Viikko metalliparatiisissa: Metal Days 2018, osa 2

Slovenian Tolminissa vietettiin jälleen heinäkuun lopussa ratkiriemukasta metalliviikkoa, jonka aikana tarjottiin seitsemän päivän aikana livemusiikkia, rantaleikkejä ja leppoisaa menoa kuvankauniissa laaksossa vuorten ja vuoristojokien keskellä. Olimme paikalla nauttimassa tunnelmasta, hyvästä festariseurasta ja päivittäin myös monista bändeistä. Raportin ensimmäisen osan voit lukea tästä. Mutta kuinka sujui Metal Daysin loppupuoli?

Keskiviikko 25.7. – Säksätystä, heimorytmejä ja mustaa metallia

Keskiviikko eli festareitten puolivälin krouvi. Yleensä tässä vaiheessa on toivonut lähinnä lepopäivää – ja joskus se on toteuttanutkin. Nyt vietimme isolla porukalla keskiviikkona aikaamme jokiristeilyllä Ladja Lucijalla (joka tietenkin taipui suussamme Ladja Luciferiksi), minkä takia tuli taas hervoton kiire festareille. Tarkoituksena oli nähdä pitkästä aikaa belgialainen Saille, jonka vuonna 2014 ilmestyneen “Eldricht”-albumin pariin tulee palattua aina uudelleen sen kauneuden takia. Viime vuonna ilmestynyt uusin levy ei ole saanut lähellekään niin paljon kuuntelukertoja. Keikka oli valitettavasti hiukan tasapaksu, mutta kyllä sen sinne menettelevän luokkaan voi laskea. Tuli mietittyä, että bändi olisi ehdottomasti toiminut paljon paremmin illan pimeydessä kuin iltapäivän auringossa. Saksalainen Rage ei puolestaan ole koskaan saanut itseäni hurmostilaan, mutta täytyihän minun käydä katsastamassa, kuinka äijät heavyään veivaavat vielä 2010-luvulla. Päälavalta tarjoiltiin perusmeininkiä, joka sai kyllä porukan jortsaamaan. Siinä keikkaa katsoessa tuli kyllä miettineeksi, millaiset työskentelyolosuhteet tuolla päälavalla alkuillasta olivat: aurinko porotti aivan suoraan soittajia päin. Jos yleisössä sai hikoilla, niin takuulla tämä sama koettiin potenssiin 666 myös lavalla. Ragea seuratessa pelotti, joutuvatko äijät keikalta suoraan tiputukseen. (RP)

Oma keskiviikkoni valkeni samaan tapaan kuin muutkin aamut tähän mennessä – hiostavan kuumana ja selkeänä. Ryhmämme ajokuntoinen kuljettaja lähti muutaman vapaaehtoisen kanssa kauppaan hakemaan täydennystä ruoka- ja juomaosastolle muiden kerääntyessä asuntomme sivuovelle varjoon kuuntelemaan päivän artisteja. Nopea katsaus ”Daily Metal” -nimiseen ohjelmalehtiseen, muutamat latinankieliset kirosanat haltuun ja kohti aluetta. Alkuviikon taksisekoilut olivat tuottaneet tulosta ja puhelimeen vastasi tuttu kuski, jonka kanssa sovimme myös loppuviikon kuljetukset kuntoon. Suunnaksi siis festarialue ja Loudness. Jalot tavoitteemme nähdä koko porukalla tuo kyseinen bändi kuitenkin torpattiin jokseenkin nopeasti tavattuamme leirinnässä tuttuja saksalaisia, joiden kanssa jäimme hetkeksi vaihtamaan kuulumisia. Eräs ryhmämme jäsen myös oppi, että mikäli autossa on avoin kattoluukku, sen päälle ei ole suotavaa laskea avointa juomaansa. (JA)

