Vaikutteeni albumeina: Tom Gardiner / Hateform

Turkulainen thrash metallia ja death metallia keskenään yhdistelevä Hateform julkaisi debyyttialbuminsa nimeltä ”Sanctuary In Abyss” Spinefarm Recordsin kautta 1. päivä maaliskuuta. Kaaoszine tavoitti sähköpostitse yhtyeen kitaristin Tom Gardinerin, joka paljasti meille viisi albumia, jotka ovat toimineet hänelle suurimpana musiikillisena vaikutteena. Lue lisää nähdäksesi Tomin lista sekä lukeaksesi Tomin kommentit albumeihin liittyen.

5. Devin Townsend – ”Ocean Machine: Biomech”:

”Olen seurannut herra Townsendin uraa ihan Steve Vain levyltä Sex & Religion alkaen! Levyn ensimmäisen biisin ja ensimmäisen säkeistön jälkeen meinasi tasapaino pettää kun tajusin miten hyvän laulajan Vai oli bändiinsä löytänyt. Sen jälkeen kun kaveri alkoi tehdä omaa musaa, tajusin että tämä hassu setä on myös taitava kitaristi, säveltäjä sekä tuottaja. Devinin tuotanto (muutamaa pikkujuttua lukuunottamatta) on yhtä juhlaa, ja mulle on kolissut Strapping Young Ladit ja nämä uudemmatkin projektit. Devin ei niinkään ole vaikuttanut muhun soittajana mutta mies itse on sitäkin suurempi inspiraatio mulle. Olikin vaikea valita hänen tuotannostaan se paras levy, koska siellä on niin paljon hyvää mistä valita. Tämä Ocean Machine on vaan ollut mulla niin pitkään, että olen saanut vaikutteita (ja/tai inspiraatiota) vähän kauemmin siitä kuin muusta herran tuotannosta. Tämä ja jotkin muut levyt ovat tehneet selväksi, miten paljon äänisuunnittelu voi vaikuttaa kokonaisuuteen. Samasta syystä mielestäni Mors Principium Estin Unborn -levy on yksi parhaista kotimaisista hevilevyistä ikinä! Joissain levyissä äänisuunittelu on se piste i:n päällä. Devinin jälkeen oli helpompaa kuunnella kaikkia äänimaisemajuttuja. Nykyään tulee kuunneltua kaikkea leffasoundtrackeistä sellaiseen New Age -hömppäpömppään, mitä en edes kehtaa luetella tähän punastumatta. Mulla on muutenkin joku fiksaatio näihin scifi-juttuihin. Välillä jos en saa yöllä nukuttua, mun on pakko kattella netistä jotain avaruusdokkareita. Inspiraatiotahan voi saada myös muualta kuin musasta. Kiitokset kuitenkin Devinille, New Age -hömpälle ja tietenkin klassiselle musiikille; näiden ansiosta mua kiinnostaa tällä hetkellä kosketinsoittimet vähintään yhtä paljon kuin kitaran soitto! Voin suositella tätä Ocean Machine: Biomech -levyä ihan kenelle vain, olipa sitten muusikko tai ei. Tämä käy mihin tahansa fiilikseen.”

