Viattomuuden loppu – Nightwishin ”Century Child” 15 vuotta

Kotimaisen metallin suurimpiin nimiin kuuluva Nightwish julkaisi 15 vuotta sitten synkeän albumin nimeltä ”Century Child”, ja se on säilynyt yhtyeen diskografiassa synkimpänä aina tähän päivään saakka. Kolmella ensimmäisellä albumilla viljellyt fantasia-aiheet ovat jääneet pois, ja lyyris-temaattisessa aineksessa katse kääntyy yhä enemmän sisäänpäin – erityisesti niihin ahdistavampiin tuntemuksiin. Viattomuuden menettämisen tematiikka on paljolti esillä. Myös albumin äänimaailma on raskas ja tumma, mikä toki sopii hyvin yhteen synkeän sisällön kanssa. Kansitaiteen syvät sinisen ja violetin sävyt kuorruttavat sisällön arvoiseensa pakettiin.

”Century Childilla” tapahtuu Nightwishin uran ja tuotannon kannalta pari hyvinkin tärkeää asiaa ensimmäistä kertaa. Se on ensimmäinen albumi, jolla mukana on Tarot-yhtyeestä tunnettu Marco Hietala. Hänet kiinnitettiin basson varteen Sami Vänskän jälkeen, mutta sitäkin tärkeämpänä pidän Hietalan laulullista antia yhtyeelle silloin ja edelleenkin. Itse en ainakaan enää osaisi – tai pikemminkin haluaisi – kuvitella bändin musiikkia ilman Marcon lauluosuuksia, ja hän tekeekin erittäin vaikuttavan debyytin tällä albumilla. Hietalan ja silloisen naisvokalisti Tarja Turusen äänet ovat yhdessä jylhää kuunneltavaa. Toinen merkittävä ensikerta on orkesterin mukana olo. Orkesteripaisuttelut ovat nykyisin yksi yhtyeen musiikin tunnusmerkkejä, ja tämä on se albumi, jolta alkaen ilmaisu alkaa todella laajeta eeppisiin mittasuhteisiin. Joensuun kaupunginorkesteri tuo oman teatraalisen säväyksensä jo muutenkin dramaattiselle albumille.

Viisi ensimmäistä kappaletta paahdetaan aika lailla täysillä, minkä jälkeen höllätään hieman kolmen biisin ajaksi, mutta jo ”Feel for Youn” aikana aletaan kasvatella tunnelmaa loppua kohden. ”Century Childin” alkupuoli on äärimmäisen vahva, ja pidän viittä ensimmäistä biisiä kaikkia oikeastaan täydellisinä kappaleina. Niihin kuuluvat myös ”Bless the Child” (jonka musiikkivideo uhkuu ihanaa 2000-luvun alun estetiikkaa, katsokaa vaikka alta!) ja ”Ever Dream”, jotka ovat molemmat osa yhtyeen hittikaanonia tätä nykyä. Erikseen haluan mainita myös Nightwishin ehkä aggressiivisimman räyhäangstibiisin, ”Slaying the Dreamerin”, jonka hartaasti haaveilen vielä joskus kuulevani livenä Floor Jansenin vetämänä.

Näitä biisejä seuraavat rauhallisemmat ja maalailevammat kolme veisua jäävät albumin yleisessä mittakaavassa hieman sivurooliin. Turusen flunssa kuuluu myös ikävästi läpi etenkin ”Ocean Soulissa” hyvin nasaalina ulosantina. Ennen loppuhuipennusta on vuorossa yhtyeen toiseksi tai kolmanneksi tunnetuin coverointi, Andrew Lloyd Webberin klassikkomusikaalibiisi ”The Phantom of the Opera”. Sanomattakin lienee selvää, kuinka mykistävä coveri on kyseessä, ja miten upeasti Turusen ja Hietalan äänet siinä duetoivat.

Aina puhutaan ”Ghost Love Scoresta” ja nykyisin usein myös ”The Greatest Show on Earthista”, kun puhutaan hienoimmista Nightwishin eeppisistä päätösbiiseistä, ja mahtavia eepoksia nekin ovat, mutta tällä albumilla on omalla tavallaan ehkä jopa hienoin kaikista: ”Beauty of the Beast”. Se on hieman vähäeleisempi kuin moni muu yhtyeen pitemmistä kappaleista, mutta se toimii parhaiten juuri sen takia, ettei se ole niin täyteen ahdettu ja sanalla sanoen överi (vaikka Nightwish usein tuon överin hallitseekin). Tässä itse sävellys ja kappale eivät jää massiivisen orkesterimyllytyksen jalkoihin, vaan saavat kunnolla tilaa hengittää ja kasvaa.

”Century Child” on nähdäkseni kestänyt siinä mielessä aikaa hyvin, että se tekee edelleen vaikutuksen aina, kun sen soittimeen muistaa laittaa pyörimään. Sillä on kunniakas ja vakaa paikka Nightwishin tuotannossa ja uralla, ja se toimii myös omana albumikokonaisuutenaan varsin onnistuneesti. Myös keikoilla sen biisejä soitetaan fanien iloksi ja onneksi edelleen.

Bändi oli jo tähän albumiin mennessä saavuttanut menestystä ulkomaita myöten, mutta menestys räjähti lopullisesti käsiin vuonna 2004 julkaistun seuraavan albumin, ”Oncen”, myötä. Vaikka seuraankin tiiviisti bändin tekemisiä ja pidän heidän musiikistaan edelleen, edustaa erityisesti ”Century Child” minulle (ja luultavasti monelle muullekin 2000-luvun alun nuorelle) sellaista Nightwishia, joka minuun vetoaa eniten, mutta jonka en usko (tai juuri toivokaan) enää koskaan palaavan. On se niin vahvasti aikansa tuotos, vaikka säväyttääkin tänäkin päivänä.

Kappalelista:
1. Bless the Child
2. End of All Hope
3. Dead to the World
4. Ever Dream
5. Slaying the Dreamer
6. Forever Yours
7. Ocean Soul
8. Feel for You
9. The Phantom of the Opera
10. Beauty of the Beast

Kirjoittanut: Anna-Leena Harinen