Ragen jälkeen siirryin itse taas nopeasti kakkoslavan tietämille, jossa aikaa tuli vietettyä tänä vuonna selkeästi enemmän kuin päälavan bändien seurassa. Ehdin todistaa hetken aikaa yhdysvaltalaisen Gruesomen musisointia. Varsin oivalla tavalla death metal vääntyi näiden herrojen käsittelyssä. Odotetumpi esiintyjä oli kuitenkin sveitsiläinen Schammasch, joka saa jo ensi vuonna laittaa kymmenen kynttilää kakkuunsa. Levyjä siltä löytyy uransa ajalta kolme. Tämä avant gardea ja black metalia yhdistelevä bändi toimi, perkelens! Schammaschilla on aivan omanlaisensa tyyli, jolla se luo hyvin visuaalisen äänimaailman ilmoille. Kaunista, mutta samalla jotenkin uhkaavaa mielikuvaa maalailtiin nytkin Metal Daysissa, ja yleisö otti sen vastaan silmät ummessa huojuen. (RP)

Viimein keikkapaikalle päästyämme oli ehtinyt jo vierähtää muutama tunti erilaisen jonottamisen ja muun tuttujen moikkailun merkeissä. Loudness oli soittanut varsin maistuvan keikan, ja siirsimme huomiomme kohti Igorrr-nimistä orkesteria. Ilman mitään ennakkoasenteita kyseistä ryhmää kohtaan menimme mielenkiinnolla katsomaan, mistä on kyse. Alkuun kaikki vaikutti ihan hyvältä, mutta keikan loppuun iskenyt dubstep-konemusiikki-transformerspuhe-mikälie-diskojytä ei onnistunut vakuuttamaan. Sen sijaan tapasimme erään ystävämme, joka oli ajellut moottoripyörällään Suomesta Sloveniaan festareille etsimään ja yllättämään meidät. Onnistui.

Igorrrin oltua pieni pettymys siirryimme kakkoslavan kautta rantabaarin puolelle. Rannan baarityöntekijät olivat koko alkuviikon lupailleet, että keskiviikkona saa Monster Hammer Slammer -nimistä ”drinkkiä”. Ei saanut, vieläkään. Siispä siirryimme takaisin päälavan tuntumaan, jossa Soulfly aloitteli keikkaansa. Päälavan edusta oli odotetusti täynnä väkeä. Keikka kulki alusta loppuun hyvällä groovella ja hyvissä tunnelmissa. Max Cavalera yhtyeineen tarjoilikin kattavan läpileikkauksen bändin uraan ja levytyksiin, eikä tunnelma olisi voinut olla parempi. Cavalera sai yleisön hyppimään ja pomppi itsekin pitkin lavaa varsin nuoren miehen innolla. (JA)
Minä taas en innostunut Soulflyn musisoinnista laisinkaan. Keikka oli mielestäni umpitylsä, jossa yleisöä yritettiin kosiskella esimerkiksi roudaamalla jälkikasvua lavalle. Minulle ei toiminut, mutta moni muu näytti tästä kuitenkin innostuvan. (RP)

Aivan jotain muuta oli tarjolla, kun keskiviikon pääesiintyjä Kataklysm pääsi lavalle. Bändi on tuttu näky Euroopan keikkapaikoilla, ja näillä keikoilla se selvästikin on saanut osakseen ansaitsemansa suosion. Luonnollisesti uusinta “Meditations”-levyään promoava bändi on tulossa syksyllä Suomeenkin. Kyllä muuten lähti! Hemmetin hyvä ja menevä keikka, jossa ei paljon anteeksi pyydelty. Porukka oli keikalla aivan pähkinöinä: pitit pyörivät koko keikan ajan aivan täysillä, ja kun vokalisti Maurizio Iacono yllytti yleisöä tekemään crowd surfingin ennätyksen, näytti porukkaa aika ajoin olevan enemmän ilmassa kuin maassa. Kataklysm osoitti Metal Daysissa, miksi se on noussut loistavan livebändin maineeseen. Vaikka ilta oli jo pimentynyt ja vähän viilentynyt, lähdimme tuolta keikalta itsekin hiki päässä valumaan vähitellen kakkoslavan suuntaan. (RP)

