Tampereen Viikinsaaressa metelöitiin elokuun ensimmäisenä lauantaina
Saarihelvetti järjestettiin Tampereen Viikinsaaressa toista kertaa elokuun alussa. Viime vuonna kotimaisin voimin juhlittu, onnistunut festari sai siis kaivattua jatkoa; tänä vuonna esiintyjäkaartissa oli niin kovia kotimaisia kuin ulkomaalaisvahvistuksena Ruotsin Shining. Siinä missä viime vuonna Laukontorilla väisteltiin Blockfestin nuorisoa, tänä vuonna tienoo täyttyi Saarihelvettiin saapuvien ohella Eppu Normaalin 40-vuotisjuhlakeikalle viereiseen Ratinaan suuntaavista. Lippukojulla kerrottiin, että muutama epätietoinen oli saapunut Eppujen keikkalippu kädessä paikalle, mutta muuten kahden tapahtuman väki kulki kulmilla sulassa sovussa.
Ville: Minulla oli Viikinsaaresta tapahtumapaikkana mukava mielikuva vuosien takaa jonkin sukkahousurock-häppeningin kautta. Piknik-henkinen miljöö tuntuu toimivan festivaalialueena genrestä riippumatta.
Rudi: Ja kyllähän Viikinsaari osoittautui jälleen toimivaksi alueeksi. Hienoista nillitystä sai eri anniskelualueitten porteilla kuulla siitä, että K18-festareilla täytyi juomastaan luopua sen pienen siirtymämatkan ajaksi. Lisäksi minustakin bändien soittoaikojen välissä olisi voinut olla edes muutama minuutti, että siirtymiseen lavalta toiselle olisi ollut hetki aikaa, mikäli siis tahtoi nähdä kaikki keikat kokonaisuudessaan. Eikä ainakaan minua olisi haitannut, jos päälavan alueelle olisi saatu muutama bajamaja – nyt vaihtoehtoina oli käpötellä toilettitiloihin toiselle alueelle ja pissiä puskaan.
Rudi: Vakaa tarkoitus oli saapua festarialueelle jo ensimmäisen bändin alkuun. Erinäisten muuttujien takia onnistuin kuitenkin missaamaan Ember Fallsin, vaikka iltapäivään saarelle liikennöivät laivat kulkivatkin non stop -periaatteella. Pahoja jonoja ei näin päässyt muodostumaan, mutta siitäkään huolimatta omat aikataulut eivät mahdollistaneet aloitusaktin todistamista vaan bändi iski viimeisen sointunsa eetteriin sillä hetkellä, kun suoritin oman sisääntuloni Viikinsaareen. Uudistusehdotuksena heittäisin sen, että laivoja voisi tulla saareen jopa aikaisemmin, sillä varmasti väki viihtyisi siellä enemmänkin kuin vajaan tunnin ennen bändien aloitusta. Ei sillä, omaan myöhästymiseenä tämäkään ei olisi tuonut ratkaisua. Moka mikä moka!
Ville: Kaaos-lavan korkkasi mikkeliläinen Bloodred Hourglass. En ollut heitä vuosiin nähnyt, joten tuli pienenä yllätyksenä, miten kovaa kamaa BRHG nykyisin tykittelee. Viime vuonna ilmestyneeltä ”Where The Oceans Burn” -levyltä kuultiin melodisen vauhdikasta materiaalia, joka nosti hyvän virneen naamalle.
Rudi: Olin itsekin varsin vakuuttunut Bloodred Hourglassin puolituntisesta. Bändi on selvästi saanut varmuutta esiintymiseensä, minkä kuuli Saarihelvetissäkin.
Ville: Keikan lopussa tosin ilmapiirin pilasi rankka sadekuuro, joka ajoi ihmiset puiden alle ja muihin suojiin.
Rudi: Onneksi tuo yksi sadekuuro oli päivän ainut, vaikka sääennusteet lupailivatkin varsin kosteaa iltapäivää ja alkuiltaa. Kuuron aikana kyllä lavalta toiselle siirtyessä ehti juuri ostettu kahvi laimentua sen verran, että piti maistaa toisenkin kerran, olinko vahingossa ostanut kahvin sijasta teetä. Kesä onneksi kuivatti festaroijan!
Rudi: Power House Gym -lavalle nousi seuraavana Vorna, jonka keikan olen onnistunut monista yrityksistäni huolimatta aina missaamaan. Onneksi asia tuli korjattua vihdoin Saarihelvetissä. Viime vuoden lopulla julkaistua ”Ei Valo Minua Seuraa” -levyä on tullut kuuntelua melko paljon, ja levyn lisäksi pääsin nyt vakuuttumaan myös Vornan live-esiintymisestä. Bändin pakanametalli yksinkertaisesti toimi hienosti, vaikka ymmärtääkseni tanssilavana yleensä toimiva sisälava olikin jotenkin hellyttävän pieni eikä todellakaan tämäntyyliselle musiikille suunniteltu. Olisiko mahdollisesti ideaa rakentaakin saareen toinen ulkolava tämän tanssiparketin tilalle? Lavasta huolimatta Vorna onnistui kuitenkin laittamaan oikein makoisat tanssit pystyyn Saarihelvetissä. Bändi oli ehdottomasti koko päivän parhaimmistoa!