4. Nile – ”Annihilation Of The Wicked”:

”Se on siinä ja siinä onko In Their Darkened Shrines jopa parempi kun Annihilation Of The Wicked! Kuitenkin AOTW ilmestyi silloin kun eniten tykkäsin Nilestä ja kävin tietenkin katsastamassa bändin myös livenä. Miten neljä äijää voi saada noin paljon mökää aikaiseksi? Settilista oli täydellinen ja äijät veti käsittämättömällä draivilla! Jos mun pitäis tehdä top 5 -lista kaikista livekeikoista mitä olen nähnyt, tuo olisi kyllä siellä kärjessä. Nilen Annihilation Of The Wicked ansaitsee jo näillä meriiteillä neljännen sijan listallani! Näin raskasta musiikkia en kuitenkaan kuunnellut teinivuosina. Mun on vaikea uskoa että kenenkään olisi helppo tykätä death metallista ensi kuulemalta, varsinkaan jos ei tiedä rock- eikä heavy metal -musiikista tarpeeksi jo ennestään. Ensin piti oppia tykkäämään Metallicasta ja Megadethista jotta pystyi tykkäämään Sepulturasta ja Kreatorista. Sitten kun se ”örinä” ei varsinaisesti enää haitanut, niin tuli Carcass, Death ja olihan mulla jokunen Cannibal Corpsenkin levy. Sitä raskaampaa musaa en kuunnellut kunnes tapasin entisen orkesterini toisen kitaristin, Tero Rinteen, joskus 2000-luvun alussa. Tero olikin kova skenettäjä ja hän tiesi kaikki dödisbändit mitä ikinä oli olemassa. Siinä vaiheessa mulla oli ollut hyvin pitkä vaihe etten ollut aktiivisesti kuunnellut heviä, kun oma skenetys-energia meni seuratessa kaikkea muusikkohifistelyä. Teron kautta tuli Vader, Cryptopsy, Vital Remains ja lopulta Nile. Sen jälkeen kelpasi kaikki ne ns. classic death metal -jutut mitä välttelin skidinä. Metallin kuuntelu alkoi nyt ihan uusilla korvilla. Nykyään Morbid Angel ja Cannibal Corpse ovat ihan huippuja. Se vaati ne Cryptopsyt ja Vital Remainsit ja lopulta Nilen jotta ymmärsin että death metallissa voi tehdä ihan mitä vaan jos on mielikuvitusta ja taitoa! Sehän on rajaton ilmaisumuoto. Tämä oli hauskaa aikaa kun samalla mun konservatorion opinnot olivat vielä kesken ja klassinen musiikki alkoi kolista myös todella paljon. Mistä tulikin mieleeni että mua on aina ärsyttänyt sellanen ”opistomuusikko” -leima, mikä tulee ihmisille jotka viettää ainakin osan elämästään viilatessaan soittotaitojaan ja kuunnellessaan jazzi/proge/tilulilu/kikkeliskokkelis-musaa joka aiheuttais hämmennystä ja näppylöitä heissä jotka eivät mitään soita. Eihän nämä asiat sulje toinen toisiaan pois! Onneksi mm. Nilen ansiosta mun innostus pysyi metallia kohtaan yhtä vahvana kun sillon 12-vuotiaana, jolloin pääasia oli että verisilmä purskahtaa ja galaksit räjähtää. Vaikka onhan se vieläkin yksi pääasioista ;-)”

3. Haji’s Kitchen – ”Haji’s Kitchen”:

”Nyt on pakko valita edes yksi levy niistä sadoista ”shred” levyistä joista olen löytänyt millon minkäkin pikku jipon. Hmm, tämähän on äärimmäisen vaikea lista, koska muusikkona olen ottanut vaikutteita levyiltä joita en välttämättä edes pidä niin hyvinä. Mikä tämä Haji’s Kitchen sitten on? Jos et soita kitaraa (tai vaikka soitatkin), niin luulen että tämä on sellainen ”never heard” bändi, johon kannattaa tutustua! Jos laitetaan samalle levylle Panteran riffit, Racer X:n soolot ja Alice In Chainsin laulut, niin lopputulos on Haji’s Kitchen. Yhteen aikaan mä olin ihan mieletön Paul Gilbert fani joten tämähän kelpasi. Tämän levyn takia opin myös tykkäämään Alice In Chainsista. Teiniangsti aikoina 90-luvun puolivälissä AIice In Chains meni multa ihan ohi kun joka viikko piti löytää uus rässibändi. Tähän kitarahifistelyyn ei kuitenkaan päädytty ihan vuodessa, eikä edes kahdessa. Mun vaikutteet kitaristina alkoivat uudistua tiuhaan tahtiin siinä vaiheessa kun tajusin että Kirk Hammett ei ollutkaan niin taitava mitä ensiksi ajattelin. Ensin oli ne perus Ibanez-katalogien sankarit kuten Satriani, Vai, Gilbert ja Petrucci mutta homma räjähti täysin kun tapasin ystäväni Heikki Malmbergin. Meistä tuli heti soittokavereita ja hänen kautta tutustuin Masi Hukariin, Jaan Wessmanniin ja tietenkin Heikin isoveljeen, Juhaniin. Silloin musiikki ei vielä levinnyt internetin välityksellä joten paras ja ainoa tapa löytää uusia vaikutteita oli tuntea ihmisiä jotka olivat samalla aaltopituudella. Heikin, Juhanin ja Masin ansiosta löysin eliniäksi uusia vaikutteita. Yhtäkkiä tilua olikin joka lähtöön: hevitilua, jazzitilua, fuusiotilua, etnotilua ja new age-tilua ja vaikka mitä tilulilua. Mä en edes kehtaisi mainita tässä kaikkia levyjä/esikuvia, koska osa on aivan jäätävää kuraa ja lista on yksinkertaisesti niin pitkä. Sieltä täältä löytyi ihan uutta ja ihmeellistä musaa, joka myöhemmin pienen sulattelun jälkeen alkoi toimia. Toiset levyt ei toimi vieläkään mutta silti kuuntelen niitä koska niissä saattaa soittaa joku törkeän taitava ukkeli jolla on sairaan magee vibra tai mitä ikinä onkaan. Ne ovat mulle oppikirjoja ja esikuvia pitää tietenkin opiskella! Jaan Wessman lopulta lainasi mulle tämän Haji’s Kitchen -levyn ja se on siitä asti ollut puhkisoitetuimpia levyjäni mitä hyllystäni löytyy. Toisin kuin ne lukemattomat tilulevyt mitä en kehtaa luetella, tämä Haji’s Kitchen on ihan helvetin hyvä levy ja siksi ansaitsee tämän listan kolmannen sijan!”

