Tuotanto ruodinnassa: Opeth

Opeth @ Finlandia-talo

Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide. Tällä kertaa käsittelyyn päätyy  Opeth.

Opeth, Tukholmassa 1989 perustettu progressiivisen metallin kuningas on julkaissut urallaan 12 studioalbumia. Niiden järjestykseen laittaminen ei ole helppoa, koska Opeth ei ole julkaissut urallaan yhtään huonoa levyä. Opethin ”mastermind” on koko bändin uran ajan ollut Mikael Åkerfeldt, jonka luovuudesta bändin upea discografia on syntynyt. Mahtavia soittajia on tullut ja mennyt, mutta ainoa pysyvä tekijä on ollut Åkerfeldt.

Opethin ura voidaan jakaa kolmeen osaan. Ensimmäiset kaksi levyä ”Orchid” ja ”Morningrise” edustavat omanlaistaan black ja death metallin, progen sekä folkin sekoitusta. Soundi jalostui ja seuraavat seitsemän levyä ”My Arms”, ”Your Hearse”, ”Still Life”, ”Blackwater Park”, ”Deliverance”, ”Damnation”, ”Ghost Reveries” sekä ”Watershed” ovat monen kirjoissa Opethin kultakautta. Kultakaudellaan Opeth teki parhaat levynsä ja edusti sitä death metallin ja progen soundia, josta se parhaiten tunnetaan. Opethin kolmas aikakausi on meneillään parhaillaan ja bändin soundista on hävinnyt kokonaan death metal ja levyt ovat liikkuneet enemmän 1970-luvun progen suuntaan. Tätä aikakautta edustavat levyt ”Heritage”, ”Pale Communion” sekä ”Sorceress”.

12. Orchid (1995)

”Orchid” on listallani viimeisellä sijalla. Se ei tarkoita, että levy olisi huono, ei missään nimessä. Bändin tuotanto on ollut alusta asti niin rautaista, että myös bändin heikoin levytys sisältää erinomaista musiikkia. ”Orchid” julkaistiin vuonna 1995, mutta minulle se ei ollut ensimmäinen Opeth-levyni. Tutustuin albumiin vasta, kun olin löytänyt bändin muiden myöhempien levyjen myötä. Levyllä on viisi pitkää kappaletta ja pari lyhyttä välisoittoa. ”Orchid” sisältää samoja elementtejä kuin Opethin myöhemmätkin levyt. Raskautta ja kauneutta samassa paketissa. Suurin ero lienee black metal vaikutteissa, jotka Opethin musiikista hiljalleen hävisivät. Jokaisesta kappaleesta on löydettävissä paljon hyvää. Levyn kohokohdaksi nousee vieläkin joskus keikkasettiin pääsevä ”Forest of October”. Mykistävän hieno kappale. Mikael Åkerfeldtin nerous ja tulevat saavutukset olivat nähtävissä jo ”Orchidilla”.

11. Pale Communion (2014)

Ensivaikutelmani ”Pale Communionista” oli erittäin positiivinen. ”Eternal Rains Will Come” ja ”Cusp Of Eternity” avaavat levyn hienosti. Varsinkin ”Eternal Rains” on hieno kappale ja yksi suosikeistani Opethin tuotannossa. ”Pale Communion” on helpommin sisäistettävä levy kuin edeltäjänsä ”Heritage”. Levy on tarttuva ja biisit kuulostavat jo muutaman kuuntelun jälkeen hyviltä. Heritagen tavoin ”Pale Communion” ei sisällä lainkaan death metal vaikutteita. Levyä voisi kuvailla progressiiviseksi rock-albumiksi. ”Pale Communion” ei kuitenkaan ole yhtä kokeellinen kuin ”Heritage”. Esimerkiksi levyltä ei ole kuultavissa jazz-henkeä kuten ”Heritagelta”. Levy huipentuu kahteen hienoon kappaleeseen ”Voice Of Treason” ja ”Faith In Others”. ”Voice Of Treasonin” nykivä soundi ja hienot laulumelodiat tekevät kappaleesta ikimuistoisen. ”Faith In Others” puolestaan on kaunis ja herkkä balladi, mutta ei millään kornilla tavalla, vaan sillä ihokarvoja pystyyn nostavalla oikealla tavalla. Kahden ensimmäisen ja viimeisen kappaleen välissä materiaali ei ole ihan niin korkealla tasolla ja se laskee levyn kokonaissijoitusta. ”Pale Communion” ei ole paljon soittimessani käynyt sitten ensimmäisten kuukausien julkaisun jälkeen. Syy, miksi levy on jäänyt vähemmälle soitolle, kuin monet muut Opethin levyt, ei ole minulle täysin selvä. Ehkä syy on siinä, että ”Pale Communion” ei ole ihan niin syvällinen, kuin monet muut Opethin levyt ja siksi materiaali ei ole niin hyvin kuunteluja kestävää. Silti kyseessä on hieno levy ja monen muun bändin katalogissa ”Pale Communion” olisi kruunun jalokivi.

