Sympatiaa paholaiselle – CMX:n uran prologi ”Alkuteos” on mahdollisesti yksi yhtyeen parhaimmista albumeista

Käsissäni on pala formaattia, jonka jokainen pyörähdys saattaa olla sen viimeinen. Osa mediaa, jonka moni on tuominnut kuolevaksi ja katoavaksi. Silti löydän itseni pidättelemästä hengitystäni, kun asetan CD:n levyasemaan. Tätä rutiinia harva muu voittaa. Kaikista uusista albumeista, joita olen odottanut, tämä on yksi niistä eniten odottamistani. Minulla ja tällä yhtyeellä on pitkä historia. Yksikään tarina ei ole vangitseva ilman tunnesiteen luomista ja tähän yhtyeeseen minulla on yhteisen matkamme aikana muodostunut vahva tunneside lukuisten laulujen ja albumien toimesta. Kolmekymmentäkolme vuotta ja kolme kirjainta, joilla myös auringonpurkauksia mitataan: CMX.

Tämä palvottu torniolainen rockyhtye on monessa suhteessa kuin kultti, kuin uskonto, jonka johtohahmona on eksentrinen ja mystinen älykkö A.W. Yrjänä, jonka teksteistä ei ota pirukaan selvää – tai vain itse piru, joka myös tämän albumin kuvastossa vilahtelee.  Tämä yhtye kapuaa (lähes) aina albumilistan ykköseksi uudella studioalbumillaan, eikä ”Alkuteos” ole poikkeus. Menestys on monessa suhteessa hyvin ansaittua, sillä kaiken mystiikan ja salatieteellisten merkitysten takana on loistava rockyhtye, joka on onnistunut pysymään relevanttina aina tähän päivään asti. Väittäisin itse bändi Suomen King Crimsoniksi sen rohkean ja ennakkoluulottoman kokeilun, progressiivisuuden ja musiikillisen kameleonttimaisuuden takia.

CMX on saanut tietyllä tapaa uransa kolmannen luvun päätökseen julkaistuaan kolmannen ”Cloaca Maxima” –kokoelmansa vuonna 2016. Siispä ei ole ihme, että yhtye pyrkii jälleen uudistamaan ilmaisuaan ja tuomaan mukaan uutta väriä. Albumilta pomppaa välittömästi esiin vahva syntetisaattorien käyttö. Niitä on kuultu yhtyeen uran aikana aikaisemminkin ja edellisen ”Mesmeria” –albumin single ”Rakkaudessa ja sodassa” perustui The Who –tyyliselle syntetisaattoririffille. ”Alkuteoksen” minimalistinen kansikuva ja 45 minuutin kesto vain kahdeksalla kappaleella lupailivat jo kauan ennen julkaisuaan, että luvassa ei ole ihan tavallinen pop-albumi. Mieli vetää 80-luvun progen suuntaan King Crimsonin, Marillionin ja Rushin kaltaisiin yhtyeisiin. Tehdäänpä albumilla myös sinne suuntaan selkeä nyökkäys retrohenkisesti lepattavan ”Verenpunan” muodossa.

Bändin uralta on nostettavissa muutamia virstanpylväitä; albumeita, jotka ovat muokanneet yhtyeen kuulokuvaa, suuntaa ja jotka ovat kasa eräänlaisia tienviittoja niille, jotka tahtovat ymmärtää sen musiikkia ja lorea. Tällaisiä albumeita ovat mielestäni ”Aura”, ”Aion”, ”Talvikuningas” ja ”Seitsentahokas”. Omassa mielessäni ”Alkuteos” asettuu ikään kuin yhtyeen narratiivin prologiksi. Sanoituksissa viitataan yhtyeen aikaisempiin kappaleisiin ja myös itse musiikissa on kuultavia nyökkäyksiä bändin progempiin, rockahtavimpiin ja popahtavimpiin puoliin. Tällä albumilla CMX sekoittaa kaikkien virstanpylväittensä eri piirteitä niin, että lopputulos on samalla jotain täysin tuttua ja jotain täysin uutta. Aloituskappale ”Elementa” on kuin ”Seitsentahokkaan” ja ”Talvikuninkaan” risteytys. Samoissa uomissa liikkuvat King Crimson -tyylisiä riitasointuriffejä hyödyntävä ”Konx Om Pax” sekä albumin päättävä ”Alkemisti”. Kappaleet kuten ”Paratiisin Eeva”,  hieman HapporadiomainenPuolikas Hyvää” ja ”Verenpuna” asettuvat hienosti CMX:n hittikimaran jatkeeksi. On harvinaista ja upeaa, että samalla albumilla pääsee kuulemaan miellyttäviä koukeroita tarttuvien ja hyvien kertosäkeiden seassa. Nämä kaikki kolme kappaletta ovat virkistävän tuoreen kuuloisia versioita ”näin teet CMX –hitin” – reseptistä. Erityisesti retrohenkinen ja paikoitellen jopa ällömakea ”Verenpuna” miellyttää itseäni aivan erityisellä tavalla. Alex Lifesonille kunniaa tekevät, selvästi Steinberger –kitaralla soitetut kitaraosuudet ovat erittäin rouheita ja tietyllä tavalla hyvin romanttinen kertosäe lämmittää korvia. ”Sulaneet muovisotilaat” on eräänlainen outolintu albumilla. Suuri osa kappaleesta rakentuu Yrjänän ja Rhodes –tyylisen pianon duetolle, joka on hyvin haurasta sekä harrasta kuunneltavaa.

