Vandenberg’s Moonkings: MK II – Uudelleen kierrätettyä hard rockia freeseimmillään

Hollantilainen kitarakettu Adrian Vandenberg kuului 1980-luvun loppupuoliskon arvostetuimpiin hevikitarasankareihin. Teaser-yhtyeen tuotannon ja omaa sukunimeään kantaneen soolobändin kolmen albumin lisäksi miehen kynästä ovat peräisin muun muassa Whitesnaken vuoden 1987 albumin ”Here I Go Againin” soolokitarointi ja David Coverdalen kanssa yhteistyössä sävelletty albumikokonaisuus ”Slip of the Tongue”. Herra Vandenberg ei kuitenkaan päässyt koskaan itse kepittämään edellä mainitulla äänitteellä loukattuaan kätensä pahimmoilleen juuri ennen studiosessioita. Vandenbergin osuudet studiossa päätyi lopulta hoitamaan narulle muuan toinen näppäräsorminen kielisoittaja, Steve Vai. 1990-luvulla Vandenberg soitti niin Whitesnaken riveistä kuin myös yhtyeen silloisesta kokoonpanosta tuttujen tukkarokkiveteraanien Rudy Sarzon ja Tommy Aldridgenkin kanssa projektiluonteisessa bändissä Manic Eden. Erityisenä mainintana hänen uransa myöhemmistä päivistä on kitarointi Whitesnaken pehmeällä mutta vahvalla paluualbumilla ”Restless Heart” (1997).

Pari vuosikymmentä tuota myöhemmin Vandenbergiä ei juuri ole kiinnostanut keksiä pyörää uudelleen. Kitaristi luottaa uusimmassa tulemisessaan edelleen omiin vahvuuksiinsa yhtenä vanhan mantereen parhaista hard rock -osaston biisintekijöistä ja kitaristeista kautta aikojen. Vandenberg’s Moonkingsin musiikilliset juuret ovat tiukasti 70-luvun bluesahtavassa raskaassa rockissa. Jytässä, joka tarjoillaan vanhan liiton klassisen rockin ystäville perinnetietoisen vivahteikkailla kasarimausteella kuorrutettuna. Yhtyeen ilmaisu kuulostaa Santa Cruzin kaltaisiin turboahdettuihin ja hiilipaperikopiomaisiin retrokasaribändeihin verrattuna erittäin juurevalta, freesiltä ja autenttiselta.

Toiseen albumiinsa päässyt, täysin hollantilaismiehistöstä koostuva Vandenberg’s Moonkings, on petrannut toiselle albumilleen vuonna 2011 ilmestyneestä esikoisestaan kauttaa linjan. Ensialbumin tuotannolliset heikkoudet on selätetty ja turhat löysät on kurottu kiinni ”MK II”:n soidessa rouhean rennosti laid back -meiningillä. Tiiviin keikkailun myötä bändi toimii usealla osa-alueella vahvemmin kuin debyytillään. Erityisen ihailtavaa on kuulla vokalisti Jan Hovingin uljasta ja suvereenin hallittua vokaalikukkoilua mikin varressa —  varsinkin, kun mies on sisäistänyt tyylillä Coverdalen ja Paul Stanleyn maneerit ja melodiatajun pienintä piirtoa myöten. Lisäksi huomiota herättää se, kuinka vähäisellä kitarasäröllä ja siloittelemattomalla tatsilla Vandenberg loihtii hienosti rouhivaa, boogie-pohjaista kitarointityötään näinä ylituotettujen kitaravallien yliarvostamisen päivinä. Myös pienet soiton epäpuhtaudet Eddie Van Halenin soittotyylin kaltaisessa skittasooloilussa tuovat Adrian Vandenbergille arvostettavaa inhimillisyyttä kaikessa kitarasankariudessaan.

