Sweden Rock oli pelkkää auringonpaistetta – 27. kertaa juhlittu festivaali teki historiaa, osa 2

Pohjoismaiden suurin hard rock -festivaali Sweden Rock Ruotsin Sölvesborgissa juhlittiin säälimättömän auringon paahtaessa rokkareita. Tuttuun tapaan viidelle lavalle levittäytynyt juhla, minkä lisäksi eläviä esiintyjiä oli mahdollista nähdä alueen teltoissa, teki historiaa tarjoamalla tuhannennen esiintyjänsä kautta historian sekä lyömällä historian kirjoihin uuden yleisöennätyksen. Siihen oli varmasti yhtenä syynä Sweden Rockissa ensimmäistä kertaa esiintynyt Iron Maiden, mikä ei kuitenkaan yksistään selitä juhlien suosiota. Väittäisin, että Sweden Rockin loistavat palvelut, monipuolinen ohjelma sekä rento ilmapiiri saavat useimmat katsojat palaamaan kekkereihin aina uudestaan ja uudestaan. Toki runsaasti lisääntynyt yleisömäärä aiheutti entistä enemmän tungosta ja esimerkiksi vessojen nopeampaa täyttymistä, mutta ne olivat onneksi vain pieniä murheita. Täytynee silti myöntää, että perjantaina Iron Maidenin tehdessä niin sanotusti selvää jälkeä, alkoi alueen rajat tulla vastaan. Yhtä kaikki, neljä päivää Sweden Rockia oli totuttuun tapaan edelleen täyttä timanttia, missä rokkareista nuorimmat soittivat rinta rinnan vahvasti uransa ehtoopuolella olevien seniorikansalaisten kanssa. That’s the way I like it!

Torstai 7.6.

Kelvollisten yöunien jälkeen lähdin jälleen kokemaan helteistä musiikkia kellon ympäri. Jouduin valitettavasti uhraamaan Dark Tranquillityn ja kotimaisen Battle Beastin logististen epätarkkuuksien alttarille. Sen verran kuulin kommentteja alueella myöhemmin, ettei sinivalkoisia värejä ainakaan ollut tarvinnut hävetä.

Alkuaan Candlemass-pomon Leif Edlingin projektina alkanut Avatarium on synnyttänyt maailmalle kolme upeaa albumia, ja vaikka Edling ei enää kuulukaan kokoonpanoon, niin sävelkynä suo bändille yhä nuottejaan. Edlingin sävellykset ja livekokoonpano on täydellinen symbioosi, sillä harvoin saa kokea samanlaista yhteyttä musiikillisiin leijumisiin kuin Avatariumin kanssa. Viimeisimmän ”Hurricanes & Halos” -albumin avausraidalla ”Into The Fire/Into The Storm” alkanut keikka oli kyllä kertakaikkisen upea. Harmi, että bändi oli sijoitettu kuumimman keskipäivän helteen aikaan – voin vain kuvitella, millaiset sävärit bändi olisi luonut auringon jo painuttua mailleen. Keikalla huomio kiinnittyi eittämättä karismaattisen viehättävään Jennie Ann-Smithiin, jonka ääni ja vaaleilla harsoilla koristeltu olemus saivat miehen kyyneliin. Perhana, että yhtyeen kitaristi Marcus Jidell on jo ehtinyt viedä Smithin alttarin kautta kotiin. Jidell muuten antoi SG:sä laulaa nahkatakki päällä, vaikka herran olisi luullut pyörtyvän helle huomioonottaen. Seuraavana soitettu ”Pearls & Coffins” tarjosi herkempää puolta Smithin tarttuessa akustiseen kitaraan. Koskettimet loivat syvyyttä biiseihin, ja konsertin draamankaari oli rakennettu loistavasti. Keskellä soitettu menevä toisen albumin nimibiisi ”Girl With The Raven Mask” tempaisi lanteet tanssin huumaan, ja keikan loppu saatettiin kunniakkaasti maalin eeppisillä ”Medusa Child”- ja ”Avatarium” -kappaleilla. Toivottavasti yhtye sai keikan aikana puoleensa lisää ystäviä, sillä moisen ajattoman tyylikkyyden soisi jatkuvan mahdollisimman pitkään.