Keskiviikon viimeisenä bändinä kakkoslavalla soitti omaa mustaa messuaan tarjoileva Belphegor. Pimenevässä illassa loistaneen valot yhdistettynä vuoristomaisemaan ja lavaa vastapäätä olevaan linnaan tuntuivat toimivan oikein mallikkaasti. Tosin tälläkin keikalla yleisöä oli niin valtavasti, että bändiä oli vaikea nähdä, mutta sehän ei haitannut soiton toimiessa, tuoppi kädessä ja hyvässä seurassa. Hyvillä mielin pystyi suuntaamaan ruokakojun kautta nukkumaan. (JA) Edellisen kerran kun Belphegor soitti Metal Daysissa (vai olikohan tapahtuma vielä silloin Metal Camp?), oli se sijoitettu päälavalle valoisan aikaan. Lienee itsestäänselvää, että kakkoslava pimeään yöaikaan oli bändille paljon parempi ympäristö. ”Totenritual” toimi jälleen hienosti ja niin toimi myös Belphegor kokonaisuudessaan. Yhtyeen anteeksipyytelemätön tuuttaus saatteli Metal Daysin puolivälin päätökseen kylmän hienosti. (RP)

Belphegor (kuva: Rudi)

Torstai 26.7. –  Kuumetta ja kipulääkkeitä

Torstai alkoi hieman heikommissa merkeissä kuin muut päivät. Yön aikana kimppuun hyökänneet painajaisliskot olivat myös saaneet tämän toimittajan fyysisen olemuksen jokseenkin huonoon kuntoon, sillä heräsin kurkku kipeänä ja kuumeessa. Pari buranaa ja muutama kuppi kahvia naamaan auttoivat kummasti, eikä tässä vaiheessa voinut antaa itselleen lupaa pitää mitään välipäiviä, sillä torstai on toivoa täynnä ja torstaina soittaa Judas Priest! Tuttujen aamurutiinien jälkeen alkoi Priestin diskografian tankkaus. Taksilla kylille ja kaupan kautta kohti leirintää hakemaan sitä kuuluisaa fiilistä.  Fiilis löytyi ja kun huomaat, että helteessä kuljet huppari päällä ja täriset jonottaessa pankkiautomaatille, voisi fiksumpi kaveri luovuttaa ja lähteä nukkumaan. Mutta ei tänne tultu luovuttamaan, joten keikalle mars! (JA)

Harakiri for the Sky @ MetalDays 2018

Toimittajakollegan asenteelle täytyy nostaa hattua! Torstaina siirryin jälleen festarialueelle puoli neljän jälkeen, koska kakkoslavalle oli nousemassa Suomessakin alkuvuodesta käväissyt Harakiri For the Sky. Bändi sai jo iltapäivällä kakkoslavalle yleisöryntäyksen aikaiseksi. Tämä takuulla siivitti bändin hurjaan menoon heti “Heroin Waltzista” lähtien. Harakiri For the Sky on tyhmästä nimestään huolimatta oiva pumppu, jonka keikoista olen aina nauttinut. Eikä se pettänyt tälläkään kertaa.

Dekadent (kuva: Rudi)

Kakkoslavan ohjelmaa jatkoi slovenialainen Dekadent, joka voitaneen laskea tunnelmallisen black metalin edustajaksi. Bändi osoitti hienosti, miksi Metal Days on mukava kokemus: siellä törmää aika ajoin uusiin bändeihin, jotka jäävät hyvin mieleen. Tykkäsin kovasti Dekadentin suoraviivaisesta soitannasta ja vokalistin sopivan tylystä asenteesta ja kärinästä. Näköjään yhtye on ehtinyt julkaista jo useampia levyjäkin, joten täytyypä alkaa etsiä niitäkin kuunteluun. Vahva suositus tälle yhtyeelle!

Kun Alien Weaponry nousi lavalle, katsoin, että nyt on paikallisen alakoulun bändikerho saanut soittoaikaa festareilla. Lavalle nimittäin nousi kolme teini-ikäistä kollia, joilla ei karvoja kasvanut vasta kuin kuontalossa. Ihmetys oli melkoinen, kun vokalisti kertoi välispiikissä bändin tulleen paikalle Uudesta Seelannista asti. Hyvänen aika, pääsevätkö tuon ikäiset edes lentokoneeseen ilman saattajaa? Ja nyt ne musisoivat Metal Daysin kakkoslavalla! Homman nimi oli thrash metal, joka vetäisikin porukan hyvin mukaansa. Voi tuota nuoruuden intoa!

