Stop that building – Remu & Hurriganes Helsingin Jäähallissa 20.1.2018

Remu & Hurriganes – Viimeinen Keikka

Remu Aaltosen suunnatonta vaikutusvaltaa suomirockin historiaan ei voi kukaan viedä – ei edes Remu itse.

Rockhistoria on täynnä bändejä, joiden nimet eivät tosiasiassa kuvaa bändiä lainkaan. Hurriganes ei kuulu niihin. Kaiken alleen jyräävää luonnonilmiötä kuvaava nimi varastettiin 1950-luvun rockbändiltä ja on vielä kirjoitettu väärin ollakseen enemmän ”Teksasia”. Hurriganesin kotikutoinen tulkinta amerikkalaisesta fiftariunelmasta oli periaatteessa liian hillitön ollakseen muuta kuin kuriositeetti, mutta niin siitä vain tuli Suomen merkittävin rockbändi. Kun Hurriganes aloitti, ei maassamme ollut mitään vastaavaa. Sillä oli maan ensimmäinen todellinen kitarasankari Albert Järvinen ja nuorisoidolibasisti Cisse Häkkinen – itse asiassa trion jokainen jäsen oli omalla tavallaan keulahahmo. Entä kuinka moni pystyy tekemään menestyksekkään laulajauran kielellä, jota ei osaa sanaakaan? Tehkää perässä.

Ja legenda elää. Keikkaa edeltävällä pisoaarikäynnillä eräskin vanhempi herrasmies muistelee asuneensa muksuna Cissen tyttöystävän naapurissa. Cisse muisti aina tervehtiä nuorisoa kysyen, että ”mitäs jätkät”. Cisse on selkeästi ollut paitsi yhteistä omaisuutta myös Cool isolla C:llä. Mutta entä tämä ilta, pystyykö nykykuntoinen Päällikkö vastaamaan sotahuutoon vielä viimeisen kerran?

”Oikea” Hurriganes lopetti aivan viime hetkellä, juuri ennen kuin koko Suomi olisi huomannut kompeissaan kompuroivan rumpalin, pahasti alkoholisoituneen basistin ja joko omissa sfääreissään liitelevän tai koko hommaan kyllästyneen kitaristin olevan vain julma pilakuva itsestään. Tuolloin oli vuosi 1988 eli tasan 30 vuotta sitten. Vuodesta 1998 alkaen Hurriganes on tarkoittanut klassisesta kokoonpanosta ainoana henkiinjäänyttä Remua ja vaihtelevaa miehistöä lavan etuosassa.

Lämppäreitä ei ole, mutta eipä niitä kukaan käytännössä loppuunmyydyssä Jäähallissa kaipaakaan. Yleisömäärä on kunnioitettava, ja jopa tapahtuman järjestänyt managerilegenda Lasse Norres myhäilee lavan reunustalla, että ”oon niin iloinen Päällikön puolesta”. Syytäkin olla, vielä muutama vuosi sitten huomattavasti pienemmillä estradeilla viihtynyt Remu on kokenut ansaitun arvonnousun.

Yleisö kohahtaa, kun Sleepy Sleepersistä ja ties mistä tuttu Mato Valtonen julistaa pelin avatuksi. Let’s born to rock – tästä lähtee!