Seuraavana oli tarkoitus katsoa puoliksi Nazareth ja In This Moment mutta ensin mainitun epäonneksi päätin aloittaa jälkimmäisellä. In This Momentilla oli tarjota jotain, minkä vuoksi naulauduin paikalleni. Nazarethilla olisi ollut ehdottomasti paremmat biisit, mutta show’n tuottamisessa In This Moment ja ennen kaikkea sen vokalisti Maria Brinkin olivat lyömättömiä. Brinkillä oli mukanaan muutama assistentti, ja he osasivat työnsä. Bändi oli pukeutunut omanlaisiinsa maskeihin, mutta muuten soittajat olivat selvissä statistin rooleissa lavan sivuun työnnettyinä. Biiseistä en saanut juurikaan  mitään irti, sillä minusta ne olivat tylsiä, monotonisia ja mielikuvituksettomia jynkytyksiä. Brinkinkään laulu ei ollut kummoinen, mutta karismaa ja esiintymiskykyä hänellä oli. Laulajan vaatteet olivat välillä melkoisen väljät, kun hän saapui lavan keskiosaan sijoitellusta boksista esiin. En tiedä, oliko naisen pukeutumisella, ja välispiikkien perusteella, tarkoitus kritisoida kyseistä tyyliä mutta hyvä niin. Bändin kenties tunnetuimpaan biisiin ”Whore” päättynyt keikka oli samaan aikaan viihdyttävä ja tyhjänpäiväinen. No, annan bändille vielä mahdollisuuden todistaa itsensä levyltä kuunneltuna ennen lopullista tuomiota.

Päälavan valtasi seuraavaksi vanha kiljukaulojen kuningas, Glenn Hughes. Näin hänet samaisella stagella pari vuotta aiemmin, ja sen kokemuksen perusteella oli odotettavissa viimeisiään vetelevän miehen korinaa. – Nyt oltiin itse asiassa todella kaukana siitä. Paheellisen elämän taakseen jättänyt Hughes käveli lauteille hymyilevänä ja seesteisen oloisena miehen omien biisien potpurin soidessa taustalla. Samalla tajusin, miten aliarvostettu mies Hughes on muualla kuin ”alan henkilöiden” keskuudessa. Deep Purple sanoo kaikille jotakin, Hughes ei. Hughes oli tällä kertaa itse asiassa kyseisen Purplen lähettiläänä, sillä teemana oli plays classic Deep Purple. Keikan aloittanut ”Stormbringer” palautti heti mieleen, miksi aikoinaan ihastuin Hughesin lauluun. Puhdas, voimakas ja kirkas laulusoundi ei ollut kadonnut minnekään, ja korkeatkin äänet lähtivät melkein vanhaan malliin. Taustalla ollut bändi soitti irtonaisen rennosti ja groove oli kohdillaan. ”Mistreatedin” alettua sopivan mittaisen kitaraintron jälkeen kylmät väreet kulkivat läpi kropan – onhan se kaikkinensa upea biisi. Välispiikeissä Hughes huokui rakkautta yleisöä kohtaan ja kertoi kunnioittavansa edellisen yhtyeensä perintöä soittamalla keikalla esitettyjä biisejä. Samalla hän kiteytti Sweden Rockin olemuksen hyvin kertomalla, että festivaalin yleisö on yhteisö, joka jakaa rakkauden rock-musiikkiin. Hughes muisti myös mainita asuneensa Ruotsissa ”kauan aikaa sitten”. Siitäkin huolimatta, että keikan teemana oli klassiset Purple-biisit, olisin toivonut Hughesin keskittyvän siihen aikaan, jonka hän itse oli bändissä. ”Smoke On The Water” ja ”Highway Star” ovat toki upeita kappaleita, mutta ne olisi voinut mielestäni jättää rannalle joidenkin vähemmän kuultujen biisien tieltä. Jälkimmäisen  biisin aikana Hughes luovutti basson roudarille ja keskittyi pelkkään keulakuvan hommaan. Keikan päättäneessä ”Burn”-biisissä laulaja antoi Rickenbackerin taas soida laulun ohella, ja olihan se upea päätös keikalle. Sen verran on sanottava, että Hughesin käsissä ”Burn” sai paljon arvokkaamman käsittelyn kuin aiemmin keväällä profiililtaan huomattavasti isomman entisen bändikaverinsa toimesta. Kitaristi muuten toisti varmasti tarkoituksellisesti samoja kitaranheittelymaneereja kuin Blackmore ”Burnin” lopussa. Glenn Hughes oli yksi festarin positiivisista yllättäjistä ottaen huomioon myös sen, että tuo keikka oli bändin rumpalin ensimmäinen keikka Hughesin riveissä. Positiivista henkeä välitti myös pääosin tanskalainen taustabändi sen rientäessään keikan lopussa halaamaan keulakuvaansa. Hughesin hyvää fiilistä välittäneestä keikasta jäi itsellekin oikein hyvä mieli.