Olisi lähes itsemurha lähteä ruotimaan Yrjänän tekstejä missään arvostelussa. Enkä edes tiedä, olisiko se tarpeellista. Kuitenkin ”Alkuteos” on mielestäni jollain tapaa yksi CMX:n historian ymmärrettävimmistä ja koskettavimmista albumeista tekstiensä puolesta. Iso osa albumin teksteistä käsittelee teologisia aiheita, kuten syntiä ja sen olemusta. Yksi albumin keskeisimmistä hahmoista on vanha vihtahousu, Lucifer. Paholainen esitetään albumilla kuitenkin totutusta poikkeavalla tyylillä. Aloituskappale ”Elementa” kuvaa Saatanan hahmona, joka janosi vapautta samalla, kun muut arkkienkelit arvostivat toisenlaisia hyveitä. Langenneen enkelin tarina jatkuu välittömästi ”Paratiisin Eevassa”. Lucifer ihastelee valmista ja uutta maailmaa ja sen luomuksia. Näistä eniten Lucifer kuitenkin ihastelee ihmisnaista, Eevaa. Kappale maalaa koskettavaa tragediaa enkelistä, joka rakastuu ihmiseen. Lucifer kuitenkin karkoitetaan paratiisista houkuteltuaan Eevaa maistamaan omenaa hyvän ja pahan tiedon puusta – kenties siksi, että tästä voisi tulla enkelien kaltainen niin, että Lucifer voisi olla aina hänen kanssaan. Kuulija alkaa jo tuntemaan sääliä Luciferia ja tämän kiellettyä rakkautta kohtaan, ja hän toteaa lopulta sydäntä riipivästi: ”Ja yksin tämän vuoksi minut kuiluun heitettiin / sieltä katson olevaista / kaipaan sua ja kaipaan…”.

Lucifer esiintyy jälleen raskaasti jyräävässä kappaleessa ”Neljäkymmentä päivää”, joka seuraa Jeesus Kristuksen aikaa autiomaassa. Paholainen ilmestyy kiusaamaan Kristusta, Jumalan poikaa, kenties kostaakseen. Tietyllä tapaa kuitenkin säkeissä, kuten ”Ole sinä minun hautani, minä sinun koetinkivesi” ja ”Ole sinä minun hautani, minä sinun toistajasi” on kuultavissa eräänlaista surua ja kaipuuta takaisin muiden enkelien luokse, kenties myös hieman itsetuhoisuutta. Näiden lisäksi haluaisin nostaa esille ”Sulaneiden muovisotilaiden” tekstin. Se on todella hauras ja särkevä kuvaus ihmissuhteesta, jossa on jo säröjä. Rikkinäinen kertoja on antanut kaikkensa suhteessa, eikä ehkä ole enää varma siitä, mitä tulevaisuus tuo. Kertoja tuntuu kuitenkin kaikesta huolimatta haluavan jatkaa yhdessä kumppaninsa kanssa siitäkin huolimatta, että on itse heikko. Ilta-auringossa sulavat muovisotilaat asettuvat vertauskuvaksi suhteesta, jonka eteen on nähty paljon vaivaa, mutta joka ei vielä tahdo luovuttaa siitäkin huolimatta, että aurinko jo laskee.

On todella ihailtavaa, että CMX on näin mittavan uran ja laajan katalogin omaavana onnistunut tekemään albumin, joka kuulostaa tuoreelta. Syntetisaattorien lisäys albumille on mielestäni virkistävää ja ne tuovat bändin musiikkiin uusia mahdollisuuksia. Niissä on kuitenkin vielä hieman parannettavaa, sillä toisinaan niitä on käytetty vain kimeiden ja juustoisten melodialinjojen luomiseen. Toinen huomionarvoinen seikka on se, että albumin yleisilme on melko unelias ja rauhallinen. Vaikka siltä löytyy raskaitakin riffittelyjä ja rivakampia hetkiä, on läsnä jonkinlaista levollisuutta ja utuisuutta. Toisinaan tuntuu siltä, että kuulijan ja albumin välissä on hento sumuharso. On selvää, että kaikki eivät tästä suuntauksesta pidä, mutta koko yhtyeen tuotannon tuhansia kertoja läpi kahlanneena koen tämän erittäin virkistävänä ja toivottuna erilaisuutena. Vaikka albumilta ei nousisikaan välittömästi mitään klassikkokappaleita, on tällä albumilla rutkasti sellaisia raitoja, jotka ovat kohonneet omiin henkilökohtaisiin suosikkeihini yhtyeen tuotannossa. ”Alkuteos” kokoaa yhteen kaikki punaiset langat monipuolisen yhtyeen historiasta, ja muodostaa samalla ensimmäisen säikeen siinä verkossa, jota yhtye on aloittanut punomaan. Se on mielestäni suora lisäys yhtyeen selkärangan muodostaviin teoksiin ja on mahdollisesti myös sen hienoimpia tuotoksia.

8½/10

Kappalelista:

  1. Elementa
  2. Paratiisin Eeva
  3. Puolikas hyvää
  4. Konx Om Pax
  5. Verenpuna
  6. Sulaneet muovisotilaat
  7. Neljäkymmentä päivää
  8. Alkemisti

Kirjoittanut: Samuel Järvinen

Kommentit