Sweden Rock juhli merkkivuosia lämmöllä lämpimässä säässä

yleiso-sweden-rock-773125 – vuotista taivaltaan juhlinut Sweden Rock sai jälleen lyödä portille loppuunmyyty – kyltin. 33 000 lippua myytiin Etelä – Ruotsissa vietettävän festivaalin kotisivujen mukaan yli 50 maan kansallisuudelle. Aivan edellisten vuosien nopeudella kauppa ei kuitenkaan käynyt. Juhlavuonna varsinaiset meganimet puuttuivat Queen +  Adam Lambert – yhdistelmää lukuun ottamatta. Toki esimerkiksi perjantain pääesiintyjä Twisted Sister on ollut erittäin suuri nimi Ruotsissa, mutta neljäs keikka festivaalilla reilun kymmenen vuoden aikana söi suurimman yllätysmomentin. Kaikesta huolimatta hienot bändit, upeat ilmat ja leppoisa ilmapiiri takasivat, että neljän päivän synttärikemut olivat vertaansa vailla. Menomatkaa täydensi vielä laivalla esiintynyt Eppu Normaali, joka olisi ikänsä puolesta sopinut itse festivaaleillekin.

Keskiviikko 8.6.

Aikaisempien vuosien tavoin ensimmäisenä iltana kaksi isointa lavaa oli poissa käytöstä. Toiseksi suurin, aiemmin Rock Stagena tunnettu lava oli uudelleen nimetty Lemmy Stageksi. Motörhead olikin yksi festivaalin vakiobändeistä ja oli esiintyjälistalla lähes kymmenen kertaa. Myöhemmin lavan screeneillä pyöri Lemmyn elämänviisauksia ja näytettiinpä lyhyt keikkakin.

Oma keskiviikkoni alkoi aikaisemmin päivällä esiintyneen ex – White Lion – vokalisti Mike Trampin nimikirjoitussessiolla. Mies on jo ehtinyt tehdä monta soololevyä, mutta monen muun aikalaisensa tavoin tulee aina olemaan monelle menneisyytensä vanki. White Lionin paluun kiistänyt herra oli oikein leppoisa ja häntä ei haitannut, vaikka sessio venyi yli annettujen rajojen. Suomeenkin lupasi taas tulla.

Trampin kanssa turisemisen vuoksi en ihan ehtinyt ajoissa Rockklassiker Stagen edustalle, jossa soitti vanha NWOBHM – legenda Diamond Head. Pirteä bändi heitteli vanhoja klassikkoja kuten ”Borrowed Time” ja ”Lightning To The Nations”. Väliin esiteltiin viime vuonna ilmestyneen levyn materiaalia ja uutta levyäkin lupailtiin tulevaisuudessa. Yhtye lopetti keikkansa kenties tunnetuimpaan biisiinsä ”Am I Evil”, jonka massoille teki tunnetuksi Metallica. Kovasti yleisö huusi olevansa evil ja muutenkin tuntui monelle olevan se odotetuin biisi setissä. Pirteydestä huolimatta keikka ei hyvien laulujen lisäksi juuri suurempaa ekstaasia aiheuttanut, mutta voin taas raksia yhden legendan nähtyjen listalle.

amaranthe-sweden-rock-6220Seuraavaksi Sweden Stagelle nousi ruotsalainen Amaranthe. Huolimatta siitä, että heidän materiaali ei ole minulle kovin tuttua, niin monen miehen unelmalaulaja Elize Ryd varmisti minun paikkani yleisössä. Syksyllä uuden levyn julkaisevan yhtyeen ura on ollut jatkuvassa nousukiidossa ja kyllähän se show komealta näytti tulipatsaineen. Kolmen laulajan voimin tykittäneen bändin biisit tuntuivat olevan niin täynnä tavaraa, että materiaalin omaksuminen vie ainakin minulta aikansa. Korvaan eniten tarttui ”Massive Addictive” – levyltä tuttu ja keikan päättänyt ”Drop Dead Cynical”. Kovasti yleisöä tuntui bändin myllyttäminen kiinnostavan eikä se kiinnostus ole varmaan turhasta syntynyt. Itse aion tutustua bändiin tarkemmin ja mennä keikalle jo pelkästään Elizen takia. Suomalaiset saivatkin kokea bändin jo parin päivän päästä Espoossa King Diamondin lämppärinä.

Amaranthen jälkeen vuorossa oli mies, jonka yhteistyökumppaneista löytyy monta hankalaa ja vaatimatonta kitaristia kuten Ritchie Blackmore, Michael Schenker ja Yngwie Malmsteen. Hänen ääni lienee myös miehen nimeä tunnetumpi mm. Rainbown hiteillä ”All Night Long” ja ”Since You’ve Been Gone”. Graham Bonnet esiintyi keväällä yhtyeensä kanssa Suomessa ja monia kehuja sain keikasta kuulla. Eikä turhaan, sillä 60 – luvulla uransa aloittanut mies oli hyvässä vedossa. Lähinnä tunnetuista hiteistä koostunut setti oli miellyttävää katseltavaa ja kuunneltavaa. Mielestäni Bonnet lauloi hyvin (tästä oli yleisössä eriäviä mielipiteitä) ja triona soittanut bändi rokkasi hyvin. Maestro itse oli muutenkin varsin virkeän oloinen. Kitaristi Conrad Pesinato pääsi kokeilemaan Alcatrazzin biiseissä Malmsteenina oloa ja rytmiryhmä Beth-Ami Heavenstone sekä Mark Zonder olivat jämäkkä pari. Bändi on jo ehtinyt levyttää uuttakin materiaalia, mutta keikalla päärooliin nousivat mm. mainittu ”Since You’ve Been Gone” ja herran sooloajan hitti ”Night Games”. MSG:n levyltä ”Assault Attack” kuultiin myös pari biisiä (samat hän lauloi myöhemmin myös MSG:n keikalla). Pukuun, solmioon ja aurinkolaseihin pukeutunut Bonnet oli itselleni ehkä yllättäen illan kovin veto. Vanhassa on voimaa!