Seuraavana oli luvassa yhteistyötä yli rajojen, sillä levy-yhtiön ehdotuksesta voimansa yhdistäneet Anette Olzon ja Jani Liimatainen soittivat The Dark Element -bändinsä debyyttikeikan. En ole ehtinyt kuunnella bändin levyä mutta lähdin mieli avoinna katsomaan bändiä. Yhtyeestä löytyy kokemusta, ja sen huomasi soitossa ja olemuksessa. Harva bändi vetää Sweden Rockin kaltaisilla festivaaleilla ensimmäistä keikkaansa, ja vieläpä niin kuin olisi soittanut yhdessä jo vuosikymmenet. Tunnistin biisit, joista videot on tehty, ja erityisesti mieleeni jäi ”The Ghost And The Reaper”. Yhtyeessä ei ollut varsinaisesti mitään vikaa ja kaikki toimi, mutta toisaalta en huomannut keikassa mitään erityisen sytyttävääkään. Täytyy myös myöntää, etten ole kovin suuri Olzonin naapurityttömäisen esiintymisen ystävä. Jokaisella on tietysti tyylinsä, ja se on Olzonin tyyli. Olisin silti kaivannut aiemmin mainitulta videolta tuttua femma fatalea. Onneksi se tärkein eli laulu soi kauniisti. Yhtyeellä näytti olevan vannoutuneita diggareita, vaikkei keikkoja olekaan takana. Tuon keikan myötä bändi sai  varmasti lisää seuraajia, ja minäkin aion tutustua siihen tarkemmin.

Päälavalla siirryttiin The Dark Elementin jälkeen niin perusasioiden äärelle kuin mahdollista. Australiasta kotoisin oleva Rose Tattoo ei ole mikään yleinen, eikä välttämättä tunnettukaan vieras täälläpäin, mutta yhtyeen vaikutus tämän päivän jytinään on tullut tunnetuksi muun muassa Guns n’ Rosesin versioitua bändiä. Raspiäänisen Angry Andersonin johtama retkue ei harrastanut minkään sortin krumeluureja, vaan homman nimi oli puhtaasti ja yksinkertaisesti ”rock ’n’roll”. Hienolla ”One Of The Boys” -biisillä käyntiin polkaistu homma eteni tasaisesti junan lailla, eikä matkalla hempeilty turhia. Anderson käski jopa pitämään tuskaa opettavaisena kumppanina ennen ”Bad Boy For Love” -biisiä. Rytmiryhmä Mark Evans (ex-AC/DC) ja John Watson pitivät kompin tiukkana, mihin muun bändin oli helppo taikoa omat kuvionsa. Anderson on karismaattisen oloinen sälli mutta leppoisuudestaan huolimatta sellainen, etten haluaisi häntä suututtaa. Monet biiseistä olivat kunnianosoituksia musiikille kuten esimerkiksi ”Rock ’n’ Roll Is King” ja klassinen vapaudesta kertova ”Rock ’n’ Roll Outlaw”. Keikan päätti GN’R:n coveroima ”Nice Boys”, ja olihan se tasaisen tappava suoritus. Bändi on tekemässä uutta levyä, joten toivottavasti Suomi kuuluu tuolloin kiertueohjelmaan.

Lähipiirissäni tapahtuneen loukkaantumisen vuoksi Body Count ja Helloween jäivät valitettavasti väliin. Onneksi ensiavun viehkeät hoitajat ottivat loukkaantuneen rokkarin hoiteisiinsa ja pahempaa ei päässyt sattumaan.