Remu & Hurriganes – Viimeinen Keikka

Ensimmäiset biisit eli ”Roadrunner” ja ”It Ain’t What You Do” saavat yleisön villiksi mutta paljastavat myös joukkueen puutteet turhankin selkeästi. Remu on itseoikeutetusti lavan korkeimmalla korokkeella John Bonham -tyylisesti kuvioidun rumpusetin takana. Soitto ei vain oikein kulje. Tämä ei liene kenellekään yllätys, sillä maestron alun perinkin romuluinen soitto ei ole ollut ennallaan vuoden 1996 koiravaljakko-onnettomuuden jälkeen. Tälläkin kunniakierroksella pelkkiin lauluhommiin keskittyminen olisi tehnyt ihmeitä. Musiikillisesti uusio-Ganesin paras päätös on epäilemättä ollut Popedastakin tutun Arska Rautajoen pestaaminen toiseksi kannuttajaksi vuonna 2013. Tai siis ensimmäiseksi, vaikka Remu pitääkin tahtia. Ainakin tavallaan. Kahden rumpalin yhteissoitto on normaalistikin haastavaa saada toimimaan – tässä tapauksessa se on erittäin haastavaa. Vanhempi Rautajoki selviää kuitenkin mahdottomasta lähes puhtain paperein ja onnistuu takomaan valtaosan kappaleista kuunneltavaan muotoon.

Laulajana Remu kähisee ensimmäiset biisit vanhan bluesmiehen tulkinnalla parhaimmillaan aika vakuuttavasti, pahimmillaan täysin tunnistamattomasti. Mutta hyvää yleistunnelmaa se ei silti latista. Hyvää fiilistä nostattaa remukielellä illan kovinta ajoa tarjoava kitaristi Antti Rautajoki. Poika Rautajoessa yhdistyy mainiolla tavalla Albert Järvisen soittotaito ja Cisse Häkkisen puolihumoristiset lavaelkeet.

Antti Rautajoki

Jokeriasuisen Mato Valtosen  ”Do You Wanna Dance” toimii mukavasti, mutta ensimmäinen todella odotettu vieras taitaa kuitenkin olla kaupallisten huippuvuosien 1975–1979 Ganes-kitaristi Ile Kallio. ”Crazy Days” ja ”Chinatown” osoittavat Ile Kallion soiton kipinöivän yhä entiseen malliin, mutta itse Remun soitto ja laulu rampauttavat esityksiä aika rajusti. Lähes kaikki välispiikit hoitavan Mato Valtosen mukaan suomirockin kuningas haluaa antaa kruununsa Dimitri Keiskille. Ai kenelle? Ruotsin vuoden 2011 Talent-voittajan nimi on harvalle tuttu, mutta ”Hot Wheels” lähtee täydellä kaasulla. Keiski vetää itse asiassa niin järjettömällä vimmalla, että maestrokin skarppaa omaa antiaan tämän esityksen kunniaksi. Ilmainen vinkki: Remuttomaksi jäävä Ganes voisi tehdä muutaman loistavan rocklevyn, jos ottaisivat tuon jätkän laulamaan.

Jaska Ylä-Rautio, Antti Rautajoki, Ile Kallio ja Remu Aaltonen

”My Only One” menee melko kaoottisissa tunnelmissa, mutta upea ”Honey I’m Leaving” kulkee kosketinsoittaja-kitaristi Mikko Rintasen laulamana maaliinsa. Mato spiikkaa, että biisi soi viimeisenä Cisse Häkkisen hautajaisissa. Joku ilkeämielinen voisi todeta, että näissä hautajaisissa ruumis on elävä ja lavalla, mutta miettikää isoisiänne. – Kuka tuntemistanne seitsenkymppisistä on tuolla, soittamassa kahden tunnin jäähallikeikkoja? Mitä itse ajattelit tehdä 70-vuotiaana?

”Made In Swedeniin” lavalle astelee se ”unohdettu” Ganes-kitaristi eli 1980-luvulla Ganesin nahan monesti pelastanut ja yhä loistavasti soittava Janne Louhivuori. Mukana on myös muun muassa 10/80-levyllä soittanut Pave Maijanen, joka jää lavalle ottamaan vastaan Dave Lindholmin ja Affe Forsmanin. Toisin sanoen: Rock ’n’ Roll Band! Eihän tämä suoranaisesti Hurriganesiin liity, mutta aivan sama – ”I’m Gonna Roll”. Lisää legendaarisuutta tarjoaa Mr. X eli Roadrunner-albumin tuottaja Richard Stanley nimikkorallinsa kautta.

