Tuotanto ruodinnassa: Leprous

Leprous (©Bjørn Tore Moen)

Suunnittelimme toimituksen keskuudessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät vastaa absoluuttista totuutta siitä, mikä albumi on bändin paras, vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipidettä.

Sarjan toinen osa käsittelee norjalaista progressiivista metallia esittävää Leprousia. Vuodesta 2001 asti toiminnassa ollut yhtye on kerännyt kokemusta toimimalla Emperor -yhtyeestä tutun Ihsahnin taustabändinä miehen konserteissa. Viisi studioalbumia, kaksi demoa ja yhden live-albumin julkaissut yhtye tunnetaan omalaatuisesta, avant-garde -vaikutteisesta metallistaan. Bändin tyyliin kuuluu vahva keskittyneisyys rytmisiin motiiveihin, joiden pohjalta se kehittää harmonisesti monimutkaisia ja mielenkiintoisia teemoja. Kyseistä soundia on kehitetty ja hiottu vuosien ajan määrätietoisesti riisuen pois kaikki liialliset rönsyt ja sellaiset elementit, jotka eivät varsinaisesti kuulu Leprousin visioon. Solisti Einar Solbergin ääni on kehittynyt yhdeksi metallin vahvimmista ja tunnistettavimmista äänistä, joka taipuu niin rääkymiseen kuin kauniiseen, melkein trumpettimaisen värin omaavaan kuulaaseen sointiin.

5. Tall Poppy Syndrome

Uransa alussa bändi ei halunnut vielä etsiä levy-yhtiötä, koska katsoi pystyvänsä parempaan, mitä se oli demoillaan saanut aikaan musiikillisesti. Yhtyeen tyyli harppasikin huomattavasti eteenpäin demomateriaalista. Debyyttialbumi ”Tall Poppy Syndrome” julkaistiin lopulta Sensory Records -yhtiön kautta. Musiikissa on kuultavissa vaikutteita Opethista, Toolista ja Pain Of Salvationista. Nämä vaikutteet yhdistyvät Karnivoolin viitoittaman, melodisen ilmavuuden kanssa kappaleissa kuten ”Passing” ja ”Phantom Pain”, joissa esiintyviä elementtejä on kuultavissa yhtyeen musiikissa vielä tänäkin päivänä, ja jollaisista myös toinen progemetallia esittävä yhtye Soen lähti rakentamaan soundiaan. Mukana on myös selvästi yhtyeen kokeellisimpia kappaleita kuten ”He Will Kill Again”, ”Tall Poppy Syndrome” ja ”White.” 

Musiikillisesti albumi on kokeilevinta ja eniten eri tyylilajeja ja tekniikoita hyödyntävintä Leprousia. Mukana on vaikutteita niin jazzista kuin black metallistakin. Musiikissa on kuitenkin havaittavissa sekavuutta ja ideoiden runsautta; yhtye ei osaa albumilla vielä täysin työstää kaikkea niin, että lopputuloksena olisi yhtenäinen kokonaisuus. Kappaleet etenevät osasta toiseen nopeasti kehittelemättä kunnolla oikeastaan mitään niistä ideoista, joita se kiireisen innostuneesti esittelee. Kuultavissa on kuitenkin jo yhtyeen ominaissoundin kaikuja.

4. Malina

Yhtyeen hiljattain julkaistu albumi ”Malina” on uskomaton harppaus debyyttialbumin musiikista kohti kypsempää, selkeämpää ja yhtenäisempää visiota. Yhtye on kehittynyt vuosien varrella huimasti ja on jo tähän albumiin tultaessa todistanut hämmästyttävän taidokkuutensa. Tällä albumilla ei kuulla yhtään murinavokaaleja ja mukana on muun muassa ensimmäistä kertaa yhtyeen historiassa jousisoittimia tuomaan lisäväriä. Yhtyeen tuotannon raskaimmat ainekset on riisuttu pois, lukuun ottamatta silloin tällöin esiin puskevia, massiivisia särökitaroita ja -bassoja, kuten ”Bonevillen” loppupuolella ja eniten yhtyeen aikaisempaa tuotantoa muistuttava, Meshuggah -tyylinen ”Mirage.” Albumi on myös tähän asti Leprousin popahtavin julkaisu, jossa hyödynnetään yhtyeelle ennen vieraita tavanomaisia kappalerakenteita ja tarttuvia kertosäkeitä kuten kappaleissa ”Stuck” ja ”From The Flame.

