tietenkin juostava ympäri moneen otteeseen, ja välispiikissä fransmanni kehuikin, että alkaa kunnon päälle ottaa tämä urheilu. Välispiikistä myös kävi ilmi, että bändi koki jotain teknisiä ongelmia, minkä vuoksi keikka jouduttiin lopettamaan aiemmin. Viiden kappaleen setti oli raskas ja tyydytti varmasti paikalle tulleet fanit.

Ripeän parinkymmenen minuutin roudauksen jälkeen oli messun vuoro. Gojiran kanssa melkein yhtä kovat ennakko-odotukset lunastaneet Papa Emeritus II sekä nimettömät haamut hurmasivat minut ja monet muutkin paikalle ehtineet. Ghostia voi joko vihata tai rakastaa, ja sitä on ehkä jopa helppo vihata, jos avarakatseisuudelle ei riitä tilaa. Occult rock ei kaikkein raskainta junttaa ole, mutta nykypäivänä erittäin tervetullutta ja freesiä. Papa flirttaili eturivin tytöille irvokkaasti samalla viittoen muuta yleisöä kapellimestarin tavoin yhteislauluun. Myös tämä anonyyminä pysytellyt porukka ehti soittamaan vain viisi kappaletta, liekö syy Gojiran aikataulusekoilussa.

Tämän jälkeen ehti käydä hieman aterioimassa, mikä alueella olikin tehty helpoksi. Alepan rekasta sai ihan inhimillisillä hinnoilla patonkeja, salaatteja ja mikrotettavia eineksiä, jos ei tehnyt mieli maksaa itseään kipeäksi lautasellisesta curryä. Tihkusade vain jatkoi tiputteluaan, ja ilma oli edelleen kolea. Tässä vaiheessa alueella ei vielä ollut tungosta, mutta myöhemmin illalla jokaiselle ruokakojulle oli laajasta tarjonnasta huolimatta kymmenien metrien jonot.

Seuraava esiintyjä oli yhdysvaltalainen ennenaikaisesti keski-iän saavuttaneiden partasuiden jengi, josta en itse juurikaan ole innostunut aiemmin. Aiemmin vuonna 2008 Unholy Alliance -kiertueella nähdyt pettymykset meinasivat toistua. Silloin mukana oli vain yksi kitaristi, ja lähdinkin hallista ulos keikan ajaksi. Pahalta näytti Mastodonin kannalta heti kättelyssä, sillä kaksi ensimmäistä kappaletta menivät täysin puihin. Milloin kitaristin laulu ei kuulunut, tai rumpalin taustanauhat; kielisoittimetkin kävivät välillä mykkänä. Turhautuminen siirtyi lavalta myös yleisöön. Kädet eivät nousseet ilmaan ainoastaan yleisössä, vaan kitaraongelmien takia Brent Hinds joutui nostamaan kätensä pystyyn merkiksi siitä, ettei tästä mitään tule. Muutaman biisin jälkeen tunnelma ja yhteisymmärrys saatiin siihen uskoon, että proge/sludge-genresekameteli alkoi kulkea. Paikalla ollut yleisömääräkin rupesi näyttämään siltä, että porukka oli tullut katsomaan nimenomaan Mastodonia. Yhdentoista kappaleen aikana kuultiin tulevalta levyltä kaksi kappaletta, jotka toimivat livenä hienosti.

Sade hellitti hetkeksi, ja kello kuuden aikaan Hietaniemeen alkoi valua enemmän rässiliiveihin pukeutuneita vanhan koulun diggareita. Festarin oudoin kiinnitys Danzig oli soittojärjestyksessä seuraava. Heavy metallin kummelihahmo Glenn Danzig ilmestyi lavalle muutama askel bändin jäljessä ja vetikin vitsillä sisään. Glenn liukastui märällä lavalla, sotkeutui mikkipiuhaansa ja tästä tuohtuneena potkaisi lavalta alas Metallican valoshow’hun kuuluneen lampun. Melkoista stand uppia oli myös itse esiintyminen, kun herra Danzig esitti laulutaitojaan. Purkkaa rock-tähden elkein jauhaen pappa hölkkäsi lavan päästä päähän välillä mikkiin önähtäen. “Hammer of the Gods” sai sadekuuron jälleen puhkeamaan. Keikalla kuultiin myös jotain hyvääkin: “Dirty Black Summer” sekä vanha legenda “Mother”, joka kirvoitti yleisön yhteislauluun. Glenn spiikkasi biisien välissä, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun Metallica, Slayer ja Danzig esiintyvät samalla lavalla. Äänensävystä päätellen miestä ei olisi voinut vähempää koko asia kiinnostaa.