Jäljellä oli vielä illan pääesiintyjä Blind Guardian. Päivän pitkä matkustus ja tieto edessä olevasta kolmesta pitkästä päivästä sai luovuttamaan muutaman biisin jälkeen. Rehellisesti sanottuna olisin ehkä jaksanut vielä vähän pidempään, mutta keikan alku oli tylsähkö minun makuun eikä ihan pääesintyjän arvoinen. Kovin vannoutuneita faneja bändillä tuntui olevan, joten ehkä saan heiltä anteeksi poistumiseni. Ensi kerralla virkeämmin sitten koko setti vaikka väkisin.

Torstai 9.6.

lordi-sweden-rock-7319Aurinko suosi hymyllään Ruotsin eteläisiä osia ja puolenpäivän aikaan jalat kuljettivat katsomaan Suomen omaa Lordia. Samaan aikaan olisi esiintynyt hieman harvinaisempi The Kentucky Headhunters. Tuo mainio mm. yhden Black Stone Cherry – yhtyeen jäsenen isän sisältävä Southern Blues Rockia soittava orkesteri olisi ollut ehdoton, mutta minkä sitä ihminen luonnolleen voi. Oli se mentävä katsomaan, että miten Finntrollin lisäksi tämän vuoden ainoa suomalainen bändi pärjää. Euroviisujen myötä Lordi iskeytyi Ruotsissakin kultalevykantaan ja olen itse ollut paikalla kesällä 2006, kun Kalmar – nimisessä kaupungissa juhlittiin koulun päättäjäisiä. Autot kiersivät ympäriä toria ja ”Hard Rock Hallelujah” soi kymmenistä autoista. Tätä silmällä pitäen ei ollut ihme, että Lordi oli kerännyt yhden suurimmista yleisöistä, joita olen nähnyt klo 12.00 aloittavilla bändeillä.

”Estimated Time Of Arrival” – intro johdatti yhtyeen lavalle ja hyvin tuntui yleisölle ensimmäisestä ”Nailed By The Hammer Of Frankenstein” – biisistä lähtien kelpaavan. Lämpimässä ilmassa ei ollut varmaan helppoa esiintyä täysissä kostuumeissa ja yhtye kuulostikin normaalia raskaammalta. Mr. Lordi ei ymmärrettävästi juuri spagaatteja heitellyt, mutta muista jäsenistä varsinkin kitaristi Amen teki melkoisen liikunnallisen suorituksen. ”Dynamite Tonite”, ”Blood Red Sandman”, ”Devil Is A Loser” – täsmäiskuilla oli yhtyeen helppo pistää yleisö hoilottamaan mukana. Välillä ruotsiksi hoidetut välispiikit eivät varmasti kannatusta ainakaan laskeneet. Viimeisenä paiskattu ”Hard Rock Hallelujah” sinetöi onnistuneen setin.

Seuraavaksi tuli hetken mielijohteesta mentyä katsomaan brittiläistä The Struts – yhtyettä. Pumppu on Suomessa melkoisen tuntematon ja itsekin tunsin yhtyettä vain Classic Rock – lehden kautta. Onneksi menin, sillä yhtye oli oiva tuttavuus. Vuosikymmenen alussa perustettu yhtye yhdisteli musiikissaan sopivasti menneitä vuosikymmeniä ja laulaja Luke Spiller oli bändin muuten pelkistetyssä ulosannissa varsinainen persoonallisuus yhdistäen androgyyniin olemukseensa niin Mercurya kuin Bowietakin. Toivottavasti yhtye pysyy kasassa ja päät terveinä, sillä uusia heidän kaltaisia yhtyeitä tarvitaan.

Samaan aikaan esiintynyttä Halestormia ehdin vilkaista vain lyhyesti ja vähän ristiriitainen kuva jäi bändistä. Olihan viimeisenä soitettu ”I Miss The Misery” ihan tarttuva biisi ja laulaja Lzzy Halen Joan Jett-mainen ääni puoleensavetävä, mutta jotenkin en kuitenkaan syttynyt. Ei mielestäni päälava-ainesta, mutta vaatinee lisätutkintaa.

sixam-sweden-rock-7428Lemmy Stagen seuraava akti oli minulle yksi festivaalin odotetuimpia ja samalla pelätyimpiä. Juuri kun ehdin syksyllä jättää hyvästit Nikki Sixxille, niin hän palasi kentille Sixx: A.M.:in kanssa. Olen kovasti diggaillut bändin levyjä, mutta pitänyt niitä jotenkin elokuvamaisena levymusiikkina – ei niinkään livetilanteita varten tehtyinä. Olipa taas kerran hienoa olla väärässä! Bändin keulilla oli kolme vahvaa persoonaa; Nikki Sixx, Guns n’ Rosesistakin tuttu kitaristi DJ Ashba ja vokalisti James Michael. Aluksi pelkäsin herra Sixxin jyräävän muut lavalla, mutta toisin kävi. Keskeiseksi hahmoksi nousi vokalisti James Michael. Hän oli suvereeni keulamies ja lavan vahvin hahmo, vaikka Sixx/Ashba – duo pisti välillä kampoihin yhteisillä tanssikuvioilla. Yhtyeen jokaiselta neljältä levyltä soitettiin materiaalia ja settiin mahtui monia huippukohtia mm. Michaelin koskettimilla aloittama ”Skin”. Uusimmalta ”Prayers For The Damned Vol 1.” – levyltä (Vol 2 on kuulemma myös jo levytetty) huipuksi nousi ”When We Were Gods”. Yllättävän hyvä show päätettiin ensimmäisen levyn hittiin ”Life Is Beautiful”. Myöhemmin bändi jakoi nimmareitakin (ilman kuvia ja Mötley-kamaa toki).Tervetuloa toivottavasti Suomeenkin!