10. Sorceress (2017)

Opethin viimeisin levy ”Sorceress” on bändin tuotannon outo lintu. Sillisalaattimainen laulukokoelma sisältää monenlaista. On rockia, poppia, heavya ja progea. Levyltä on kuultavissa Jethro Tullia, Black Sabbathia, ranskalaista elokuvamusiikkia vain muutamia mainitakseni. Åkerfeldt on tullut tutuksi intohimoisena musiikinkuuntelijana ja levyjen keräilijänä. Olisiko niin, että tällä levyllä hän on päästänyt kaikki vaikutteensa jylläämään ja vain antanut tulla? Kokonaisuudelle sekavuus ei ole hyväksi. Levyn punaista lankaa on hankala hahmottaa. Sekavuudesta huolimatta ”Sorceressilla” on monia loistavia kappaleita. Levyn avaava nimikappale on tästä loistava esimerkki. Erittäin raskaalla ja tarttuvalla riffillä varustettu kappale ei muistuta mistään aiemmasta Opeth kappaleesta. Laulumelodiat ovat mielenkiintoisia ja osin jopa riitasointuisia. Hienon nimikappaleen lisäksi levyltä löytyy esimerkiksi Jethro Tullin mieleen tuova ”Will O The Wisp”, Beatlesin kaikuja peilaava balladinomainen ”A Fleeting Glance” sekä lähes yhdeksän minuuttinen proge-eepos ”Strange Brew”. Aika näyttää, nouseeko ”Sorceressin” arvo vai jääkö se hieman irralliseksi Opethin muusta tuotannosta.

9. Morningrise (1996)

”Morningrise” on jalostettu versio bändin debyytistä ”Orchid”. Levy sisältää viisi pitkää kappaletta. Tunnetuin niistä lienee yli 20 minuuttia kellottava ”Black Rose Immortal”. Pituudestaan huolimatta kappale pysyy kasassa ja on edelleen yksi Opethin tuotannon helmistä. Levyn soundi on hyvin black metallimainen, mutta samalla melodinen. Black metal, death metal, folk ja proge kulkevat käsi kädessä luoden upean kokonaisuuden. Kokonaisuus sanan varsinaisessa merkityksessä. Levyn viimeinen kappale ”To Bid You Farewell” on Opethin tuotannon ensimmäinen vain puhdasta laulua sisältävä kappale. Jotenkin ”Morningrise” on kuitenkin jäänyt vähemmälle kuuntelulle kuin myöhemmät teokset. Kuunnellessa tietää, että mestariteoshan tämä on, mutta samalla jotenkin raskas kuunneltava, eikä sovi kaikkiin mielentiloihin.

