Varjoon jäänyt syntymäpäiväsankari – Rob Halfordin johtaman Fight-yhtyeen debyytti ”War Of Words” täyttää 25 vuotta

1990-luvulle tultaessa Judas Priestin tilanne ei ollut paras mahdollinen. Edellinen täysosuma ”Defenders Of The Faith” oli ilmestynyt vuonna 1984 ja sen jälkeiset albumit ”Turbo” ja ”Ram It Down” eivät loppujen lopuksi olleetkaan aivan yhtä vahvoja kokonaisuuksia. Pitkäaikainen rumpali Dave Holland oli poistunut riveistä 1989 ja yhtyeen voimavaroja rasitti oikeudenkäynti, jossa selviteltiin yhtyeen mahdollisesti takaperin äänittämiä viestejä. Näiden viestien innoittamina kahden nuoren väitettiin viehtyneen itsemurha-ajatuksiin toisen nuoren tempussaan onnistuen. Oikeudenkäynnistä on muuten tehty mainio ”Dream Deceivers”-niminen dokumentti.

Oikeudenkäynnin päätyttyä bändille suosiollisesti ilmestyi loppuvuodesta 1990 lähes täydellinen sekä Grammy-ehdokkuuteen yltänyt albumi ”Painkiller”, ja bändi kävi pitkällä kiertueellaan Suomessakin Pantera ja Annihilator kavereinaan. Kiertueen päätyttyä yhtyeen sisäisten kemioiden huhuiltiin joutuneen koetukselle ja Halfordin kokevan Judas Priestin olevan häntä rajoittava tekijä. Halford halusi laajentaa leikkikenttäänsä, mutta suurimmaksi esteeksi oli nousemassa bändin levy-yhtiö, joka ei moisia suunnitelmia hyvällä katsonut. Kitaristi K.K. Downingin mukaan Halford yritti ehkä bluffata heittämällä yhtiölle uhkauksen, että hän lähtee bändistä, mikäli sooloilu ei onnistu. Tämän jälkeen yhtye antoi sekalaisia haastatteluja, jossa Halford kertoi bändin kyllä palaavan, ja taas toisaalta yhtye sanoi ymmärtävänsä laulajan tarpeita olla toiminnassa heidän taukonsa ajan, vaikka he eivät asiasta pidäkään. Downing ilmoitti myös, että bändi on valmis työskentelemään uuden laulajan kanssa, jos on pakko. Samaan aikaan Halford kävi laulamassa pari keikkaa Black Sabbathin keulilla silloisen vokalistin Ronnie James Dion kieltäydyttyä lämmittelemästä yhtyeen entistä laulajaa Ozzy Osbournea. Pitkä ja sekava ajanjakso päättyi vuonna 1992, jolloin raskaan musiikin maailmaa kohahdutettiin virallisella eroamisilmoituksella. Vielä tämän jälkeenkin Halford alkuvuodesta 1993 kertoi bändin jäsenten olevan väleissä keskenään ja heidän palaavan vielä yhdessä takaisin. Samaan hengenvetoon hän totesi, että levy-yhtiön kanssa syntyneiden hankaluuksien vuoksi lähteminen oli ainoa keino päästä asioissa eteenpäin. Saman vuoden lopulla Halfordin legendaarinen lausahdus ”The Priest is back” tuntui jo kuitenkin vaienneen tyystin, sillä hän kertoi katkaisseensa kaikki välit Judas Priestiin.

Halford antoi joukkiollensa nimeksi Fight. Judas Priestistä mukaan lähti rumpali Scott Travis, joka jatkoi samalla myös päätyönantajansa riveissä. Muutenkin Halford tuntui nauttivan vapaudestaan ilman nahka-asua, ja uudempaa pukeutumistyyliä voi jokainen katsoa vaikka YouTubesta löytyvältä videolta, jossa Music Televisionin (MTV) ohjelmassa hän esitti Skid Rown kanssa vanhan Judas Priest-ikivihreän ”Delivering The Goods”. Fight luotti ulkoisessa olemuksessaan nahka- ja niittiasujen sijaan enemmän ajan henkeen sopivilla katuvermeillä, kuten polvifarkuilla ja väärinpäin käännetyillä lippiksillä. Ehkä se nahka-asu oli alkanut tosiaan hiostamaan ja kiristämään. Tyylimuutosta Halford perusteli myös sillä, että yleisö on väsynyt isompiin meininkeihin ja kaipaa uskottavuutta. Kitaroiden varteen löytyivät Paul Gilbertin kautta Russ Parrish (nykyinen Steel Panther-kitaristi Satchel) ja Brian Tulse. Basistiksi löytyi Halfordin käyttämästä tatuointiliikkeestä Jay Jay.