Lisää Hollywood – tavaraa oli luvassa, kun viikkoa aiemmin Suomessakin vieraillut L.A. Guns sai luvan todistaa menneisyyden siipien havinaa. Settilista koostui pääasiassa kahden ensimmäisen levyn (”S/t & Cocked & Loaded”) materiaalista ja sinällään ymmärrettävää, sillä noilla levyillä bändi uransa loi. Taisi vuoden 1991 ilmestyneen ”Hollywood Vampires” – levyn jälkeiseltä uralta tulla peräti kaksi biisiä sekä kitaristi Michael Grantin laulama aivan turha versio Princen ”Purple Rainista”. Kunnianosoitus se kai sitten oli. Biisit muuten olivat loistavia, mutta minkäänlaista kipinää tai paloa hommaan ei oiekin tuntunut olevan. Ikäänkuin pakollinen ja rutiininomainen päiväduuni hoidettavana eikä yhtään tuntunut, että fire still burns, mistä Jay Jay French kertoi seuraavana päivänä omalla keikallaan. Ihmetyttää myös festivaaleilla soittaneen toisen ex – W.A.S.P. – jäsenen Steve Rileyn soittotyyli. Lunki tyyli toki on okei, mutta onhan ne rummut nyt herranjestas sentään lyömäsoittimet. Ehkä olen liian tuomitseva, mutta hyvästä laulajasta Phil Lewisista huolimatta pettymys bändi oli.

Therapy? ja Slayer soittivat lähes samaan aikaan, mutta ehdin Therapya seuraamaan hetken ja olisi melkein tehnyt mieli jäädä seuraamaan koko keikka. Bändi veti hyvällä sykkeellä ja alkuun soitettiin ainakin Lemmylle omistettu ”Die Laughing” ja ”Isolation”. Laulaja Andy Cairns ei tuntunut olevan moksiskaan, vaikka lavat ovat vuosien ja suosion varrella vaihtuneet huomattavasti pienempiin. Se tosin on monen muunkin aikalaisen kohtalo. Ehkä heillä tosiaan se fire still burns. Mukana bändillä oli hauska heppu, jonka työnkuvaan kuului bändin kitaroiden virittäminen, kitaran soittaminen, tanssiminen, taustalaulut ja juoksevat asiat lavalla.

slayer-sweden-rock-7938Sitten se Slayer. Yhtye tuli nähtyä viimeksi joulukuussa Suomessa, mutta jostain syystä heidän keikkaa ei vain osaa jättää väliin. Ei, vaikka tietää välispiikeistä lähtien koko homman ulkoa. Basisti – laulaja Tom Araya hymyilee petollisesti puhuessaan leppoisia ja hetken kuluttua karjuu kuolemasta ja tuhosta kuin yläasteen rehtori aikoinaan. Kerry King vatkaa menemään kaljuaan rautaketjut vyötäröllä roikkuen ja toinen kitaristi Gary Holt nykäisee pari kertaa päätä edestakaisin ja sitten vain tuijottaa hullun katsettaan. Holt oli sentään ajanut parrasta leuan osan pois ja jäljellä oli mahtavat pulisongit. Taisipa yhdessä kitarassa vilahtaa edesmennyttä kitaristi Jeff Hannemania kunnioittava olutmerkkityyppinen tarra. Lavan ulkoilme oli synkeän harmaa, mutta jos repertuaariin kuuluu ”Die By The Sword” (ilman kuuluisaa alkuspiikkiä), ”Black Magic”, ”Hate Worldwide” ja ”Mandatory Suicide” – nimisiä ralleja, niin muuta ei pidä odottamankaan. Slayer oli Slayer, hyvässä ja pahassa. Ainoastaan sen viimeisimmän ”Repentless” – levyn kappaleen ”When The Stillness Comes” voisi tiputtaa huoletta pois. Se tappaa kyllä tunnelmaa, mutta toisaalta aina tarvitaan yksi hetki kusitauoille jne.

Slayeria vastapäisellä lavalla aloitti seuraavana Megadeth. Mahtoi Dave Mustainea kiukuttaa, kun yksi neljästä suuresta soitti juuri ennen heitä päälavalla. Ei sitä tosin ehtinyt huomata sinä aikana, kun keikkaa seurasin. Loistava aloitus loistavalla ”Hangar 18” – kappaleella ja koko yhtye vaikutti saaneen energiaruiskeet (toivottavasti Dave ei ole palannut vanhoihin tapoihin). Etenkin uusi kitaristi Kiko Loureiro tuntui olevan edeltäjäänsä huomattavasti eläväisempi tapaus. Huolimatta siitä, että bändi vaikutti hyvältä ja levytysrintamallakin on mennyt hienosti, niin minä yllätin itseni siirtymällä Vanilla Fudgen keikalle. Myöhemmin kuulin kova kritiikkiä Daven välinpitämättömästä asenteesta yleisöä kohtaan ja tavasta olla aukaisematta suutaan laulaessaan. Ehkä molemmilla osapuolilla oli huono hetki.

Vanilla Fudge on rockprogefuusiomikälie – bändi, joka levytti viisi levyä 60 – luvun lopulla hajoten ennen 70 – lukua. Sittemin bändi on ymmärtääkseni toiminut kausittain. Yhtyeessä oli mukana kolme alkuperäistä jäsentä eikä ”uusi mies” basisti Pete Bremy ihan poikanen ollut. Huhujen mukaan legendaarisen rumpalin Carmine Appicen keikalle ehtiminen oli vain muutaman rummunlyönnin päässä lentoalan lakkoilujen vuoksi. Itselleni keikka ei suurempia säväreitä aiheuttanut, mutta onpa yksi raskaan rokin esi-isistä nähty. Parhaiten jäi mieleen loppukeikasta soitetut lainat ”Dazed And Confused” sekä ”You Keep Me Hanging On”. Kyllähän soitto ja laulu hienoa kuultavaa oli, mutta ehkä liian kokeilevaa musiikkia minun makuun, ainakin livenä. Oli muuten varmaan roudareiden unelma, kun lavalta löytyy Hammondia ja rantasaunan kokoista bassokaappia.