Päivän pääesiintyjä Iron Maiden veti ennätysyleisön paikalle, ja sen tosiaan huomasi aiempaa suurempina tungoksina. Täytyy toivoa, ettei festivaali enää kasvata itseään, sillä yksi festareiden viihtyisyyden elementeistä on ollut mukava väljyys runsaasta yleisömäärästä huolimatta.

Kaikki ne kehut, joita Iron Maidenin Legacy Of The Beast -keikoista oli etukäteen puhuttu, olivat totta. ”Churchill’s Speechin” alkaessa kaiuttimista tiesi yleisö, mikä biisi sitä tulisi seuraamaan. Varsinkin, kun samaan aikaan lavan yläosaan nousi vanhanmallinen sotakone. Voi herran tähden, millä energialla ja intensiteetillä bändi aloitti ”Aces High” -klassikon. Tuota klassikkotermiä ei välttämättä tarvitse viljellä, sillä olisi helpompi luetella settilistasta ne biisit, joita en pidä klassikoina. Joka tapauksessa tunne oli sama kuin pikkupoikana, kun näki ”Behind The Iron Curtain” -videon ensi kertaa. Taisi siinä vähän liikutuksen kyynelkin vierähtää. Laulaja Bruce Dickinson ja kitaristi Janick Gers jaksoivat pitää yllä liikunnallista aktiviteettiaan kitaristien Murray ja Smith keskittyessä enemmän soitannolliseen tarkkuuteen. Yritän olla sortumatta ylisanoihin, mutta lentokoneen laskeutuessa ja show’n jatkuessa ”Where Eagles Dare” -biisillä, ylisanojen välttäminen on vaikeaa. ”Two Minutes To Midnight”, ”The Trooper”, ”Flight Of Icarus” ja varsinaisen keikan päättänyt ”Iron Maiden” eivät jättäneet mitään tulkinnan varaan. Blaze Bayleyn ajalta oli otettu kahdesta biisistä mukaan sen ajan parhaimmistoon kuuluva ja miekkailulla tehostettu ”The Clansman”. Valitettavasti ”Sign Of The Cross” ei mielestäni kuulu bändin parhaimmistoon, mutta se toimi keikalla yllättävän hienosti Dickinsonin johtaessa kaapu päällä eräänlaisena messiaanisena hahmona. Dickinson jaksoi vaihtaa asua melkein joka biisissä, ja herra tuntui olevan muutenkin tyytyväinen keikkaan muistellen huomattavasti pienempää keikkaa samoilla festivaaleilla. ”The Trooperissa” Eddiekin ilmestyi miekkailemaan, tosin huonoin tuloksin. Ruotsin lippua heiluttanut Dickinson pamautti Eddielle pahan mielen, ja se poistui lavalta rivoja eleitä tehden.

Bändin lavasteet olivat upeat, ja illan pimetessä valotkin muuttuivat entistä vaikuttavimmiksi. ”The Number Of The Beast” oli vaikuttava yhteislaulu, ja jokseenkin kulunut ”Fear Of The Dark” ajoi saman asian. Encoret olivat silkkaa magiaa, sillä oma suosikkini ”The Evil That Men Do” vei ääneni, ja myrskyn silmässä ollut ”Hallowed Be Thy Name” ja koko homman pakettiin laittanut ”Run To The Hills” menivät mukana pihistessä. Keikan kauneusvirheet olivat niin pieniä, että niitä on turha edes mainita. Ehdottomasti yksi parhaimmista, ellei paras, näkemäni yhtyeen keikka. Ikuisesti eläköön Iron Maiden!

Valitettavasti Iron Maiden tyhjensi pajatson siten, että Kreator ja vasta tunnin päästä Iron Maidenin jälkeen aloittanut legendaarinen Coven jäivät väliin. Tuo harmittaa suunnattomasti nyt jälkikäteen, mutta jostakin oli taas tingittävä hostellin mukavan pedin kutsun käydessä liian houkuttelevaksi. Seuraavana päivänä olisi oltava taas aikaisin liikkeellä. Olipa kaiken kaikkiaan upea päivä!

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Jani Kormu/Kormugraphy

Kommentit