Ville: Medeian setin alkua varjosti uhkaavasti ampiaisten piinaava pörrääminen. Solisti Frans Aalto totesikin välispiikissä, ettei bändi anna ampiaisten pilata tätä keikkaa vaan tekee sen ihan itse. Keikka kärsi puuroisista soundeista ainakin eturiviin, eikä kuulemma taaksekaan kuulunut sen paremmin. Onneksi kuitenkin itse tiesin biisit ulkoa, joten pysyin kärryillä siitä, missä mennään, mutta harmittavaa niille, jotka bändin musiikkia eivät vielä tunteneet. Keikalla soitettiin myös uusi kappale “Enemy Within”, mikäli Fransin närästysmurinaa osasin oikein tulkita. Tätä kirjoittaessa pää ei juuri omillaan pysy pystyssä, että taidettiin siellä vähän moshatakin.
Rudi: Niitä ampiaisia muuten piisasi koko päiväksi! Kovasti tuntuivat tykkäävän ihmisten käsissä olevista virvoitusjuomista, joten taisi olla työläisillä kunnon bileet pystyssä siinä missä Saarihelvetin yleisölläkin.
Ville: King Satan on uusi onnenonkija industrial-kentällä. Kyseessä oli bändin ensimmäinen esiintyminen ikinä. Tanssilavan yleisöllä oli kasvoillaan sekä kysyviä että virnuilevia ilmeitä. Itse jouduin kamppailemaan puistatuksen ja myötähäpeän kanssa, ja päädyinkin sitten lähtemään puolentoista biisin jälkeen pois. Aiemmin tänä vuonna julkaistun materiaalin kerran kuunnelleena odotukset ja pelot kävivät todella toteen: Vittu, mitä paskaa.
Rudi: Kuuntelin itse King Satanin keikkaa pääasiassa sisälavan ovien ulkopuolelle. Samalla tuli seurattua keikalta poistuvia ihmisiä, ja hyvin pian keikan alettua paikalta tulikin uloa tyyppejä, joiden ilmeet kieltämättä olivat näkemisen arvoisia. Puhaltelua, hiukan epätietoista pään puistelua ja hämmästyksestä levinneitä silmiä piisasi. Erityisesti mieleen jäi lausahdus: ”Paskinta paskaa, mitä koskaan oon kuullut!” Toisaalta kuulin joiltakin ihmisiltä myös kehuja bändin industrialista – tai mitä se sitten ikinä onkaan.
Rudi: Peruuntunutta Rotten Soundia paikkaamaan saatiin black metal -akti Horna, mikä sopi ainakin itselleni paremmin kuin hyvin. Vaikka alkuillan auringonpaiste, vihreä nurmikenttä ja Horna ei ole ehkä kaikista otollisin yhdistelmä, veti bändi jälleen pisteet kotiin kylmän kalskealla esiintymisellään. Vaikka Saarihelvetin yleisö ei kokonaisuudessaan lämmennyt bändin black metalille, ei Horna tunnetusti turhia kumartele vaan tekee sen, mitä parhaiten osaa. Pimeyden Morsian -(ei niin häävi) olut kädessä Hornaa seuratessa lähti jo pää varovaisesti nytkymään musiikin tahdissa. Valitettavasti bändin soitto loppui ennen aikojaan teknisen vian takia. Soitto loppui nimittäin kuin seinään, eikä enempää enää kuultu, vaikka ainakin minulle se olisi vielä maistunut. Onneksi vika saatiin kuitenkin korjattua ennen seuraavien bändien soittoaikoja.
Hornan lopettaminen ennen aikojaan antoi kuitenkin mahdollisuuden nähdä sisälavalla meuhkanneen Tryerin keikan alusta asti. Bändi oli itselleni ennestään tuntematon, mutta oikein hyvin sujui pojilta punkkihenkinen meininki. Bändi toi myös mukavaa monipuolisuutta festariin – vaikka tokihan metallin eri genret tuolla olivatkin edustettuina. Myös muu yleisö tuntui nauttivan kuulemastaan, joten nähtävästi bändi on jo ehtinyt kasvattaa fanipohjaansa. Suosittelen tutustumaan yhtyeeseen ainakin live-olosuhteissa!
Ville: Itselleni odotetuin keikka Saarihelvetissä oli ruotsalaisen Shiningin veto. On aina jännittävää odottaa, missä kuosissa päämies Niklas esiintyy. Miehellä olikin tuttuun tapaan toisessa kädessä pullo viskiä, ja toisessa milloin mikki, milloin partaterä.
Rudi: Tuosta Jack Danielsista olivatkin sitten kuvaajat saaneet oman osuutensa. Aikaisemminkinhan Niklas on ilahduttanut kuvauspittiläisiä mm. sylkemällä heidän päälleen verta.