8. Damnation (2003)

”Damnation” on Opethin ensimmäinen vain puhdasta laulua sisältä levytys. Levy syntyi samoissa sessioissa raskaamman ”Deliverancen” kanssa ja niitä pidetään sisarlevyinä erilaisuudestaan huolimatta. ”Damnation” sisältää erittäin kaunista musiikkia. Jo levyn avaava ”Windowpane” on erittäin kaunis kappale ja Åkerfeldt laulaa upeasti. Levyltä ei löydy heikkoa lenkkiä, se on täynnä upeaa laulua ja kitarointia. ”Damnation” on erilainen verrattuna muihin Opethin levyihin. Se tietty Opethin tavaramerkkisoundi on löydettävissä, mutta kokonaisuutena levy on erilainen. Levyllä on Porcupine Tree ja Anathema vaikutteita, mutta Opethin tapaan, eli pastissi levy ei missään nimessä ole. ”Damnationin” lopusta löytyy hieno instrumentaali ”Ending Credits”. Kappaleen kitarointi toden teolla hellii korvaa. ”Damnation” on oiva esimerkki siitä, kuinka Opeth onnistuu tekemään laadukasta jälkeä tyylilajista riippumatta.

7. My Arms, Your Hearse (1998)

Tutustuin ”My Arms, Your Hearseen” aika myöhään. Nopeasti tuli selväksi, että levy on silta Opethin kahden ensimmäisen ja sen jälkeen tulleiden levyjen välissä. Levystä on vielä löydettävissä samankaltaisuutta ”Orchidiin” ja ”Morningriseen”, mutta samalla se on jo askel kohti ”Still Lifen” ja ”Blackwater Parkin” tunnelmia. Opethin tasosta kertoo se, että kyseessä on helposti viiden tähden kokonaisuus. Siitä huolimatta levy on listallani vasta sijalla seitsemän. Lyhyen intron jälkeen levy räjähtää käyntiin aggressiivisella ”April Etherealilla”. Jälleen yksi huippubiisi Opethin tuotannossa. Sama taso jatkuu koko levyn mitan ja loppupäästä löytyy vielä nykyäänkin Opethin keikkasetistä usein löytyvä ”Demon Of The Fall”. Hieno levy, johon suosittelen tutustumaan, jos Opethin tuotanto on tuttua vain tunnetumpien klassikoiden muodossa.

6. Still Life (1999)

”Still Life” on ensimmäinen Opethin albumi, jota olen koskaan kuunnellut. Muistan lukeneeni Soundin arvion albumista ja sen perusteella marssin kauppaan ostoksille. Se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Kuuntelin levyä paljon ja hiljalleen sen salat alkoivat aukenemaan. ”Still Life” on erittäin raskas ja samalla kaunis albumi, kuten monet muutkin Opethin albumit. Levyltä löytyy seitsemän hienoa kappaletta. ”The Moor” aloittaa akustisen kitaroinnin kautta raskaaseen poljentoon, kuten Opethilla on tapana ollut. ”Still Life” on mielestäni levy, jolla Opeth viimein löysi tyylinsä ja joka tuotti myöhemmin bändin suurimmat mestariteokset. Musiikista ei ole enää löydettävissä black metallia kuten aiemmilta levyiltä. Ollaan siinä deathin, progen, folkin liitossa, josta Opeth on tullut tutuimmaksi.

5. Heritage (2011)

”Heritage” on listallani yllättävän korkealla. Ensimmäinen kuuntelu levyn parissa oli aikanaan aikamoinen pettymys. ”Watershedin” seuraajan ei todellakaan odottanut olevan ”Heritagen” kaltainen. Death metal oli muisto vain ja levy kuulosti siltä, kuin se olisi taiottu nykypäivään aikakoneella suoraan 1970-luvulta. Levyllä on progea, jazzia ja hienossa ”Slither” kappaleessa on jopa Rainbow-vaikutteita. Levyn musiikki on siis erilaista, kuin mihin Opeth oli vuosien varrella kuulijansa totuttanut. Alkujärkytyksen jälkeen ja useiden kuuntelujen jälkeen musiikki alkoi hiljalleen aukenemaan. Muistan, kun levy oli minulla soitossa kuukausia ilmestymisensä jälkeen. Kuuntelu kuuntelulta musiikki aukesi paremmin ja paremmin. Pienet yksityiskohdat ja nyanssit alkoivat käydä järkeen, kuten monen muunkin Opethin levyn kohdalla on kuuntelujen myötä tapahtunut. Yhtäkkiä levyn melodiat alkavat kuulostamaan nerokkailta, vaikka vielä kuuntelu tai pari sitten niin ei ollut. Suurin osa kappaleista on hieman lyhempiä kuin Opethin aikaisemmilla levyillä. ”The Devil´s Orchard”, ”Häxprocess”, ”Famine” sekä ”Folklore” ovat levyn selkäranka. ”Famine” ja ”Folklore” ovat levyn pisimmät kappaleet reilun kahdeksan minuutin kestollaan. ”Famine” on uskomaton sekoitus jazzia, progea ja rockia. Hieno kappale kerta kaikkiaan. ”Folklore” puolestaan huipentuu hienoon kitaramelodiaan. Levyn jokainen kappale on omalla tavallaan upea. Levyssä on sellaista vaikeasti hahmotettavaa kiehtovuutta, jota ei oikein osaa sanoiksi pukea.