queen-sweden-rock-8061Illan pääesiintyjänä toimi Queen mukanaan Adam Lambert. Kuulemistani positiivisista asioista huolimatta olin skeptinen. Vaan kun show pyöräytettiin käyntiin ”One Vision” ja ”Hammer To Fall” – biiseillä, niin sinne leijaili ilmaan kaikki epäilykset. Adam Lambert oli loistava samanaikaisessa nöyryydessä ja arroganssissa. Brian May oli loistava, Roger Taylor oli loistava varsinkin laulaessaan ”A Kind Of Magic” – rallin. Miehen ääni on raspimaisen tarttuva. Yhtenä numerona hänellä oli myös poikansa kanssa käyty rumpuskaba. Keikkaa katsoessa ja kuunnellessa tajusin biisien vaikutuksen läpi vuosikymmenien niin omaan elämään kuin maailmaan yleensä, vaikka en erityinen fani olekaan ollut. Mieleen tulvi muistot lapsuudesta, kun televisiosta tuli Live Aid ja bändin Budapestin keikka vuodelta 1986.  Myös Freddie Mercuryn muistokonsertti on jäänyt vahvana mieleen. Hieno oli konsertti kaikkinensa ja kollega Arto Lehtisen sanoin kyseessä oli enemmän musikaali kuin perinteinen konsertti ja mielestäni se oli aivan oikea tapa toteuttaa show. Tätä mielikuvaa vahvisti mm. Mercuryn ilmestyminen laulamaan screeniltä ”Bohemian Rhapsodya” Lambertin kanssa duettona. Kannattaa lukea Kaaoszinen toimittaja Juhani Mistolan raportti Helsingin keikasta. Siinä on summattu melkoisen hyvin kaikki mitä showsta ajattelen.

Queenin lomassa hiipparoin kuikuilemaan hetkeksi Mayhemia, jossa ainakin Ruotsin keikan ajaksi oli palannut keulille lähes alkuperäinen vokalisti Maniac. Kyllähän yhtye paahtoi piikkilankojen takana ihan asianmukaisesti, mutta Maniacista en ollut lainkaan vakuuttunut. En tiedä, että johtuiko maantieteellisestä sijoittumisesta yleisössä, mutta kohdalleni Klamydian maskeerattua Vesa Jokista muistuttaneen Maniacin örinöinti oli juuri ja juuri kuultavaa pihinää. Lisäksi tuntui, että puhtaat vokaalit eivät myöskään ole hänen vahvinta osaamisaluetta. Sikäli kun muistan, niin esimerkiksi Turun keikalla reilut kymmenen vuotta aiemmin hän oli paljon tehokkaampi. Tosin taisi toheloida itsensä silloin sairaalaan kesken keikan. Kaikesta huolimatta bändi osaa olla jollain tavalla vakuuttava. Huolimatta siitä, että biisin loputtua päälle tuli huvittavasti ihan helkkarin lujaa päälavalla soittaneen Queenin ”Another One Bites The Dust”. Hyvä yritys Maniac, mutta tuokaa Attila takaisin!

Perjantai 10.6.

Aamun päällekkäisyyksistä vastasivat Epica ja 220 Volt. Pääasialliseksi kohteeksi valitsin jälkimmäisen, sillä puntaroin jälleen näkemisen mahdollisuudet ensimmäisen hyväksi. 1980 – luvulla vaikuttanut 220 Volt oli kohtuullisen tunnettu nimi, mutta kansainväliseen menestykseen rahkeet eivät tainneet riittää. 2000 – luvulla bändi on toiminut epäsäännöllisen säännöllisesti ja vuonna 2014 saatiin julkaistua ”Walking In Starlight” – levy. Ryhmä on kärsinyt ongelmista laulajan tontilla ja tällä kertaa vokalistin paikalla nähtiin Matti Alfonzetti, jolla on vahvan äänen lisäksi suhteellisen onnistunut ura takana. En tiedä, että kuinka nopealla aikataululla mies oli keikalle hommattu, sillä sanojen lukeminen kävi nykyaikaisesti padilta lukien. Se oli vain pieni kauneusvirhe, sillä bändi oli hyvä Mattia myöden. Materiaali ei maata järkyttänyt, mutta oli vahvaa ja menevää hard rockia. Välillä omien joukkoon paiskattiin Rainbowta ja Black Sabbathia, jotka eivät keikkaa ainakaan huonommaksi tehneet. Menevä ja miellyttävä avaus päivään ja voin suositella tutustumista bändin levyihin.

Epicaa ehdin vilkaista parin viimeisen biisin verran ja mieleen jäi hassunmalliset kannettavat koskettimet ja laulaja Simone Simonsin kauneus. Biisit olivat mahtipontisia eivätkä avautuneet kertakuuntelulla. Se ei bändistä huonoa tee ja täytyy tutustua ennen seuraavaa yhtyeen bongaamista. Bändin mukaan syksyllä ilmestyy uusi levy, joka on raskaampi kuin mikään aikaisemmista.

lita-ford-sweden-rock-8680Sadekuurojen piiskatessa festarialuetta jonotin Lita Fordin signeerausta uuteen kirjaansa. Lady Ford oli kuitenkin jonkin verran myöhässä eikä jono muutenkaan oikein vetänyt. Tämä kaikki oli minun onneni, sillä samalla ehdin nähdä ennalta tuhoon tuomitsemani Dan Reed Networkin. Olipa taas hienoa olla väärässä! Johtohahmo Dan Reed on yhtyeen hajoamisen jälkeen 90 – luvun alussa ollut hieman tuuliajolla soolouran, matkustelun sekä päihteiden valtaaman maailmansa kanssa. Nyt herra on ilmeisimmin kuivilla ja Network on neljällä alkuperäisellä jäsenellä ollut kasassa vuodesta 2012.  Uusi levy – ensimmäinen 25 vuoteen – ”Fight Another Day” on tulilla. Herra Reed vitsailikin keikalla, että heillä ottaa aikansa kirjoittaa uutta materiaalia. Bändi aloitti keikan päälavalla kuin tätä kaikkea alleviivaten kappaleella ”Resurrect”. Dan Reed tuntui olevan hyvällä tuulella ja vaikuttunut vastaanotosta, vaikka yleisöä ei kovin hirveästi ollut. Persoonallisen oloinen yhtye soitti funkahtavaa rokkia hyvällä asenteella. Mieleen keikan annista hyvän mielen lisäksi jäi erityisesti mainitun ”Resurrectin” lisäksi ”Rainbow Child”, ”Ritual” sekä uuden levyn ”Infected”. Reed taisi olla myös festareiden ainoa, joka tarttui aiheeseen Donald Trump. Hyvä aloitus päälavan osalta.