Huomattavasta kypsyydestään ja nerokkuudestaan huolimatta ”Malinalta” jää uupumaan yhtyeen aikaisempi eläimellisyys ja ekstaattinen hurmos, joka ei itsessään ole paha asia, mutta itselleni albumi ei toimi aivan yhtä hyvin kuin bändin muutamat edelliset albumit. Suosittelen kuitenkin tutustumaan tähän levyyn, sillä se on ehdottomasti yksi vuoden 2017 hienoimmista kokonaisuuksista täynnä innostavaa musiikkia. Tarkemman arvion levystä voit lukea täältä.

3. Bilateral

On olemassa monta eri universumia, joissa ”Bilateral” kamppailisi paljon korkeammalla sijalla kuin pronssilla. Tämä bändin toinen albumi on ehdottomasti Leprousin värikkäin albumi aina sen hapokasta kansikuvaa myöten. Hapokasta on myös albumin musiikki. Millään levyllä Leprous ei ole kuulostanut näin villiltä ja hyökkäävältä. Nimikkokappaleen voittoisa kertosäe, puoleensavetävät rytmit ja Solbergin upeat vokaalisuoritukset avaavat albumin voimalla. Tämän jälkeen viimeistään ”Forced Entry” murtaa oven djent -vaikutteisella riffityöskentelyllä erinäisten vinksahtaneiden melodioiden nilkuttaessa niiden taustalla. Upeita melodioita, tunnelmointia ja raa’an karjumisen säestämää riffittelyä sisältävä kappale myös keskittyy kehittymiseensä paljon paremmin kuin debyyttialbumi. Väliosa rauhoittuu hieman, mutta siitä rakennetaan jälleen kohti kappaleen kliimaksia, joka takaa kuulijalleen kylmät väreet. Kappaleet ovat ytimekkäämpiä ja yhtye ei rönsyile liikaa. Tällä albumilla Ihsahn vieraili ensimmäistä kertaa yhtyeen levyllä tarjoten karjuntojaan pahansuopaan ”Thorniin.”

Koko albumi on täynnä päätä huimaavia melodioita, hienoja riffejä ja ennen kaikkea mielenkiintoisia ja omaperäisiä ideoita. Leprous alkoi toden teolla kiinnittää huomiota kappaleisiinsa ja niiden säveltämiseen. Mikään toinen albumi yhtyeen katalogissa ei sisällä samanlaista raa’an voiman ja tarttuvuuden yhdistelmää. Kappaleen ”Acquired Taste” nimi kuvastaa hienosti yhtyeen musiikkia näihin aikoihin.

2. Coal

Oma valintani toiselle sijalle on yhtyeen vuonna 2013 ilmestynyt levy ”Coal.” Avauskappale ”Foe” on varmasti yksi upeimmista aloituskappaleista millekään levylle ikinä. Sitä hurmosta on vaikea kuvailla, mikä syntyy, kun Leprous avaa konserttinsa kappaleen runnovalla, toistuvalla rytmillä, jota seuraa suoraan rintakehään iskevä kertosäe. Tässä kohtaa yhtyeen musiikki alkoi tummentua huomattavasti ja ”Coal” onkin ehdottomasti synkin albumi Leprousin tuotannossa. Mukana on entistä enemmän vaikutteita King Crimsonilta, The Mars Voltalta ja Devin Townsendilta, kuten voi kuulla esimerkiksi kappaleesta ”Chronic.” Levyn kolmas raita ja samalla nimikkokappale ”Coal” on oma suosikkini levyltä ja suosikkikappaleitani ylipäätään. Kappaleen toinen puolisko sisältää myös joitakin vaikutteita Gojiralta. Rauhallisemmat ”Cloak” ja ”The Valley” ovat samalla tavalla yksiä yhtyeen hienoimmista ja kauniimmista sävellyksistä, joiden tyylistä tunnelmointia on kuultavissa myös ”Malinalla.” Albumin päättää raskas, melkein kymmenen minuuttia kestävä ”Contaminate Me”, jolla Ihsahn jälleen tarjoaa palveluksiaan. Huutaapa mies myös muutamassa ”Chronicin” osiossa.