Raikkaasti groovaava, albumin avaava singlebiisi ”Tightrope” on tyylillisesti ehtaa valkokäärmettä ilkeämmillä Kiss-revittelyillä höystettynä. Kyseessä on upea tukkahevibiisi, josta Coverdale olisi omassa rosterissaan erittäin ylpeä. ”Reputation” puolestaan on vauhdikkaasti ravaava, lennokkaalla kertosäkeellä varustettu perus boogie. Seesteisesti rockaavassa ”Angel in Blackissa” ja pakollisessa mutta komeassa puoliakustisessa balladissa ”Walk Away” on puolestaan tyylikkäitä, Cinderellasta muistuttavia, suloisen katkeria kaikuja ja sointuratkaisuja. ”The Fire” toimii hyvin Led Zeppelinin ”The Roverin” jättigroovea lainailevalla poljennollaan nousten kliimaksissaan muhkeaan stadionkertsiin. ”All Or Nothing” riffittelee Joe Satrianin ja Jimi Hendrixin tyylit naittavasti ilkeän leikittelevällä syvän etelän boogiella. Biisi rullaa riisutun toimivilla perusaineksillaan vallan hienosti. Def Leppardin ja Alice Cooperin kasariajoista muistuttavalla kertsillä operoiva ”What Doesn’t Kill You” ansaitsisi päästä näinä aikoina kovemman asteen radiorotaatioon. Kyseessä on hieno ja tyylikkään pompöösi puolislovari täynnä ihanan juustoista tunteen paloa. ”Ready for the Taking” taas kumartaa perinteistä Kissiä muistuttavan, konstailemattomamman Amerikan rockin suuntaan. ”New Day” kevyehköine, viihteellisine duurirokkauksineen lainailee härskisti mutta hymyissä suin David Lee Rothin aikaista Van Halenia. ”Hard Way” on ehkä albumin ainoa selkeästi turha täytepala vaivaannuttavine ja ennalta arvattavine tyylilajinsa kliseineen. Onneksi tätä röyhkeästi seuraava, naurettavan toimivalla Popeda-kompilla eteenpäin jumputtava ja todella koukuttava Love Runs Out” palauttaa yhtyeen tekemisen meiningin taas oikeille uomilleen. Biisi on julmetun hienosti toimiva, oivallinen AC/DC:n sähäkkyyden ja Journeyn kaltaisen, imelän Amerikan rockin mainiosti yhdistävä stadion rock -pala, jossa on silti yllättävän tuoretta kipinää ja poltetta jäljellä. Päätösraita ”If You Can’t Handle the Heat” palaa samaan pisteeseen, mistä ”Tightrope” lähti liikenteeseen: hävyttömän toimivaan valkokäärme-boogieseen. Biisi olisi helppo dumata Whitesnake-hiilipaperikopioksi, jos se näillä samoilla kantavilla rakenteillaan ei toimisi paremmin kuin suden osa kummisetäbändinsä aiemmin tekemistä teoksista. Siispä nillittäminen asiasta on täysin turhaa.

Riemastuttavinta Vanderberg’s Moonkingsin otteissa on, ettei ”MK II” tunnu ajanmukaiselta, tarkoitushakuiselta retro-rockilta tai luupäiseltä vanhan tavaran kierrättämiseltä. Se on kovan rockin käsityöläisten pieteetillä ja ammattitaidolla tekemää, rehellistä ja sävellyksellisesti raikasta hard rockia, josta monet nuoremman polven Gunnari-paitaan sonnustautuvat puudelipojat ja wanna-be Nikki Sixxit ovat valovuosien päässä ja tulevat olemaan. Yhtälailla se on sitä niin soittotaidon kuin tunteen välittämisenkin tasolla. Vanderberg’s Moonkingsin otteista loistaa pitkän linjan tekijöiden tarkkanäköinen ja syvälle ulottuva ymmärrys ja tietotaito siitä, kuinka klassisen rockin anatomiaa tulee käsitellä, jotta se toimii juuri eikä melkein. Yhtye on taitotasoltaan julmetun kova, eikä sillä ole pienintäkään tarvetta keulia soittotaidollaan, lisäillä biiseihinsä ajanmukaisia junttariffejä tai rakentaa imagoaan ylikorostetusti seksiä tihkuvan vihjailun varaan. Se jos mikä on nykyaikaiselta tukkahevibändiltä kuumaa ja seksikästä.

8½/10

1. Tightrope
2. Reputation
3. Angel In Black
4. The Fire
5. Walk Away
6. All Or Nothing
7. What Doesn’t Kill You
8. Ready For The Taking
9. New Day
10. Hard Way
11. Love Runs Out
12. If You Can’s Handle The Truth

Lue lisää aiheesta

Madred : ”Prodigal Habits” -EP – Thrashahtavaa raskasrokettia nuorella hurmoksella Lappeenrannan nuoremman polven thrash-/hard rock -nelikko Madred on kaahannut tuoreen "Prodigal Habits" -EP:nsä myötä neljänteen viralliseen julka...
Energistä hard rockia Vantaalta – haastattalussa Blackcurrent Blackcurrent / Kuva: Jessica Johanson Blackcurrent on energiaa pursuavaa, tarttuvan rehellistä hard rockia soittava tuore bändi. Tiukat kitaralead...
Kun rock on elämää suurempaa – The Grammers: Dream In A Minor Key Seitsemännen albuminsa julkaissut The Grammers on rikollisen vähälle huomiolle jäänyt retkue, huolimatta siitä, että takana on kahdenkymmenen vuod...
Whitesnake julkaisi uuden musiikkivideon ”Here I Go Again”-hitistään Hard rock -yhtye Whitesnakelta ilmestyy lokakuun 6. päivä ”Whitesnake: Super Deluxe Edition” -paketti, josta löytyy mm. 30-vuotta täyttänyt ”1987” -al...