Lita Fordin nimmareiden jälkeen vuorossa oli ensimmäistä kertaa Sweden Rockissa esiintyneet Loudnessin samurait. Viime vuoden Tuskan keikkaa en nähnyt, mutta aika tarkkaan keikka oli toisinto parin vuoden takaisesta Jalometallin vedosta. Hurjasta 26 levyn diskografiasta on varmaan vaikea valita kompaktia kokonaisuutta, mutta toki fiksuina miehinä settiin oli valittu länsimaissa tunnetut klassikot. Vähintään legendaarisella ”Crazy Nights” – kipaleella aloitettu keikka oli vähäeleinen, mutta toimiva. Ikinuori Akira Takasaki oli edelleen melkoinen velho kitaran varressa ja laulaja Minoru Niihara lausui biisien välissä peruskliseet. Viimeisimmältä ”South Will Rise Again” – levyltä kuultiin pari rallia nimibiisin lisäksi. Itselleni parhaiten kolisi ”Shadows Of War (Ashes In The Sky)”. Keikka päätettiin ”Hurricane Eyes” – levyltä löytyvään ”SDI” – raitaan. Perusveto eikä bändin jo kertaalleen nähneelle paljoa uutta tarjonnut.

Seuraavana päälavalla tykitti Glenn Hughes, jolla on myös melkoisen vakuuttava cv: Trapeze, Deep Purple, Black Sabbath, Black Country Communion jne. Kaikki jutut eivät tosin ole aivan osuneet maaliin, mutta väheksymän ei silti pidä. Siksi toisekseen miehellä on aivan erityinen paikka sydämessäni, sillä Deep Purplen ”California Jam ´74” oli Hanoi Rocksin kera ensimmäinen ostamani vhs. En ollut varma mitä odottaa keikalta, mutta itse maestro oli mielestäni loistavassa vedossa. Laulu toimi ja korkeat äänet lähtivät tuosta vaan. Settilistassa ei ollut myöskään valittamista. Purplen ”Stormbringer” aloitti meiningit ja bändin saagasta kuultiin myös ”Sail Away”, ”Mistreated” ja keikan päättänyt ”Burn”. Black Country Communion on kuulemma tekemässä paluuta ja pari rallia varmuudeksi soitettiin senkin materiaalia. Hughes kehui myös, että parin viikon päästä aloitetaan uuden soololevyn tekeminen Skandinaviassa. Olisiko miehen taustalla soittaneet kitaristi ja rumpali myös pohjoisesta päin kotoisin? Hyvä veto joka tapauksessa.

Lita Fordin osuus alkoi taustanauhalla, jossa mies kiukutteli naiselleen, että mihin Fordin avaimet ovat piilotettu. Hauska sanaleikki ja hekumoimme myös ajatuksella, että olisiko Litalla pokkaa soittaa katastrofiin päättyneen avioliittonsa oikeaa nauhoitetta. Lita punaisen BC Richin avulla täräytti ”Gotta Let Go” ja keikka oli huomattavasti jo tässä vaiheessa parempi kuin Litan edellinen vierailu vuonna 2009. Tuolloin Litan toinen kitaristi oli jäänyt kotiin ja muutenkin homma oli pahasti hunningolla. Kolmantena soitettu Elton John – laina ”The Bitch Is Back” sopi hyvin kuvaamaan tilannetta. Paljon Lita viittasi juuri ilmestyneeseen kirjaansa, joka on samanniminen kuin hänen toiseksi viimeisin albuminsa ”Living Like A Runaway”. Hän kertoi millaista oli olla tien päällä 16 – vuotiaana The Ramonesin kanssa ja jättää koulutodistukset väliin kiertueiden takia. Ilmeisesti osansa sai myös ex – aviomies, sillä spiikatessaan ”What Do Ya Know About Love” – biisiä hän lisäsi vielä sanojen loppuun melkoisen päättäväisesti sanan nothing. Nyt mukana oli toinenkin kitaristi ja yhteissoitto oli ilmeisesti treenauksen ansiosta paljon paremmalla tolalla. Runawaysia muisteltiin parin biisin verran ja kaksikaulaisella kitaralla aloitettuun ”Close My Eyes Forever” – hituriin saatiin tällä kertaa mieslaulukin mukaan. Keikka päätettiin yhteen Litan suurimpaan hittiin ”Kiss Me Deadly” ja  mieleen pompsahti hauska tapaus nimmarijonosta, kun pari ruotsalaista gimmaa kävi laulamassa Litalle hänen biisejään. Aika makeasti lauloivatkin ja Lita sanoi , että heidän pitäisi olla hänen taustakuoro. Anteeksi Lita, mutta kyllä minä olisin antanut heidän laulaa päävokaalit. Muutenhan hän oli melkoisen vetävä kuusikymppinen, jos ulkonäön arvostelu on suotavaa.