Roudarit yrittivät asentaa taustalakanaa Slayeria varten, mutta tuuli puhalsi sen lavan takaosaa vasten, joten koko vinssi laskettiin alas. Suurimman osan kunnioituksestani menettänyt puolikas rässilegenda esiintyi puoli kahdeksan aikaan, ja setti koostuikin yhtyeen kovimmista biiseistä. Paul Bostaph rummuissa jäi hieman taka-alalle eikä erottunut edukseen, kuten Dave Lombardolla oli tapana. Gary Holt tosin oli lavan energisin tapaus ja moshaili menemään omaperäisen asiaankuuluvasti. Mitään huomattavaa pittitoimintaa ei rannalla kuitenkaan Slayerin setin aikana ollut, liekö sää vaikuttanut yleisöönkin? Tom Araya nimittäin hieroi käsiään jokaisen biisin välissä ja vitsaili Suomen kesästä. Vanhuus alkaa painaa tätäkin bändiä. Koskahan se ymmärtää laittaa pillit pussiin?

Ilta tummeni, ja ranta oli täynnä väkeä. Jokaisen roudaustauolla PA-laitteistosta soitetun biisin loputtua kärsimättömät fanit huusivat ja taputtivat, mutta vasta 15 minuuttia aikataulusta jäljessä saatiin suurille LED-screeneille Metallica by Request -introvideo. Tätä seurasi pätkä Hyvät, pahat ja rumat -elokuvasta “Ecstacy of Goldin” säestämänä. Fanit olivat saaneet äänestää settilistan ja onneksi olivatkin äänestäneet sitä “vanhaa ja hyvää”. Poikkeuksena kuultiin uusi, aivan liian pitkä ja valju sinkkubiisi “Lords of Summer”. Ensimmäistä kertaa livenä esitettiin “…And Justice For All” -levyn veisu “Frayed Ends of Sanity”, joka nyt ei varsinaisesti ollut mikään säväyttävä numero. Screeneille heijastettiin live-kamerakuvaa yleisöstä sekä lähikuvia bändin jäsenistä. Erityisesti Larsin naama irvessä toteutettua rummutusta suosittiin. Ensimmäistä kertaa itse Metallican livenä nähneenä ymmärrän kyllä nyt, mistä on kyse, kun Ulrichia parjataan. Soundit olivat hyvät, mutta bändi soitti yhteen miten sattui. Rumpukomppi kulki neljäsosatahdin edellä, ja laulut kärsivät tästä jääden hieman jälkeen. Tällä keikalla faneja hemmoteltiin: lavan vierestä keikkaa seurasi noin 15 kannattajan seurue, josta muutama pääsi lavalle spiikkaamaan biisejä sisään. Koko päivän oli käynnissä myös tekstiviestiäänestys, jossa kolmesta biisistä sai valita oman suosikkinsa soitettavaksi encorena. Muutamalla kymmenellä äänellä “Creeping Deathin” voitti “Whiskey In The Jar”.

Vaikutti siltä, että suurin osa yleisöstä oli tullut katsomaan pelkästään illan pääesiintyjää. En ole itse ennen todistanut niin suurta nyrkkimerta kuin Hietaniemen rannalla Metallican soittaessa “Enter Sandmania”. Voimistunut sade ei haitannut ääriään myöten täyttä uimarantaa, koko 28 000 festarijuhlijan joukko oli yhtä lämmintä perhettä, kuten Hetfield spiikkasi. Valoshow oli hyvin toteutettu, ja vihreät laserit nuolivat yleisöä pitkin biisejä. Erityisesti minuun vaikutti “One”, jonka aikana screenille projektoidut kävelevät mustavalkoiset sotilaat toivat haikean tunnelman. Viimeisen kappaleen “Seek and Destroy” aikana yleisöön laskettiin läjä mustia jättimäisiä pomppupalloja, jotka jonkin aikaa pyörivät mukana juhlijoiden päiden yllä.

Sääolosuhteet lannistivat fiilikset tältä festarilta tehokkaasti. Lämpimänä päivänä olisi päästy aivan mahtaviin tunnelmiin, ja viime hetken yleisöäkin olisi saapunut paikalle varmasti enemmän. Pettymyksiä aiheuttivat myös lähes kaikki lämppärit, milloin liian lyhyillä seteillään, milloin naurettavilla esiintymisillään. Itse olisin kyllä pettynyt, jos olisin tästä joutunut täyden hinnan maksamaan. Kaikesta huolimatta suosittelen jokaiselle hevidiggarille vähintään kerran elämässä Metallican liveshow’n todistamista!

Bändien settilistat löytyvät täältä

Kirjoittanut: Ville Kangasniemi
Valokuvat:
Gojira / Mastodon / Ghost = Teemu Siikarla
Slayer / Metallica = Lars Johnson