Wiegedood @ MetalDays2018 (kuva: Rudi)

Yksi harmillinen päällekkäisyys sattui torstain alkuiltaan, kun päälavalla olisi meuhannut Obituary ja kakkoslavalla Wiegedood. Oma valintani osui tällä kertaa belgialaiseen Wiegedoodiin, koska bändi ihastutti minua kevään Inferno-festareilla. Niinpä se täytyi päästä näkemään uudelleen. Enkä pettynyt tälläkään kertaa. Omaa tunnelmallista musiikkiaan ilmoille suoltava yhtye oli jälleen kylmät väreet kropan läpi kuljettava kokemus. Biisien rauhalliset osuudet luovat ilmaan odotuksen tunnelman. Sitten kun seuraava osio rysäytetään kuultavaksi, nousevat ihokarvat väkisinkin pystyyn – eivätkä minulla kuumeen vaan musiikin vaikutuksesta. Ihastuin Wiegedoodiin Metal Daysissä uudelleen. (RP)

Hatebreed oli jälleen kovassa iskussa. Varmaa settiään soittava hc-jyrä kehui edellisten Metal Days -keikkojensa yleisöä ja soitti jälleen varmaotteisesti, mutta kovin tylsästi. Itse en keikasta kovinkaan paljon irti saanut.  Mutta Shining! Keikka jota olin odotellut Judas Priestin lisäksi koko päivän suorastaan vei jalat alta ja nosti ihokarvat pystyyn. Bändin laulaja Niklas oli myös kutsunut keikalleen erään paikallisen metallibändin laulajan, joka esiintyi varsin itsevarmasti, eikä jäänyt epäselväksi, miksi mies oli lavalle kutsuttu (vaikkakin Niklas saatteli herran lavan taakse jo kolmasosabiisin jälkeen tarjoten tälle varmaankin vihreän Marlboron – Rudin huom). Keikalla oli varsin erikoinen tunnelma, sillä välillä tuli tyypillistä black metallia, välilä taas vartin kitarasooloja, jotka olisivat hyvinkin voineet olla itsensä Gary Mooren soittamia. Varsin hieno keikka se silti oli. Vaikka Shining  tarjoili muutaman hetken Judas Priestiä, tästä oli hyvä tyytyväisenä siirtyä varsinaisen pääesiintyän Judas Priestin keikalle. (JA)

Shining todellakin nousi yhdeksi koko festarin parhaimmistosta, ehkä jopa hiukan yllättäen. Bändillä on ollut hyvin epätasaisia esiintymisiä, ja hiukan kieltämättä torstain keikka jännitti, koska vokalisti oli ollut paikalla festareilla jo maanantaista asti ja hänen harrastuksensa ovat yleisesti tiedossa. Mutta nyt meni syvälle tunteisiin! Esimerkiksi “Jag är Din Fiende”  toi mukanaan loistavan tunnelman, jonka mukana pystyi elämään jokaisella solullaan. Niklas Kvarforth oli Tolminin keikalla jopa hyväntuulisen oloinen tuttuun tapaan viskipullonsa kanssa heiluessaan ja soittajiaan kehuskellessaan. Shining oli tällä kertaa todella pysäyttävän hieno kokemus. (RP)

Väkeä oli kuin muurahaisia pesässään, tai ainakin siltä se vaikutti. Tuntui kuin koko Metal Daysin yleisö olisi samanaikaisesti siirtynyt ympäröivistä metsistä ja leirinnästä päälavan eteen. Itse kuumeessa kipusin pressille ja vipeille tarkoitettuun karsinaan, jossa jouduin nousemaan pöydän päälle nähdäkseni yhtään mitään. Keikka alkoi varsin hienosti Black SabbathinWar Pigs” -kappaleella, joka kuulosti varsin hienolta koko yleisön laulaessa mukana. Ilmassa oli jonkinlaisen suuren urheilujuhlan tuntua, ja kun lavan peittänyt lakana lopulta tippui, alkoi keikka väkevästi ”Firepowerilla”. Keikan aikana käytiin ansiokkaasti läpi Priest-klassikot sekä hieman myös uutta materiaalia. Keikan alkuvaiheilla Halfordin liikehdintää katsoessani en voinut kuitenkaan olla ajattelematta, että tässä saattaa olla miehen viimeinen kiertue. Kaksi biisiä, tauko ja takinvaihto, mutta miehen ääni toimi silti aivan uskomattomalla tavalla. Melkoisen yllätyksen myös tuotti tuore kitaristikaksikko Andy Sneap ja Richard Faulkner. Miehet soittivat vimmatusti ja selkeästi olivat opiskelleen myös klassisen kitarakaksikon lavamaneereita. Alkuun tuo tietenkin häiritsi, mutta loppua kohden en asiaan sen kummemmin kiinnittänyt huomiota. Erityisesti keikasta jäi mieleen aivan uskomaton tunnelma ja varsinkin ”Painkiller”, jonka aikana Halford joutui kyykistymään ja viimeiset nuotit tulivat miehen nojatessa lavamonitoriin lähes nelinkontillaan. Mutta se ääni – se oli jotain majesteettista. (JA)