Olen vasta viime vuosina alkanut kilahtaa AOR – juttuihin, joten 40 – vuotista uraa juhlivan Foreignerin näkeminen oli tänä vuonna ehdoton. Jopa niin ehdoton, että rakkaan Twisted Sisterin pressitilaisuus jäi väliin. Foreigner on ollut aikaisemminkin Sweden Rockissa, mutta itse en muista ainakaan henkisesti olleeni paikalla. Foreigner on maailman isoimpia bändejä yli 80 miljoonan levymyynnillä. Jäseniä bändissä on ollut melkoinen määrä ja nytkin lauteille kipusi seitsemän henkilöä. Alkuperäisistä jäsenistä  kapellimestarina toimi pääasiallinen säveltäjä ja kitaristi Mick Jones. Bassoa soitti Dokkenistakin tuttu Jeff Pilson ja laulajana toimii Kelly Hansen, joka on olemukseltaan niin perusjenkki, kaikella hyvällä. Hansen taisi diggailla myös meiningistä, sillä hän nappaili kännykällään koko ajan kuvia itsestään ja yleisöstä. Noilla levymyyntilukemilla ei ole ihme, että keikka oli hittiä hitin perään. Välillä vihmova sadekaan ei pystynyt pilaamaan upeaa keikkaa. ”Fuck the rain”, tuumasi myös Hansen. Bändi oli niin ammattilainen joka suhteessa, että mitä jossiteltavaa ei jäänyt. No jos vähän, niin pikkaisen olisin sooloilua leikannut, mutta ei jaksa pienistä nurista. Sainpa kuulla livenä ”Double Visionin”, ”Cold As Icen”, ”Urgentin”, ”Jukebox Heron” ja ”I Want To Know What Love Is”, muista puhumattakaan.

hellacopters-sweden-rock-8792Seuraavaksi oli tarkoitus kiertää räkäisyysastetta täydet kierrokset, mutta taisivat odotukset nousta liian koviksi. The Hellacopters nousi haudasta kunnioittamaan kahtakymmentä vuotta ensilevyn ”Supershitty To The Max!” julkaisusta. Siihen levyyn tosiaan keskityttiin eikä toiselta – mielestäni paremmalta – levyltä ”Payin’ The Dues” soitettu mitään, vaikka samalla kokoonpanolla aikoinaan tehtiin. Saakeli, kyllä ”You Are Nothing” olisi edes pitänyt soittaa. Nyt kevään aikana julkaistua (tehty jo 1996) materiaalia käytiin myös läpi. Kyllähän bändi rokkasi, vaikka keikan aikana meinasin jo paskat haistattaa. No, eipä minussakaan samaa raivoa ja energiaa ole kuin vuonna 1996, valitettavasti. Nicke Andersson ja Dregen jakoivat vokaaleja ja olihan se hienoa loppuun kuulla vielä kerran ”(Gotta Get Some Action) Now!”. Ristiriitainen olo jäi keikan jälkeen. Kenessä vika, niin se on toinen asia.

twisted-sister-sweden-rock-9672Illan pääesiintyjä Twisted Sister aloitti osuutensa totutusti nauhalta tulleella AC/DC – palalla ”It’s A Long Way To The Top (if You Wanna Rock ’n’ Roll)” ja samaan aikaan screenille heijastettiin kuvia bändin uran eri vaiheista. Bändi on päättänyt laittaa pillit pussiin ja jättää nyt jäähyväisiä ”Forty & Fuck It” – kiertueella. Tämän vokalisti Dee Snider teki monta kertaa selväksi keikan aikana viitaten moniin muihin bändeihin, jotka kiertävät sanomisistaan huolimatta.

Settiin luvattiin yllätyksiä ja harvinaisuuksia, mutta eipä niitä juuri ollut. Valitettavasti ”Love Is For Suckers” – levy jätettiin hautaan kokonaan. ”What You Don’t Know (Sure Can Hurt You)” debyyttilevyltä ”Under The Blade” aloitti kavalkaadin ja ”The Kids Are Backilla” jatkettiin. Biisien välissä Dee kehui kovasti Ruotsia ja ellei mies ole erityisen kova perseennuolija, niin Ruotsilla taitaa todella olla erityinen paikka bändin sydämessä. Nimmareita on kuulemma jaettu Björn Borgista kuninkaallisille. Kunnia Ruotsia kohtaan huipentui ”We’re Not Gonna Take It” – biisin lopussa, kun hopea-asuinen Dee piti kesken keikan kahvitauon (fika break), joka kuulemma on Ruotsista opittu tapa. Onhan mm. Oscar Dronjak todennut, että ilman Twisted Sisteriä ei olisi myöskään Hammerfallia.

Sekä kitaristi Jay Jay French että Dee Snider muistelivat viime vuonna menehtynyttä bändin rumpalia AJ Peroa. Jay Jay kertoi Peron kuolleen keikkabussiin ollessaan kiertueella Adrenaline Mobin kanssa ja antoi vastauksen biisin muodossa niille, jotka ihmettelevät Peron ja Lemmyn kaltaisia kaikkensa rockille antaneita; koska ”Fire Still Burns”! Dee omisti ”The Price” – balladin AJ:n muistolle. Kesken biisin hän pyysi lavavalot pimeäksi ja yleisöä nostamaan sytkärit ja kännykät valaisemaan taivasta AJ:n ja muiden läheisten muistoksi. Herkistyin, myönnettäköön. AJ:ta korvannut Mike Portnoy oli kuulemma AJ:n oma valinta aikanaan, jos hänelle sattuisi jotain.

twisted-sister-sweden-rock-9485Varsinainen keikka päätettiin The Rolling Stones – coveriin ”It’s Only Rock ’n’ Roll (But I Like It”, koska niin tehtiin uran alkuaikoinakin. ”Kasvattakaa lapset rockiin”, oli Deen pyyntö. Ilman sen ihmeempiä taukoja vielä ”Come Out & Play, ”Tear In Loose” sekä bändin faneille omistettu ”S.M.F.” . Kaiken kruunuksi komea ilotulitus taivaalle. Hieno keikka ja Dee oli aivan uskomattomassa kunnossa. Suosittelen suuntaamaan koti Porispereä ja kuten Dee monesti sanoi: for the very last time.

Harmi, että Grand Slam ja Satyricon menivät hieman Twistedin kanssa päällekkäin, mutta pitkällisen pohdinnan jälkeen päätin keskittyä yhteen aktiin. Vielä olisi ollut Avantasia, mutta TS:n tyhjennettyä pajatson ajattelin jättää suosiolla Sammetin tapaamisen Tuskaan.

Lauantai 11.6.

