Uudestisyntynyt glam rock -yhtye The Darkness helli faneja Bilbaossa

”Pelkää pahinta ja toivo parasta” oli ajatukseni, kun kaivoin jouluna paikallisen pukin säkistä liput The Darknessin keikalle. ”I Believe In A Thing Called Love” – ja hetkonen, eikös se bändi lopettanut jo? Valmistautuessani keikkaan päätin hiukan kerrata mitä yhtye oli tehnyt sinä aikana, kun luulin heidän lopettaneen. Yllätyksekseni olin kuin olinkin oikeassa: yhtyeen nokkamies Justin Hawkins kirjasi itsensä sisään päihdevieroitukseen vuonna 2006, vain muutama vuosi suuren läpimurron tehtyään, minkä jälkeen yhtye oli telakalla melkein viisi vuotta. Samaan aikaan jäsenten muut projektit, kuten Hot Leg, British Whale ja Stone Gods eivät useista yrityksistä huolimatta ottaneet oikein tuulta alleen. Vuonna 2011 The Darkness teki kuitenkin paluun keikka-areenoille, ja on julkaissut taukonsa jälkeen pari albumiakin. 

Lauantaina 16.1.2016 Bilbaon Santana 27:ssä tunnelma oli kuin yläkoulun diskossa. Väljähtäneen limsan tai liian laimean mehukatin sijaan hanoista sai olutta, mikä ilahdutti allekirjoittanutta ja nostatti jonkun verran tunnelmaa. Sen sijaan keikan lämppäriksi valittu The River 68’s onnistui nostattamaan tunteita korkeintaan niiltä muutamalta teiniltä, jotka olivat ilmeisesti tulleet suoraan sieltä diskosta ensimmäiselle rock-keikalleen. Huomioni kiinnittyi aluksi juuri siihen, kuinka moni yleisöstä oli selkeästi alaikäinen, ja kuinka paikalla oli muutama isä lastensa kanssa. Terveisiä vain kukkahattutädeille; olisi mennyt monella pikkuhousut jengalle moisesta, kun anniskellaan alkoholia ja ollaan kymmenen uutisten jälkeen vielä odottelemassa pitkätukkien keikkaa alkavaksi – eikä kyseessä ole edes keskiyön jumalanpalvelus.

The Darknessin keikka pärähti käyntiin uuden ”Last Of Our Kind” -albumin ”Barbarian”-biisillä, ja itselläni loksahti monttu auki yllättyessäni bändin tämänhetkisestä ulkomuodosta ja avauskappaleen mukaansatempaavuudesta. Kaukana ollaan ”I Believe In A Thing Called Loven” musiikkivideon pitkätukka-scifi-herkistelystä. Lavalla nähtiin Justin Hawkins, joka on ilmeisesti kokkelivieroituksensa jälkeen vaihtanut hippityylinsä ja näyttää tätä nykyä enemmän Johnny Deppin ja narkkarin risteytykseltä. Mies osaa edelleen vetää korkealta ja kovaa, vaikka Barbarianin ulvonta muistuttikin välillä Seitsemän Seinähullua Veljestä -yhtyeen ”Banaania Poskeen” -kappaleen introa. Silti on myönnettävä (niin hullulta kuin se kuulostaakin), että kappaleen liveversio oikeasti toimi. Lavalla nähtiin kitaroissa Justinin lisäksi hänen isoveljensä Dan Hawkins, sekä alkuperäinen basisti Frankie Poullain, joka erosi bändistä jo vuonna 2005. Uusi lisä The Darknessin kokoonpanoon on rumpali Rufus Tiger Taylor, Queen-rumpali Roger Taylorin poika, joka keikalla kannutti siihen malliin, että isä on varmasti ylpeä pojastaan.