Syyskuun 14. päivä vuonna 1993 ilmestyi lopulta ”War Of Words”-niminen levy. Ennakkoon en musiikillisesti tiennyt juurikaan mitään muuta kuin K.K. Downingin haastattelussa mainitseman ”Light Comes Out Of The Black”-biisin, jota hän ei juurikaan tuntunut arvostavan. Levyn olemusta ympäröi synkkä aura ja Halford on kertonut Priestiä kohdanneen oikeusjutun sekä yhtyeestä eron muokanneen levyn sisältöä. Metallijumalan itsensä tuottaman levyn kannessa on mustavalkoisella värimaailmalla sävytettyjä sanoja kuten fundamental, confusion, anger, accused, suffer ja niin edelleen. Varmuuden vuoksi cd-kotelon kanteen on liimattu tarra, että kenen yhtyeestä on kyse. Levy muuten äänitettiin Hollannissa samassa studiossa missä Judas Priest pisti narulle ”Painkiller”-albuminsa.

Ilmestyessään levy tuntui kovaltakin teokselta, mutta myönnettävä on, että aika on päässyt sitä hieman puraisemaan. Samalla ehkä musiikin kuulee eri lailla kuin hieman nuorempana ja kokemattomampana. Avausraita ”Into The Pit” tuntui aikanaan ihan älyttömän kovalta biisiltä. Travisin tuplat polkevat tasaista tappoa ja Halford ei juuri ääntään säästele. Kyllähän biisissä sitä tarttuvuuttakin löytyy, mutta musiikillisesti tässä biisissä Halford ei juurikaan lavenna antiaan. Biisi olisi hyvin voinut olla vaikka ”Painkiller”-levyllä, joskaan biisi ei ole yhtä sävykäs ja monimuotoinen. Väliosa kuulostaa siltä, että kaiken musiikin tehnyt pääjehu olisi ottanut vaikutteita tuoreemmilta yrittäjiltä kuten esimerkiksi Panteralta. On biisissä silti voimaa vieläkin. Toisena biisinä oleva ”Nailed To The Gun” sisältää tehokasta riffittelyä, ja onnistuu paremmin musiikin päivittämisessä 90-luvulle. Lauluosuuksissa on Halfordilta ennen kuulemattomia elementtejä ja itse vokalisointi on juuri niin vahvaa kuin maestrolta on totuttu kuulemaan. Biisin video ilmeisesti kuvaa juuri sitä uskottavuutta ja katujen meininkiä, mitä Halford peräänkuulutti.

Kolmas biisi ”Life In Black”on riffiltään ja kitarasoundeiltaan selkeä kaappaus Danzigin suunnalta. Muuten biisissä on hiipivä ja vainoava tunnelma Halfordin ladellessa katkeruutta laulussa kohteena olevalle henkilölle. Edellisiin biiseihin verrattuna tempoa lasketaan radikaalisti ja se tuo biisiin lisää raskautta. Halfordin hitaasti artikuloitu suoritus on hyytävä ja ahdistuneen tunnelman voi aistia. Samaa linjaa jatkaa videonkin tuekseen saanut ”Immortal Sin”. Liv Sin-yhtyeenkin coveroima biisi on melko lailla itseään toistavaa junttausriffiä, mutta sinällään yksinkertainen kertosäe pelastaa musiikillisesti muuten suhteellisen tasapaksun biisin. Täytynee myöntää, että Liv Sin on luonut suomalaisvoimien avustuksella biisistä kenties jopa alkuperäistä rikkaamman version.

Oikeudenkäynnistä inspiraationsa saanut nimikappale ”War Of Words” jatkaa riffivetoista junttaa Travisin voimaa pursuavalla rummutuksella tahditettuna. Raskas biisi toistaa musiikillisesti edeltäjiensä viitoittamaa tietä eikä monipuolisuudellaan häikäise. Ikävä sanoa, mutta palettiin ei uusia värejä juurikaan tuo seuraava kappale ”Laid To Rest”; itseään toistava sävellys, mitätön kertosäe ja yksinkertaisesti tylsä kappale.