4. Deliverance (2002)

”Deliverance” on mielenkiintoinen levy. Opeth ei ollut vielä valmis luopumaan death metallista musiikissaan, mutta halusi kuitenkin kokeilla myös jotain muuta. Syntyi ”Deliverance” ja ”Damnation” levypari. Levyt ovat syntyneet samoissa sessioissa ja ovat täysin erilaisia. ”Deliverance” on se raskas levy. Ehkä raskain Opethin levy kautta aikojen. ”Deliverance” ei auennut heti. Kappaleet ovat tuttuun tapaan pitkiä, polveilevia ja kuten mainitsin, erittäin raskaita. ”Deliverance” koostuu viidestä yli kymmenen minuuttisesta teoksesta ja yhdestä välisoitosta. Levyn nimikappaletta pidetään nykyään yhtenä Opethin suurimmista klassikoista ja se onkin hieno ja monipolvinen teos. Levyn kaksi viimeisintä raitaa ”Master´s Apprentices” ja ”By the Pain I See in Others” sen sijaan ovat vaikeita tapauksia. Vuosien varrella ”Deliverance” on kuitenkin palannut soittoon uudelleen ja uudelleen, minkä myötä kaikkien biisien nerokkuus on alkanut löytymään. Loppujen lopuksi ”Deliverance” nousee listoillani Opethin neljänneksi parhaaksi teokseksi, mikä tekee siitä heittämällä viiden tähden levyn.

3. Ghost Reveries (2005)

”Ghost Reveries” alkaa yhdellä Opethin uran raskaimmista biiseistä ”Ghost of Perdition”. Opethin tapaan ”Ghost of Perditionilla” on myös lempeämpi puolensa. Kerta kaikkiaan upea reilu kymmenminuuttinen. Sama meno jatkuu ”Baying of the Houndsilla”. Kaksi yli kymmenen minuuttia kellottavaa death metal proge-eeposta ei ehkä äkkiseltään kuulosta parhaalta tavalta aloittaa levyä, mutta Opethille se on juuri oikea tapa. Biisien laatu on luokkaa klassikko jo ensikuulemalta ja sen kuin paranee kovan kulutuksen myötä. Levy on täynnä uskomattoman hienoa musiikkia. Nähdäkseni Opeth on luonut kolme suurta mestariteosta, ja ”Ghost Reveries” on yksi niistä. Lähes 12 minuuttinen ”Reverie/Harlequin Forest” on upea teos, joka alkaa Katatoniasta muistuttavalla ”Reverie”-osalla ja huipentuu tiukkaakin tiukempaan death metal rypistykseen. Kokonaisuus on virheetön ja kestää kuuntelua ilmeisesti loputtomiin. Palaan levyn pariin tasaisin väliajoin ja aina se paljastaa itsestään uusia puolia ja pysyy tuoreena vuodesta toiseen.