Uudesta materiaalista siirryttiin kuitenkin pian takaisin vanhaan tuotantoon, joista ”Growing On Me” ja ”Black Shuck” saivat yleisön tanssimaan. Justin Hawkins lunasti paikkansa esiintyjänä; oli huvittavaa huomata, kuinka tyynesti laulaja reagoi mikin pudottamiseen. Tästä seurasi pieni performanssi mitä kaikkea mikrofonilla voi tehdä, muun muassa taluttaa sitä hihnassa ympäri lavaa kuin koiraa, sekä muita hiukan korkeamman ikärajan manöövereitä teini-ikäisten katsojien iloksi. Bändin päästyä toisen albuminsa nimikkohittiin, ”One Way Ticketiin”, yleisö oli liekeissä. Kun laulaja bongasi yleisöstä isänsä harteilla keikkuneen pikkutytön, nuorempi Hawkins käytti kärsivällisesti hyvän tovin viskellen plektrojaan tytölle, kunnes tämä sai viimein kopin. Lapsirakkaana maana tämä ele sai yleisöltä ehkä siihen asti raikuvimmat aplodit. Yleensäkin bändi jakeli niin auliisti plektrojaan, etten ole koskaan vastaavaa nähnyt. Jottei keikka olisi mennyt liian lapsiystävälliseksi, toivoteltiin niille katsojille, jotka eivät laulaneet mukana tai viitsineet nostaa tassua kattoa kohti, oikein mukavaa itsetyydytyssessiota jossain muualla.

Keikkayleisöstä saattoi huomata, ketkä olivat tulleet paikalle nostalgiapuuskassa ja ketkä olivat todella faneja. Suurimmat aplodit ja fiilistelyt saivat yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia, mutta uusimmankin levyn biiseihin perehtyneitä faneja oli yllättävän paljon. Uuden biisin, Rack Of Glamin soitto upposi yleisöön, vaikka se ei ole vielä ehtinyt millekään albumille. Tästä päätellen soitto maistuu taas koko poppoolle ja odotettavissa on uutta materiaalia.

Kaiken kaikkiaan koko illan odotettu ykköshitti, ”I Believe In A Thing Called Love” sai ruhtinaallisen vastaanoton. Harva biisi onnistuu saamaan lähes koko keikkaväen laulamaan ja tanssimaan mukana – siis heidät, jotka yleensäkin tanssivat. Yhden 2000-luvun suurimman hitin päättäessä setin osa yleisöstä alkoi jo pakkailla kamojaan, vaikka encorea tarjoiltiin vielä Radioheadin ”Street Spirit” -versioinnilla, sekä bändin omalla kappaleella ”Love On The Rocks With No Ice”. Viimeksimainittu sai huolestuttavissa määrin yleisön miehet laulamaan mukana – ilmeisesti tämä cocktail uppoaa herkistyneeseen rokkariin.

Yleisesti ottaen on myönnettävä, että jo ruumiinvalvojaisetkin läpikäynyt bändi on onnistunut lunastamaan itselleen jatkoaikaa. Vaikka alamäki on ollut kova, eikä alku-uran hittibiisin tasoista kappaletta ole vielä eteen tullutkaan, bändillä saattaa olla vielä tarjottavaa muillekin kuin tämänhetkisille faneille – ellei muuten, niin ainakin esiintymispuolella, sillä keikka tarjosi viihdettä koko rahan edestä. Musiikin suhteen bändi luottaa omaan polkuunsa, ja jahka laulaja-Hawkinsin välillä korviakin vihlovaan äänitilutteluun tottuu, voi sanoa nauttineensa keikasta, vaikkei kyseinen bändi tai glam rock yleensä olisikaan se oma juttu.

Settilista: Barbarian / Growing On Me / Black Shuck / Muslide / Givin’ Up / Roaring Waters / One Way Ticket / Love Is Only A Feeling / Friday Night / English Country Garden / Every Inch of You / Rack Of Glam /Get Your Hands Off My Woman / Stuck In A Rut / I Believe In A Thing Called Love / Street Spirit (Radiohead) / Love On The Rocks With No Ice

Raportti ja kuvat: Jonna Suuriniemi