Lauantaina oman päivän avasi tämän hetken kenties tunnetuin kitarasankari Steve Vai. Keikan alku lupaili paljon, sillä screeniltä näytettiin pätkää elokuvasta ”Crossroads”. Tuossa elokuvassa Vai näyttelee nuorta kitaristia Jack Butleria, joka on tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa. Samaan aikaan Vai tuli lavalle, kun leffan kohtauksessa alkoi hänen soittonsa. Kyllähän soitto upeaa oli, sitä ei käy kieltäminen. Toinen asia sitten on, että jaksaako kitaralla masturbointia – vaikka kuinka kaunista onkin – niin reilua tuntia katsella. Vain kunniaksi on sanottava, että ei se pahinta mahdollista lajia ollut. Kyllä ”Tender Surrender” ja ”For The Love Of God” ovat oikeasti hienoja biisejä. David Lee Roth taisi olla aikanaan oikeassa, että Vai pystyy taikomaan kitarallaan vaikka kissalauman paikalle.

Seuraavana oli itselleni yksi festivaalin odotetuimmista eli Imperial State Electric. Voi veljet mitä rokin juhlaa se olikaan. Keikka oli kaikkea mitä The Hellacoptersilta odotin. Taisihan siellä melkein koko Hella olla lavan vierellä tsekkailemassa Nicke Anderssonin pääbändiä ja toki Dregen kävi lavalla hoitamassa pienet vierailut ”Throwing Stones” – biisissä. Täydellisyyttä hipoi mm. bändin olemus, esiintyminen ja biisit. Jos jostain valittaminen, niin ”Fortunate Son” – coverin tilalla olisin kuullut jotain omaa tuotantoa. Muuten coverpätkiä vedettiin ainakin ”Black Diamondista” sekä ”Sonic Reducerista” ja bändin oma ”Redemption’s Gone” sai sooloissa osansa ”Freebirdiä”. Huhuja liikkui bändin mahdollisista Suomen keikoista syksyllä. Jos niin käy, niin sankoin joukoin paikalle!

dirkschneider-sweden-rock-0416Seuraavaksi tulikin itselleni pahimmat päällekkäisyydet  Dirkschneiderin, Death DTA:n ja Eric Sardinasin soittaessa samaan aikaan. Viimeiseksi mainittu joutui nyt hylättyjen listalle ja päätin keskittyä vuorotellen kahden ensimmäisen anteihin.

Death DTA (Death To All) on bändi, joka luotiin kunnioittamaan edesmenneen Death – sielun Chuck Schuldinerin musiikillista ja henkistä perintöä. Kokoonpano perustuu pitkälti herroille, jotka ehtivät jakaa musiikillista matkaansa Chuckin kanssa. Itselleni Death on aina ollut merkittävä bändi, joten olihan keikka nähtävä. Vaikka tosin tämänkin suhteen olin hieman skeptinen.  Bändi aloitti tämäkästi ja rytmiryhmänä rumpali Gene Hoglan sekä basisti Steve DiGiorgio olivat aivan omaa luokkaansa. DiGiorgio veteli nauhattomalla bassolla sellaisia kuvioita, että en taida vähään aikaan kelata melkein osaamaani kolmea sointua. Alun ”Leprosy/Left To Die” (jälkimmäinen biisi, jonka kuulin ensi kertaa Klaus Flamingin Kovan Päivän Illassa Rockradiossa), ”Living Monstrosity” ja ”Suicide Machine” – suora teki selvää jälkeä. Kitaristi- laulaja Max Phelps kuulosti yllättävän paljon Chuckilta. Mieli teki jäädä katsomaan koko keikka, mutta pakko oli välillä hypätä Dirkschneiderin kelkkaan. Ehdin vielä Deathin loppuun katsomaan mahtavan ”Crystal Mountain” ja ”Pull The Plug” – lopetuksen. Tahtoo lisää ja pian.

Dirkschneiderin ideaa kiertää vanhoilla Accept – biiseillä pidin alkuaan varsin väsyneenä. Bändi (U.D.O.), joka on omillaankin aivan relevantti, hyppää moiseen nostalgiakelkkaan. Varsinkin kun varsinainen Accept kiertää edelleen. Lähtökohdista huolimatta on myönnettävä, että kyllähän ne biisit hemmetin hyviltä kuulostivat ja nimenomaan kyse on mahtavista biiseistä. Positiivisella meiningillä bändikin tuntui ralleja veivaavan. Yksi syy miksi olen pitänyt Udon nykyisestä bändistä on juuri tuo hyväntuulisuus. Varsinkin suomalaisen kitaristin Kasperi Heikkisen ilmeilyä oli hauska seurata ja sellainen hyväntuulisuus tarttuu yleisöön nopeasti. Kovasti tuntui yleisökin pitävän ja melkoisella kuorolla biisit vedettiin läpi. Udon ääni oli tuttua sirkkelinterää ja kuin vanhoja aikoja kunnioittaakseen hän esiintyi maastopaidassa. Samaa asua suosi rumpali Sven ja screenillä näkyessä Udon kanssa  samaan aikaan verenperinnöstä ei voinut erehtyä. Loppuunmyydyillä saleilla ymmärrän ratkaisun, mutta samaan hengenvetoon toivon myös U.D.O.:n jatkavan. Mielestäni bändi ansaitsisi sen.

Anthrax sai jäädä Tuskaan ja Jalometalliin, sillä tarjolla oli huomattavasti harvinaisempi King Kobra. Carmine Appice nousi toistamiseen lavalle ja meininki oli hieman eri kuin Vanilla Fudgen aikana. Keikka aloitettiin debyyttilevyn ”Ready To Strike” – nimibiisillä ja heti keikan alkusoinnuista kävi selville, että Sweden Rock Festivalin vuoden hahmo – kisan voittaja oli löytynyt. Bändin alkuperäisjäsen ja festivaalin toinen ex – W.A.S.P., basisti Johnny Rod otti esiintymisellään kaikki luulot pois ja sympatiat puolelleen. Ei ihme, että bändillä on ”Ballad Of Johnny Rod” – niminen biisi, jonka soittivat livenäkin. Eipä ollut herralla mikään huono lauluäänikään, sillä sen makeasti veti reilun säkeistön verran entisen bändinsä ”Wild Childia”. Samaa ei valitettavasti voinut sanoa laulaja Paul Shortinosta, jolla on tunnetusti mukavan karhea raspi ja aika monessa bändissä sitä mainiosti käyttänyt. Vaan eipä nyt livenä lähtenyt. Ääni oli poissa, miehen koko olemus oli poissaoleva ja biisien välissä lähinnä keskittyi valittamaan kylmyydestä. Muisteli sentään käyneensä kerran Ruotsissa Great Whiten kanssa. Pettymyksestä Shortinoa kohtaan huolimatta olipa mahtavaa taas raksia yksi bändi yli.