2. Megadeth – ”Rust In Peace”:

”Thrash metal oli mulle suuri vaikuttaja koko genren mitalta hyvin pitkän aikaa. En voi sen vaikutuksia koskaan mitätöidä vaikka jotkut levyt/bändit mistä tykkäsin skidinä, eivät olekaan enää niin hyviä mitä joskus aikoinaan (paitsi jos jonkun hengenheimolaisen kanssa otetaan keittoa ja muistellaan menneitä). Mulle tuo thrash-vaihe ei ollut niinkään vaihe, vaan siitä tuli hyvin suuri osa identiteettiäni. Se ei kestänyt vuotta, vaan se kesti vuosikymmenen. Mulla oli varsilenkkarit ja rässiliivit täynnä pinssejä ja hihamerkkejä. Jos levyjen kiitoslistalla oli esim. Death Angel tai Destruction tai mikä muu bändin nimi jossa oli sana ”death” ja joka liittyi esim. ydintuhoon, tein välittömästi johtopäätöksen että se on rässiä ja se oli tietenkin saatava! Tuohon aikaan ns. neljästä suuresta (Metallica, Megadeth, Slayer, Anthrax) mun ehdoton lemppari oli Anthrax. Voisin sanoa että olin ihan true-fani 15-vuotiaaksi asti. Seinät oli täynnä julisteita ja metsästin divareista koko tuotannon LP-levyinä vaikka en edes omistanut LP-soitinta (hyvältä nekin näyttivät seinällä). Jossain kohtaa neljä suurta ei enää riittänyt vaan koko genre piti koluta niin perusteellisesti läpi kuin vain kykenin. Vuoron perään paras bändi oli Testament, Exodus, Kreator, Sepultura, puhumattakaan Stonesta ja A.R.G:stä. Megadeth oli toki mulle kova juttu mutta täysin tasapuolisesti genren muiden suosikkibändien kanssa. Rust In Peace ei kuitenkaan heti ollut mun lemppari levy. Se muuttui mestariteokseksi vasta siinä vaiheessa kun soittotaidot ylittivät sellaisen kriittisen rajan, että aloin ymmärtämään jotain sovituksista ja rakenteista. Tietenkin tässä vaiheessa tuli monta uutta vaikutetta kuten Dream Theater, Death ja sitten perässä Meshuggah, Cynic ja ties mitä kaikkia kikkelis-kokkelis jazzfuusio-juttuja. Rust in Peace ansaitsee olla mun listalla sijalla kaksi koska se oli yksi niistä levyistä jotka pitivät mua kiinni tässä musassa. Vuodet vierivät, bändejä tuli ja meni, vaikutteet uusiutuivat, taidot ja tiedot lisääntyivät. Nyt 15 vuotta myöhemmin, kaikki nuo mun nuoruuden esikuvat ovat tehneet re-union kiertueet ja ihan uus sukupolvi diggailee tästä jutusta. Enkä ihmettele yhtään! Jos näin jälkikäteen pitää nimetä yksi levy koko genrestä joka erottuu eduksensa kaikilla niillä tavoilla joilla olen ikinä musiikista tykännyt, nyt ja ennen, niin se on Rust In Peace. Mestariteos silloin, nyt ja aina!”