Keikan jälkeen tuntui siltä, että kuume nousi, ja vaikka yritin käydä kurkkimassa Myrkuria, ei se onnistunut kuin noin kappaleen verran, jonka jälkeen kuvaajamme totesi, että tämä toimittaja siirtää nyt kuumehoureisen olemuksensa nukkumaan, että näemme bändejä vielä myös viimeisenä festaripäivänä.  (JA)

Perjantai 27.7. – Sateenkaaria ja vasaralla naamaan

Perjantai – viimeinen festaripäivä. Samalla alkoi jo luissa ja ytimissä tuntua, että nyt festailtiin kuudetta päivää. Hiiviskelin kuitenkin festarialueelle siinä puoli viiden aikaan ja katselin muutaman biisin verran Sisters of Suffocationia. Ihan mukavasti näiden naisten (ja nykyisen munallisen rumpalin) death metal soljui Metal Daysissa, mutta pari biisiä tätä kaahausta auringonpaahteessa riitti. Bändi ei ehkä kuitenkaan ihan vielä ole päälavamatskua.

Seuraavaksi suunta oli jälleen kakkoslavan tuntumaan, jossa ruotsalainen Demonical jo aloittelikin omaa settiään. Keikalla kuultiin aivan ymmärrettävistä syistä uusimman “Chaos Manifeston” biisejä, jotka tuntuivat jo olevan monille hyvinkin tuttuja. Keikka oli ihan onnistunut kokonaisuus, muttei kuitenkaan pääse tämänvuotisen Metal Daysin Hall of Fameen ainakaan minulla.

Olen monesta suunnasta kuullut kehuja saksalaisen Mantarin live-esiintymisistä. Vaikka yhtyeen edustama genre ei kuulu omiin suosikkeihini, uskaltauduin paikalle todistamaan, pitävätkö kehut paikkansa. Bändi oli hämmentävä, oikein muuta en siitä osaa sanoa. (RP)

Edellisen illan kuumeet ja flunssat lähtivät yön aikana muille maille, ja olikin aika valmistautua viimeisen päivän koitoksiin.  Ruokaa kohti naamaria, stetsoni päähän ja kohti Tolminin kylää. Ensimmäisenä bändinä nähtävien listalla oli kalja-thrashia soittava Municipal Waste. ”Municipal Waste is going to fuck you up!” kuului usein myös keikan aikana, ja hauska keikkahan se oli. Sedät lavalla todistivat, että jaksavat vielä heilua, ja yleisö tykkäsi. (JA)

Katselin Municipal Wasten kaahausta noin puolen keikan ajan, sen jälkeen siirryin kakkoslavalle todistamaan parikymmentävuotiaan Goatwhoren keikkaa, koska olen onnistunut kyseisen bändin livenä aina ohittamaan. Yhtyeen jenkkiläinen black/death/thrash olikin mitä oivallisinta kuunneltavaa. Vokalisti Louis Benjamine Falgoust II koikkelehti pitkin lavaa satanistista sanomaansa julistaen, mutta aivan hänkään ei onnistunut minua vakuuttamaan. Bändi oli hyvä välipala, mutta pääruuaksi asti siitä ei olisi ollut. (RP)