My Dying Bridea jaksoin hetken katsoa ja oma väsymys ei kaivannut yhtään moista soundtrackia lisäämään sitä. Päälavan osalta festivaalia lopetti Sabaton. On toinen bändi Volbeatin lisäksi, jonka olen nähnyt nousevan näillä festareilla pikkulavalta pääbändiksi. En jaksanut niin tarkkaan keikkaan keskittyä (2 vielä tälle kesälle edessä), mutta komealtahan se liekkeineen kaikkineen näytti. Taisipa lavalla olla peräti tankkeritkin (toinen rumpukorokkeena). Mieleen jäi erityisesti ”White Death” ja ”Night Witches” – biisit. Komea ilotulituskin oli hankittu paikalle. Jälkikäteen vähän harmittaa, että oma keskittyminen oli niin kehnoa, mutta väsymys ja Michael Schenker Festin odottaminen kalvoivat sisintä.

Välillä kävin vilkaisemassa teltan perältä Rockklassiker – lavalla soittanutta Demonia ja sehän kuulosti oikein mainiolta avausbiisistä ”Night Of The Demon” – lähtien aina lopettavaan ”Don’t Break The Circle” – biisiin asti.

Sitten odotettu festivaalin päättävä Michael Schenker Fest. Schenkerin oli luvattu esiintyvän kolmen soolouransa merkittävimmän laulajan kanssa. Jossain vaiheessa listoille lisättiin ruotsalainen Leif Sundin, mutta ei herraa ainakaan lavalla näkynyt. Lupaavasti ”Into The Arena” – instrumentaalilla alkanut keikka alkoi mennäkin mönkään aika pian. Bändin soittajat (vanhoja MSG – miehiä hekin) kyllä hoitivat hommansa, mutta ensimmäisenä laulajana esiintyneen Gary Bardenin ääni oli pahasti kesannolla ja ilmeisesti mies tiesi sen itsekin, kun anteeksi äänensä puolesta pyysi. Jostain käsittämättömästä syystä Barden sai haukata isoimman palan kakusta seitsemällä biisillään. Materiaali toki oli ensiluokkaista, mutta ei se oikein sitten lähtenyt. Seuraavana vuorossa ollut Graham Bonnet veteli samoja biisejä kuin muutama ilta aikaisemmin omalla keikallaan. Ei ehkä ihan parhaimmillaan hänkään, mutta huomattava parannus Bardeniin verrattuna. Viimeisenä esiintyi ehdottomasti parhaassa kunnossa sekä ääneltään että ulkoisesti ollut Robin McAuley.  Harmi, että hänen kohtalokseen tuli kahden oman biisin lisäksi laulaa ne pakolliset UFO – rallit kuten ”Rock Bottom” ja ”Doctor Doctor”.  Mieluusti olisin vaikka kuunnellut keikan, jossa olisi pelkästään keskitytty hänen vuosiinsa Schenkerin rinnalla. Harmittaa vieläkin, että hän ei saanut keikalla suurempaa roolia. Hienoa kuitenkin oli nähdä Schenker soittokunnossa ja olihan kokonaisuus kuitenkin kokemisen arvoinen.

Kokonaisuutena festivaali oli taas älyttömän upea. En jaksa tarpeeksi hehkuttaa kekkereiden  leppoisaa ilmapiiriä niin yleisön kuin henkilökunnan puolelta.  Bändeille annetaan kunnon soittoajat ja repertuaarissa on niin vanhoja legendoja kuin nousevia kykyjä. Kiire on vain sellainen mikä on tolkuton. Monien juttujen hienouden tajuaa vasta jälkeenpäin aikataulun ollessa sen verran armoton, että tulee vain painettua paikasta toiseen. Pää alkaa purkautua kokemuksista vasta ajan myötä. Niillä jaksaakin sitten seuraavan kesän festivaaliin asti! Ps. Kiitokset myös mukaville matkakumppaneille!

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Assi Viljanen

Lue lisää aiheesta

Steve Vai piti esitelmän Norjan Starmus -tiedefestivaalissa sekä esiintyi Devin Townsendin kanssa en... Steve Vai Starmus-tiedefestivaalissa 2017 Maailman arvostetuimpiin kitarataitureihin lukeutuva Steve Vai esiintyi Devin Townsendin kanssa ensimmäi...
Twisted Sister haastaa oikeuteen Rock Carnival -festivaalin promoottorin maksamattomien keikkapalkki... Yhdysvaltalainen teatraalisen rockin veteraani Twisted Sister on haastamassa oikeuteen Rock Carnival -nimisen festivaalin promoottoria maksamattom...
Tuskaan saapuva Dirkschneider esiintyi uuden kitaristinsa kanssa ensimmäistä kertaa: näin mieheltä t... Tuskassa tänä kesänä soittava Acceptin legendaarinen laulaja Udo Dirkschneider esiintyi yhtyeensä Dirkschneiderin kanssa 4. päivä kesäkuuta Rock H...
Twisted Sisterista tutun Dee Sniderin soolokeikka katsottavissa U-Rock -festivaalista Uumajasta koko... Yhdysvaltalaisen rockin legendan Twisted Sisterin laitettua pillit pussiin on yhtyeen laulaja Dee Snider jatkanut keikkailua soolouransa tiimoilta...

Kommentointi on suljettu.