Tästä piristyneenä ”Talahassee Lassie” menee Remulta jopa ihan mallikkaasti ja ”Bourbon Street” -yhteislaulu osoittaa, että yleisö rakastaa yhä näitä biisejä. Albert Järvisen kenties hienoin instrumentaali ”Just For You” soi Mikko Rintasen kautta juuri niin majeesteettisena kuin se nykypäivänä ylipäätään voi soida.

Mikko Rintanen

On silti myönnettävä, että ”I Will Stayn” myötä lavalle hyökkäävä Michael Monroe luo kansainvälisen luokan karismallaan sen lopullisen urheilujuhlan tunnun, ja ”tarhapöllö” tuo illan bändiin kipeästi kaivattua järjestystä. Tällä combolla tuoreimman levyn ”Catch Me” kuulostaa oikeasti hyvältä, jopa Remun laulujen osalta. Myös illan odotetuin biisi, pääsetin lopettava ”Get On” menee pitkälti Monroen paljettiharteilla.

Michael Monroe

Kappale päättyy liekkimereen, bändi lähtee odottamaan encorea. Itse Päällikkö jää silti rumpukorokkeelle tarkastelemaan yleisöä. The last man standing – ehkäpä kävelykeppiin nojaten, mutta silti. Tämä mies muutti tässä maassa kaiken ja jäi vieläpä henkiin kertomaan siitä. Kunnioitus Päällikköä kohtaan on pohjaton. Mutta mitä sanoa itse keikasta? Varmaankin sitä, että alussa maestro loi bändin, historian ja yleisön – lopussa bändi, historia ja yleisö kannattelivat itse maestroa. Eipä taida olla helppoa tulla vanhaksi, silti se on kaikilla onnekkailla edessä.

Remu

Settilista:

  1. INTRO
  2. ROADRUNNER
  3. IT AIN’T WHAT YOU DO
  4. WELL OH
  5. DO YOU WANNA DANCE (MATO VALTONEN)
  6. CRAZY DAYS (ILE KALLIO)
  7. CHINA TOWN (ILE KALLIO)
  8. HOT WHEELS (DIMITRI KEISKI & ILE KALLIO)
  9. LUCILLE (DIMITRI KEISKI & ILE KALLIO)
  10. MY ONLY ONE (MIKKO RINTANEN & ILE KALLIO)
  11. HONEY I’M LEAVING (MIKKO RINTANEN & ILE KALLIO)
  12. MADE IN SWEDEN (JANNE LOUHIVUORI & PAVE MAIJANEN)
  13. I’M GONNA ROLL (ROCK ’N’ ROLL BAND)
  14. MISTER X (RICHARD STANLEY)
  15. KEEP ON KNOCKIN
  16. TALLAHASSIE LASSIE
  17. BOURBON STREET
  18. HEY GROUPIE (MATO VALTONEN)
  19. JUST FOR YOU (MIKKO RINTANEN & PAVE MAIJANEN)
  20. I WILL STAY (MICHAEL MONROE)
  21. CATCH ME (MICHAEL MONROE)
  22. THE PHONE RANG (MICHAEL MONROE)
  23. OOWEE OOHLA (MICHAEL MONROE)
  24. SLIPPIN AND SLIDIN’ (MICHAEL MONROE)
  25. TIGER (MATO VALTONEN)
  26. SAY MAMA (DIMITRI KEISKI)
  27. BAMALAMA BAMALOO (DIMITRI KEISKI)
  28. GET ON (MICHAEL MONROE JNE.)

ENCORE:

  1. RED RIVER ROCK (MICHAEL MONROE JNE.)
  2. BLUE SUEDE SHOES / MEAN WOMAN BLUES (MICHAEL MONROE JNE.)
  3. SHORAI SHORAI (MICHAEL MONROE JNE.)
Janne Louhivuori, Dimitri Keiski ja Remu & Hurriganes – Viimeinen Keikka

Teksti: Juhani Mistola

Kuvat: Andy Johansson