1. Alice Cooper – ”Hey Stoopid”:

”Tämän on oltava eräs kaikkien aikojen parhaista rock levyistä mitä on ikinä tehty tai mitä ikinä tullaan tekemään! Mietin pitkään ja tarkkaan, olisiko tässä voinut olla toista levyä joka voisi edes kilpailla ykkössijasta mutta turha edes yrittää! Hey Stoopid onkin ollut niin monella tavalla tärkeä levy, koska sen vaikutukset ovat olleet läsnä kaikissa elämänvaiheissa; sekä muusikkona että musiikin kuuntelijana. Alice Cooper, AC/DC sekä Iron Maiden olivat niitä ensimmäisiä heavy bändejä jotka tiesin jo pentuna, ihan heidän maskottiensa takia. Eddie, Angus ja tietenkin Alice itse kledjujensa ja käärmeensä kanssa antoivat sellasen kuvan että tuo rokkareiden touhu on todella vaarallista ja hienoa hommaa. Oli vain yksi pieni käytännön ongelma: mun vanhemmat olivat vakaasti siinä uskossa että rock musikki on pahasta ja ennen kaikkea todella huonoa musiikkia. Mutta mites se ”heavy Rock”…? No se on sitten jo TODELLA pahaa musiikkia! Nyt täytyy huomauttaa että yleiset asenteet ovat muuttuneet todella paljon niistä Neuvostoliiton päivistä. Sen jälkeen kun Lordi voitti viisut, yhtäkkiä rock onkin ihan ”ok” ja Suomalaisille kansallinen ylpeydenaihe. Nykyään ei nimittäin ole mitään ihmeellistä jos 45v perheenisä soittaa Slayer-tribuuttibändissä ja lapset diggaa Reckless Lovesta tai Bodomista. Hyvä näin mutta toista oli 80-luvulla, jolloin olisin varmasti säikähtänyt jos mun faija (joka on Alice Cooperin ikäinen) olis tullut töistä kotiin spändexit jalassa sekä kajaalit silmissä ja sanonut ”Tuus poika auttaan niin kannetaan tää Marsun kaappi autoon”… Meillä kotona ei siis kuunneltu mitään muuta kun klassista musiikkia. Muut skidit pelas nintendoa kun mä ravasin sellotunnilla. Tämän takia hevin kuuntelu oli jotenkin enemmän kuin pelkkä kuuntelukokemus; siitä tuli niin paljon naputusta vanhemmilta että sen takana seisominen tuntui 13 vuotiaana samalta kuin olisi ollut jonkun ääriuskontolahkon fanaatikko! Hey Stoopid olikin mun ensimmäisiä Hard Rock levyjä jotka löysivät tiensä mun kasettisoittimeen ollessani 11v (tasan 20 vuotta sitten). Diggailin välittömästi ensimmäisestä kuuntelusta alkaen ja levy vain parani kuukausien ja lopulta vuosien saatossa. Silloin en tiennyt kitaristeista kovinkaan paljon mutta levyllähän soittaa Joe Satriani, Steve Vai, Vinnie Moore ja Slash; kaikilta heiltä saisin vaikutteita myöhemmin elämässä! Sitten tuli Metallicat, Sepulturat, Panterat ja lopulta musamaku alkoi kallistua raskaampaa metallia suosivaksi. Hey Stoopidin (ja eräiden muiden) ansiosta koskaan ei käynyt niin että olisin hylännyt näitä hard rock levyjä, vaikka se oli epämuodikkainta musaa mitä mun yläaste vuosina pystyi kuuntelemaan. Silloin alkoi soittotaidot kehittyä huimaa vauhtia ja kahlaamalla hard rock lättyjä, sitä tutustui viikottain (ellei päivittäin) uusiin vaikuttajiin kuten Nuno Bettencourt, George Lynch, Van Halen, Reb Beach jne. Siinä genressä kitaristeilla oli ja on aivan jäätävän kova taso. Hey Stoopidin hienous alkoi aueta vasta sen jälkeen kun oli kymmenet ellei sadat levyt käyty läpi ja alkoi olla vertailukohteita mikä on hyvä ja huono albumi (genrestä riippumatta). Pikakelataanpas eteenpäin seuraavalle vuosikymmenelle, kun tapasin nykyisen kitaristi aisaparin Tomy Laiston. Mun Hateform alkuaikoina kävi selväksi että Tomylla oli ollut miltei identtiset kokemukset tämän albumin kanssa. Tässä vaiheessa Hey Stoopid löytyi ikäänkuin uudestaan ja tällä kertaa sitä osasi kuunnella ihan eri tavalla. Jos Tomyn kanssa saunotaan, ryypätään ja/tai bailataan ja joku laittais Dangerous Tonight tai Snake Bite -biisin soimaan, päämme kääntyisivät ja hokisimme yhteen ääneen: ”Oijoijoijoijoi..”. Välittömästi valkoryssän paikka. Loppuilta menis fiilistellessä miten hieno ja maaginen levy tämä on! Emmekä varmasti ole ainoita joille Hey Stoopid on niin iso juttu. Eihän sitä voi koskaan kasvaa täysin aikuiseksi jos tämä vain paranee ajan kanssa

Kommentit