Seuraavana kehiin paiskaistaan kliseisiä balladipolkuja kulkeva ”For All Eternity”. Perinteitä kunnioittaen biisissä on näppäilyalku, särökitaroilla koristeltu kertosäe ja koskettava tunne-elämää ruotiva teksti. Kaikesta perinteisyydestään huolimatta biisi on minulle levyn helmi ja henkilökohtaisesti tärkeä biisi. Kappale oli nuoruudessani tehosoitossa käydessäni levyn ilmestymisen aikoihin läpi ensimmäistä oikeaa parisuhdekriisiä (myöhemmin niitä on sitten tullut lukematon määrä lisää). Kappale on oikeastaan kuin esisoitto Halfordin vuonna 2000 ilmestyneelle ”Resurrection”-levyn ”Silent Screams”-kappaleelle. Halfordin tulkinta on kylmäävää kuunneltavaa ja aidon oloinen tuska on aistittavissa hänen äänestään. Myöhemmän tiedon valossa kappaleen tekstin voi tulkita liittyvän vaikka Halfordin kumppanin itsemurhaan. Katkeransuloinen kappale itsellenikin.

”Little Crazy” alkaa hieman etelän musiikin henkeä loistaen, johtuen varmaan slide-kitaroinnista. Harmi, että kappaleen muusta materiaalista erottuvuus jää siihen pieniä väliosia lukuun ottamatta. Tässä kohtaa toivoisi, että Halford olisi uskaltanut rohkeammin tehdä irtiottoja menneisyyteensä nähden (ei ehkä niin rohkeita kuin myöhemmän Two-projektin kanssa). Valitettavasti seuraavista ”Contortion”– ja ”Kill It”-biiseistä ei ole juuri kummempaa sanottavaa kuin aikaisemmistakaan lauluista. Jälkimmäisen eduksi on annettava Halfordin puhemainen laulu, joka erottaa sitä vähän muiden biisien tasapaksuudesta.

”Vicious” sisältää laulumelodialtaan jopa vähän Alice Coopermaista kieroutta ja hämäävyyttä. Muuten biisi valitettavasti jatkaa perässä hiihtämistä edeltäjiensä tekemillä laduilla. Levyn päätösbiisi ”Reality, A New Beginning” sisältää vahvaa suorittamista vokaaliosastolla ja kertosäe on korvaani miellyttävä, mutta rohkeampaa päätöstä olisin kokonaisuudelle toivonut (eikä sitä osastoa edusta ”Jesus Saves”-piilobiisikään).

Mitä levystä siis jää käteen? Halford ja Travis on suvereeneja omalla suoritustasollaan, mutta Russ Parrishin kaltaiselta The Guitar Institute Of Technology-ohjaajalta olisin toivonut värikkäämpää ja monipuolisempaa soittoa. Sävellykset ovat asettaneet varmasti omat rajansa, mutta juuri sen vuoksi ne olisivat kaivanneet sävykkyyttä ja vaihtelevuutta. Laulu on oikeastaan ainoa instrumentti joka luo biiseissä melodioita. Kertosäkeitä ei juuri ole, vaan ne ovat yleensä biisin nimen toistamista. Jotain petollista näissä tasapaksuissa biiseissä silti on. Jotain, joka saa tylsyydestä huolimatta palaamaan aika ajoin levyn pariin. Aikaisemmin mainittu ”Light Comes Out Of Black”-biisi –joka tehtiin alunperin Buffy, Vampyyrintappaja-soundtrackille Panteran soittamana- on jätetty levyltä sivuun kokonaan, ja Halford on myöhemmin luonnehtinut sitä lähinnä Panteran biisiksi.

Levyn yleissoundi on raskas ja tuotanto mielestäni tämänkin päivän mittapuulla jykevää. Biisimateriaali ei vain ole tarpeeksi kovaa. Levy on kappaleiltaan ikään kuin ”Resurrection”-levyn demo. Junnaava ja itseään toistava, mutta kyllä minä silti levyä rakastan.

Yhtye teki vielä toisen levyn, mutta sitten Halford siirtyi urallaan rohkeampiin musiikillisiin kokeiluihin palatakseen myöhemmin soolouran kautta tutun metallijätin keulille.

Kappalejärjestys:

Into The Pit
Nailed To The Gun
Life In Black
Immortal Sin
War Of Words
Laid To Rest
For All Eternity
Little Crazy
Contortion
Kill It
Vicious
Reality, A New Beginning

 

Kommentit