On päiviä, jolloin sijoittaisin tämän albumin ensimmäiselle sijalle. Synkkä, sisäänpäin kääntynyt ja petollinen albumi osaa tuudittaa valheelliseen levollisuuteen ja yllättää sitten täysin. Yhtyeen harmoniat alkoivat muuttua dissonoiviksi kudoksiksi, jotka moukaroitiin äkkiväärillä rytmeillä kuulijansa kalloon ja jokaista kappaletta kasvatetaan huippuunsa.

1. The Congregation

Vuoden 2015 albumi ”The Congregation” on varmaankin Leprousin kunnianhimoisin tuotos, joka oli eräänlainen läpimurto yhtyeelle herättäen kiinnostusta ympäri maailmaa. Voitokas avauskappale ”The Price” sisältää groovaavan rytmin, jonka yllä Solbergin ääni liitää haikeana. Kertosäe on massiivinen ja lohduton raskaiden kitaraiskujen vyöryessä päälle hyökyaallon tavoin. Hiipuvan liekin tavoin sammuvan kappaleen jälkeen upea ”Third Law” iskee synkooppirytmeillään päälle kuin villieläin. Takovaa rytmiä koristelee riipiviä mutta tietyllä tavalla kauniita riitasointuja. ”Rewind” on yhtyeen tuotannon hienoimpia sävellyksiä, jossa kappaletta kasvatetaan lähes olemattomista valtavalla crescendolla kunnes se saavuttaa huippunsa. Kappaleen raskaan osion viimein iskiessä päälle yleisö reagoi siihen aina hurmioituneena bändin konserteissa. ”The Flood” rakentuu hypnoottisen ja toistuvan rytmin päälle, jota jälleen koristellaan hennoilla syntikoilla ja Solbergin kauniilla, surumielisellä äänellä. Nimensä mukaisesti kertosäe tulvii hauraiden säkeistöjen jälkeen voimakkaana ilman, että surumielisyys huuhtoutuisi missään vaiheessa pois. ”The Congregation” on ylipäätään Leprousin uran surumielisin teos.

Coalin” tavoin tällä albumilla ei ole ainoatakaan huonoa biisiä ja yhdenkin kappaleen poistaminen olisi lähes katastrofaalinen menetys. ”The Congregation” on albumi, joka sementoi Leprousin persoonallisuuden ja sen tyylin, joka sykkii valtimon tavoin sen kaikkien tekemisen taustalla. Albumin musiikki on groovaavaa ja vahvoille rytmeille perustuvaa musiikkia, joka on paljon velkaa Igor Stravinskylle. Harmoniat ovat paikoitellen todella kauniita ja usein värikkääseen dissonanssiin upotettuja. Kappaleet on sävelletty taidokkaasti niin, että jokainen eri idea on originaalin ja raikkaan kuuloinen. Missään kohtaa ei tule tunnetta, että jokin ratkaisu oltaisiin tehty huolimattomasti. Kaiken tämän lisäksi ”The Congregation” on valtava tunnelataus, joka tarjoaa pakahduttavan tunteen kuulijalleen.

Kirjoittanut: Samuel Järvinen

Lue lisää aiheesta

Leprous todistaa uudella ”Malina”-albumillaan olevansa modernin progen mestari Ei ole ollenkaan liioiteltua kutsua norjalaista Leprousia yhdeksi tämän hetken kiinnostavimmista proge-yhtyeistä, tai yhdeksi parhaimmista. Yleise...
Viikon 33/2017 parhaat biisit – mukana mm. Ensiferum, The Haunted, Wöyh! ja Cannabis Corpse Tässä jutussa esittelen omia poimintojani viikon aikana julkaistuista hyvistä ja ei-niin-hyvistä kappaleista sekä kerron omia mietteitäni niistä. ...
Norjalainen Leprous julkaisi uuden musiikkivideon – yhtye saapuu myös Suomeen lokakuussa Leprous Norjasta suuren yleisön tietoisuuteen ponnahtanut progemetallibändi Leprous on julkaissut tulevalta "Malina" -levyltään musiikkivideon kap...
Suomeen lokakuussa saapuva Leprous julkaisi uuden videon tulevalta albumiltaan Leprous - The Circus 28.2.2017 Norjan progescenen kirkkaimpiin tähtiin lukeutuva Leprous on julkaisemassa uutta "Malina" -nimistä albumiaan Inside...