2. Watershed (2008)

”Watershed” on listallani toisella sijalla. ”Watershed” on noussut kuin varkain levyksi, joka tulee kaikkein useimmin laitettua soittimeen. ”Coil” aloittaa levyn intromaisena ja akustisena valmistaen kuulijaa kohti ”Heir Apparentin” raskautta. ”Heir Apparent” rysäyttää kuulijan hereille kerrasta. Opethin tapaan kappale sisältää äärimmäistä raskautta ja tasapainottavaa kauneutta sekä suvantoja samassa kappaleessa. Åkerfeldtin örinät ja puhdas laulu ovat hurjassa vireessä. Mahtava kappale ja vakiinnuttanut paikkansa bändin keikkasetissä. Seuraavaksi kuulija saa nauttia ”The Lotus Eaterin” rujosta kauneudesta. Oikeastaan samat kehusanat sopivat sekä ”Heir Apparentiin” että ”The Lotus Eateriin”. Hienon hienoja teoksia. Levyn taso ei kuitenkaan notkahda vaan seuraavaksi bändi taikoo repertuaaristaan uskomattoman kauniin ”Burdenin”. Balladimaisessa kappaleessa Åkerfeldt laulaa komeasti ja kappale antoi jo hieman osviittaa, mihin suuntaan bändi oli ”Watershedin” jälkeen kulkemassa. ”Burden” viimeistellään upealla kitarasoololla. ”Watershed” jatkuu ihan yhtä tasokkaana loppuun asti. ”Porcelain Heart” on hieno monipolvinen kappale ennen levyn ehkä hienointa teosta ”Hessian Peel”. Yli 11-minuuttinen ”Hessian Peel” on yksi Opethin tuotannon suurimmista helmistä ja se on jostain syystä jäänyt livesettien ulkopuolelle. Erittäin kiehtova, kaunis ja raskas teos kannattaa kuunnella ajatuksella ja antaa sille sen ansaitsema huomio. Levy päättyy kappaleeseen ”Hex Omega”, joka saattaa olla levyn heikoin kappale, mutta silti erittäin pätevä lopetus tälle maagiselle mestariteokselle.

1. Blackwater Park (2001)

Mitä ”Blackwater Parkista” voisi sanoa? Levy on omassa genressään ylivoimainen mestariteos, jota ei voi liikaa kehua. Muistan, kun sain levyn käsiini keväällä 2001. Ensimmäiset kuuntelut menivät hahmottaessa albumin monimuotoisuutta ja massiivisuutta. Musiikki oli aluksi vaikeasti sisäistettävää, mutta kiehtovaa. Sen vain tiesi, että nyt ollaan ison äärellä. Edelleen 17 vuotta myöhemmin levystä löytyy uusia yllätyksiä ja hienouksia. ”Blackwater Park” on samaan aikaan rujo ja kaunis levy. Samaa voisi sanoa monesta Opethin levystä, mutta ”Blackwater Parkilla” tasapaino on täydellinen. Kaksi mahtavaa kappaletta ”The Leper Affinity” ja ”Bleak” avaavat pelin. Ensimmäisillä kuunteluilla noin kymmenen minuuttiset kappaleet tuntuivat hieman liiankin monipuolisilta. Löytyy raskaita riffejä, örinää, puhdasta laulua, akustista kitaraa, pianoa ja vaikka mitä. Hiljalleen teosten nerokkuus alkaa aukenemaan, kaikissa osissa on järkeä ja ne ovat juuri oikeilla paikoillaan. Neroutta, ei voi muuta sanoa. Näin hyvien kappaleiden jälkeen taso tietysti laskee, eikö vaan? Ei todellakaan, vaan ”Harvest” soi uskomattoman kauniina hieman balladimaisena kappaleena. Neljäntenä Opeth esittää yhden hienoimmista kappaleista, mitä tässä maailmassa on kuunaan kuultu. ”Drapery Falls” oli jo ensimmäisellä kuuntelulla järisyttävä kokemus. Hieman yli kymmenen minuuttia kuluu kuin hujauksessa ja kappaleen nerokkuutta ei voi kuin ihailla. Levyn toinen puolisko on lähes samaa tasoa ja huipentuu yli 12-minuuttiseen nimikappaleeseen. Melankolisella raskaalla riffillä alkava teos vetää levyn teemat kasaan nerokkaalla tavalla viimeistellen mestariteoksen nimeltään ”Blackwater Park”. Yksi kovimmista raskaan progemetallin albumeista kautta aikojen, ellei jopa se kaikkein kovin.

Kommentit