Tuotanto ruodinnassa: Mercyful Fate

Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide.

Mercyful Fate ja King Diamond ovat bändejä, jotka vaikuttivat lähtemättömällä tavalla musiikkimakuuni, kun kuulin niiden musiikkia ensimmäisen kerran. Mercyful Fate totutti minut ensimmäistä kertaa satanistisiin sanoituksiin, jotka ovat keskeinen osa heviestetiikkaa, kun taas molemmissa bändeissä vaikuttavan King Diamondin falsettilaulu muutti käsitykseni siitä, miltä hevilaulaja voikaan kuulostaa. Saatanan ja okkultismin ympärille rakentuneen imagonsa kautta Mercyful Fate avasi Venomin kaltaisten yhtyeiden kanssa 1980-luvulla ovet lukemattomille sen jälkeen corpse paintiin sonnustautuneille black metal -bändeille, kuten myös esimerkiksi viime vuosien suurimpiin rock-menestystarinoihin kuuluvalle Ghostille. Mutta mitkä ovat ne albumit, jotka edustavat Mercyful Fatea parhaimmillaan ja vaikuttavimmillaan? Tähän kysymykseen esitän oman vastaukseni tämän listan muodossa.

7. Dead Again

Mercyful Faten kuudes albumi ”Dead Again” seuraa enemmän tai vähemmän samaa kaavaa kuin sitä edeltäneet bändin levytykset. Levyn suuri ongelma on kuitenkin se, että toisin kuin bändin muilta albumeilta, levyltä ei löydy juuri yhtäkään muistettavaa biisiä. Sen vuoksi ”Dead Again” onkin lopulta harmillisen puuduttavaa kuunneltavaa. Siitä seuraa myös se, että Mercyful Fate kuulostaa tällä levyllä väsähtäneeltä, mikä on jotain, mitä tämän luokan bändille ei tulisi koskaan tapahtua.

6. Into the Unknown

”Into the Unknown” on enemmän tai vähemmän samaa perinnetietoista heviä kuin sitä seurannut ”Dead Again”. Se, minkä vuoksi ”Into the Unknown” on kuitenkin heittämällä parempi levy kuin seuraajansa on, että tältä levyltä löytyy muutama helmikin. Esimerkiksi ”Holy Water” on yllättävänkin tarttuva biisi, kun taas ”Deadtime” sisältää suorastaan ilahduttavan kekseliäät sanoitukset. Levyn paras biisi on kuitenkin bändin koko tuotannon parhaisiin yksittäisiin biiseihin kuuluva ”The Uninvited Guest”.

5. 9

Edeltäjiinsä ”Dead Again” ja ”Into the Unknown” verrattuna ”9” kuulostaa heti huomattavasti eloisammalta ja virkeämmältä albumilta. Bändi on hakenut levyn soundeihin ja riffeihin hiukan modernimpaa kulmaa kuin sitä edeltäneisiin levytyksiin. Levy kuulostaa muutenkin monipuolisemmalta kokonaisuudelta, jossa on huomattavasti enemmän tarttuvia koukkuja kuin erityisesti ”Dead Againissa”. Jokainen levyn biiseistä ei ole toki loistava, mutta käytännössä jokaisella biisillä on silti jotakin omaa annettavaa levykokonaisuuteen. On harmillista, että ”9” on jäänyt ainakin toistaiseksi Mercyful Faten viimeiseksi albumiksi. ”9” on oiva levy, jonka pohjalta voisi alkaa tehdä vielä parempaa seuraavaa levyä. Pakko vielä tähän väliin todeta, että levyn kansitaide on todella upea. Levyn nimi on kuitenkin hiukan erikoinen ottaen huomioon, että kyseessä on bändin seitsemäs eikä yhdeksäs albumi.

4. In the Shadows

Hajottuaan kahden mestarillisen albumin jälkeen 80-luvulla Mercyful Fate teki paluun vuonna 1993 kolmannella albumillaan ”In the Shadows”. Bändin ensimmäiset kaksi levyä olivat asettaneet riman äärimmäisen korkealle. Vaikka ”In the Shadows” ei ylläkään näiden kasarimestariteosten tasolle, ei sitä silti voi kuvata epäonnistuneeksi teokseksi. Kyseessä on kuitenkin erittäin pätevä hevilevy, jolta biisit kuten ”Egypt”, ”The Bell Witch” ja ”A Gruesome Time” kuuluvat Mercyful Faten parhaimmistoon. Ja itsehän olen sitä mieltä, että levyltä löytyvä ”Is That You, Melissa?” on parempi biisi kuin debyyttialbumin nimikkobiisi, jolle se on siis jatkoa.