Ville: Shiningissa on jälleen ovi käynyt, ja rumpupallilla jökötti jo aiemmin esitelty Jarle Byberg. Joko vikaa oli rumpusoundeissa tai itse soittajassa, koska rummut kuulostivat ohuen kolkoilta. Jarlen soittotyyli tuntui myös hieman hätäiseltä verrattuna edelliseen kannuttajaan Raikku Tuomikantoon, joka hoitaa hommansa aina intohimolla. Muuten keikka olikin tunnelmallinen hittiputki – jos tämän yhtyeen kohdalla moisia termejä kehtaa käyttää.
Rudi: Minusta Shining on live-esiintyjänä hyvin epätasainen, mutta Saarihelvetin keikka miellytti minunkin korvaani sen verran, että täytyi ottaa jo muutama askel lähemmäs lavaa sitä kuuntelemaan. Tykkäsin!
Ville: Keikan jälkeisistä edesottamuksista herra Kvarforthin kanssa ei parane kertoa, jos vaikka äiti sattuisi lukemaan tämän artikkelin.
Ville: Deathchainin todistaminen livenä on nykyään harvinaista herkkua. Kuopiolaisyhtye soitti kuumalla tanssilavalla Saarihelvetin raskaimman rykäisyn. Keikalla kuultiin melkein kokonaan läpimurtolevy ”Deathrash Assault”, jonka materiaalista yleisö tuntui tykkäävän. Väkivaltainen pitti pyöri, ihmisiä ja eritteitä lensi ilmassa ympäriinsä, ja bändi tuntui saavan tästä lisäpuhtia esiintymiseensä. Keikka oli myös siitä erityinen, että kitaristi Tuomas Karhunen soitti viimeistä kertaa Kalmanketjun riveissä. Eipä tarvitse ainakaan hävetä!
Ville: Pääesiintyjänä koettiin kuopiolaista diskojytää Turmion Kätilöiden tahdissa. Lavaspedeilystään tunnettu bändi oli ottanut ohjelmanumerokseen välispiikkeihin mukaan alkometrin, jolla sitten tarkkailtiin keikan edetessä, paljonko soittajat puhalsivat. (Melko pienillä lukemilla kuitenkin mentiin. Rudin huomio) Alkupäässä keikkaa saatiin todistaa harvemmin esitetty cover, Rob Zombien “Superbeast”. Show’n aikana yleisön puolella tuuleteltiin kainaloita ja huudettiin valkeaa voimaa, lienevätkö Rotten Soundin perumiselle ja sen ironiselle korvaajalle osoitettuja aivopieruja? Turmion Kätilöillä alkaa olla sen verran hittimateriaalia plakkarissaan, että settilista voidaan koota monella tapaa. Harmikseni siihen kootaan joka keikkaa varten ne pakolliset “Tirehtööri” ja “Teurastaja”. Miten ihmiset vielä jaksavat noita puhkisoitettuja ryyppyrenkutuksia? Turmion Kätilöt saa kyllä joka keikallaan aikaiseksi hyvät tanssit, sitä ei voi kiistää. Toinen harvinaisempi kappale setissä oli “Mistä veri pakenee”, mikä olikin virkistävää!
Rudi: Pääesiintyjän jälkeen tarjolla oli sisälavalla vielä yksi akti, nokialainen Convulse. Festariväki lähti jo sankoin joukoin jonottelemaan mantereelle palauttaviin laivoihin, mutta Convulse jaksoi suoltaa death metaliaan paikalle jääneille. Setissä saatiin kuulla niin uutta kuin vanhaakin materiaalia, joista molemmat toimivat sen ajan, mitä bändiä seurasin. Sen verran laivoihin jonottaminen alkoi kuitenkin jännittää, että lähdin katsastamaan tilannetta ennen viimeisen bändin tunnin setin loppua. Matka maihin sujui kuitenkin varsin sutjakkaasti, kiitos siis näistäkin järjestelyistä.
Ville: Metallista yli kasvaneen hipsteröityneen rock-toimittajan näkökulmasta Saarihelvetti onnistui vähän niin ja näin. Peräkärryllisen risuja saa ruokatarjonta, koska päivän aikana pitäisi jotain syödäkin. Kalja & makkara -linjalla olevia metallipäitä varmaan ei haitannut se, että saatavilla ei ollut kuin makkaraperunoita, grillimakkaraa ja pyttipannua. Ei se nyt niinkään voi mennä, että jos haluaa syödä oikeaa ruokaa, täytyy hankkia VIP-lippu.
Rudi: Ruokatarjonnasta kuulin kritiikkiä muiltakin kuin kollegalta. Muutamia parannusehdotuksia toin tuossa alussa jo esille, mutta yleisesti ottaen Saarihelvetti jää mielestäni selkeästi plussan puolelle. Festarialue on ainakin Suomessa ainut laatuaan, ja järjestelytkin toimivat kokonaisuutena vähintäänkin hyvin. Tänä vuonna 1 400-päisen yleisön paikalle vetänyt festivaali on omaan makuuni sopivan pieni. Jatkoakin on ensi vuodelle jo luvattu!
Teksti: Ville Kangasniemi ja Rudi Peltonen
Kuvat: Outi Puhakka