3. Time

Tehtyään onnistuneen comebackin ”In the Shadows” -levyllään Mercyful Fate ei jäänyt lepäämään laakereillaan vaan pisti vielä paremmaksi seuraavalla levyllään. ”Time” on edeltäjänsä kaltaisesti perusvahva hevilevy, jolla on kuitenkin vielä enemmän todellisia helmiä. Erityisesti levyn ensimmäiset kolme biisiä ”Nightmare Be Thy Name”, ”Angel of Light” ja ”Witches’ Dance” ovat Mercyful Fatea parhaimmillaan, ja mielestäni yksi vahvimpia alkuja millekään albumille.

2. Don’t Break the Oath

Määriteltyään soundinsa keskeiset piirteet debyyttialbumillaan Mercyful Fate jatkoi ilmaisunsa hiomista seuraavalla albumillaan ”Don’t Break the Oath”. Edeltäjäänsä verrattuna ”Don’t Break the Oathin” soundi onkin jonkin verran hiotumpi ja monipuolisempi. Tunnelmaa luodaan esimerkiksi lauluun lisätyillä efekteillä biisissä ”Desecration of Souls”, kun taas kosketinsoitin lisää oivaa melodisuutta biiseihin kuten ”Nightmare” ja ”Come to the Sabbath” kuten myös aavemaista tunnelmaa klassikkoon ”The Oath”, jonka sanoitukset ovat kuin satanistinen versio Isä meidän -rukouksesta. Jos minulta kysytään, on ”Don’t Break the Oath” Metallican ”Master of Puppetsin” ja Iron Maidenin ”The Number of the Beastin” veroinen klassikko, joka ansaitsee paikan jokaisen hevarin levyhyllystä.

1. Melissa

Mercyful Faten kahdesta ensimmäisestä albumista kumpi vain olisi voinut päätyä tämän listan ykkössijalle. Molemmat albumit ovat mestariteoksia, jotka kuuluvat ansaitusti metallimusiikin suureen kaanoniin. Näiden kahden levyn vertailu onkin hiukan kuin kahden ensimmäisen ”Terminator”-elokuvan vertailu. ”Terminator 2” on se kypsempi ja paremmin resurssein toteutettu teos, mutta sen edeltäjä on viattomuudessaan ja yksinkertaisuudessaan melkein jopa viehättävämpi kuin sen monin tavoin parempi jatko-osa. Se, kummastako teoksesta kukin pitää enemmän, on puhtaasti makuasia. Päädyin lopulta kuitenkin täpärästi valitsemaan Mercyful Faten debyyttialbumin ”Melissa” listani ykkössijalle.

Omaan makuuni ”Melissan” riisutumpi ja naiivimpi ilmaisu iskee sen pienen hitusen verran enemmän kuin ”Don’t Break the Oathin” hiotumpi ilmaisu. Ja levyn biisilistaa katsoessa ei voi olla epävarma siitä, ansaitseeko levy listan ykkössijan. Levyn avaava ”Evil” sisältää esimerkiksi yhden parhaista kitarasooloista koskaan, ”Curse of the Pharaohs” on omiin korviini parhaita riffivetoisia kasarihevibiisejä, ja 11-minuuttinen ”Satan’s Fall” on monipuolisempi ja polveilevampi seikkailu kuin moni varsinainen progebiisi. Ja totta kai ”Black Funeral” ja PMRC:n Filthy Fifteen -listalle päätynyt ”Into the Coven” ovat A-luokan saatananpalvontaheviä, josta Ghostin kaltaiset orkesterit ottavat vaikutteita vielä tänäkin päivänä.

On kulunut lähes kaksikymmentä vuotta siitä, kun Mercyful Fate julkaisi viimeisimmän albuminsa. Vaikka bändin jäsenet ovat sen jälkeen tehneet yksittäisiä esiintymisiä yhdessä esimerkiksi Metallican 30-vuotisjuhlakeikalla ja nauhoittaneet uudet versiot kappaleistaan ”Evil” ja ”Curse of the Pharaohs” ”Guitar Hero: Metallica” -peliä varten, vaikuttaa epätodennäköiseltä, että saamme enää kuultavaksemme uutta Mercyful Fate -albumia tai nähtäväksemme vielä edes yhtä viimeistä kiertuetta. Onneksi King Diamond, joka työstää ilmeisesti parhaillaan uutta albumia, esiintyy yhä säännöllisesti, ja esimerkiksi Hank Shermann ja Michael Denner ovat viime vuosina tehneet yhteistyötä Denner/Shermann -projektinsa tiimoilta. Ja kuka tietää, ehkä Mercyful Faten herroja huvittaa vielä tulevina vuosina nauhoittaa vaikka uusi single tai EP ennen kuin heistä aika jättää. Toivossa on hyvä elää.

Mercyful Faten kotisivut
Mercyful Fate Facebookissa

Kirjoittanut: Markus Mickels