Cannibal Corpse @ MetalDays 2018

Jokseenkin erikoisen tilanteen loivat taivaalla vuorten päälle ilmestyneet sateenkaaret. Ilmankosteus oli aivan huipussaan ja kuunpimennys odotettavissa, joten siirryimme katselemaan Cannibal Corpsen keikkaa. Yleisöä oli jälleen aivan kiitettävästi paikalla ja mukana oli jopa vanhempiensa hartioilla olevia lapsia katsomassa, kuinka pitti sekoaa. Ja sehän sekosi. Keikalla oli selkeästi levottomin pitti, jota on tullut nähtyä pitkään aikaan. Tämä saattoi myös johtua painostavasta ilmankosteudesta, joka tuntui siltä, kuin olisi järvessä seissyt. Keikan aikana järjestyksenvalvojia kiireisenä pitäneet surffaajat tarjosivat myös tilaisuuden eräälle yleisön jäsenelle, joka onnistui kampeamaan itsensä lavalle bailaamaan rumpuständin eteen. Kovin pitkään tuota iloa ei  jatkunut, mutta keikka jatkui. Illan pimetessä viimeisenä biisinä soinut ”Hammer Smashed Face” päätti keikan varsin positiivisiin tunnelmiin. Epica ei itselleni niinkään kolahtanut, joten pieni nestetankkaus oli tässä välissä paikallaan. Epican keikkaa taustalta kuunnellessani mietin, että näin eeppisen bändin keikalla olisi ollut todella hienoa nähdä se haluamani kuunpimennys, mutta pilvisen taivaan takia se jäi osaltani kokematta. Ehkä siitä johtuen en tavannut myöskään yhtäkään ihmissutta. (JA)

Darkened Nocturn Slaughtercult @ MetalDays 2018

Minä taas koin vähintäänkin kuunpimennykseen verrattavissa olevan hämmennyksen, kun lompsuttelin Cannibal Corpsen keikan puolivälin aikoihin kakkoslavalle. Siellä musisoi saksalainen Attic, joka osoittautui totaaliseksi King Diamond -kopioksi jopa lavarakennelmia myöten. Olin tästä sen verran järkyttynyt, että en edes osannut poistua jonnekin toisaalle. Onneksi pelastuksen tähän tarjosi seuraava akti eli Darkened Nocturn Slaughtercult, joka on vakuuttanut esiintymisillään minut aina, joten miksipä ei nytkin. Kitaristi-vokalisti Onielar näyttää kaikille kollegoilleen, kuinka show luodaan. Bändin suoraviivaista sahausta on välillä lähes läkähdyttävää seurata, mutta toisaalta tämä luo aivan oman intensiteettinsä keikkaan. Oma MetalDaysini vuosimallia 2018 oli hyvä päättää tähän keikkaan vokalistin kaataessa verta valkoisen esiintymisasunsa koristeeksi. (RP)

Children of Bodom @ MetalDays 2018

Päälavan viimeisenä yhtyeenä soittanut Children Of Bodom oli suorastaan liekeissä. Edellisestä näkemästäni Bodomien keikasta on jo muutama vuosi aikaa, ja bändi vaikutti jotenkin uudistuneen tuossa välissä. Soitto oli tarkkaa ja kulki hienosti, mutta settilista oli ehkä jotenkin varman tuntuinen. Bändi kävi läpi suurimpia hittejään, mutta eipä se tuntunut ketään, ainakaan allekirjoittanutta, juurikaan haittaavan. Myös Bodomien keikalla nähtiin circle pit, mutta se ei ollut läheskään niin levoton kuin hetkeä aiemmin Cannibal Corpsella oli ollut.  Viimeisenä biisinä tarjoiltiin ”Deadnight Warrior” – biisi jota en ole pitkään aikaan kuulut livenä soitettavan.  Children of Bodomin jälkeen otin suunnakseni MetalDaysin perjantain ja samalla festivaalien viimeisen bändin Primordialin.

Kun Primordial viimein aloitti oman settinsä, oli linnan edusta valaistu sinisin ja vihrein valoin. Tunnelma oli suorastaaan maaginen bändin soittaessa kappaleitaan. Ainakin yhdelle ihmiselle kaikki tämä magia tuntui olevan rahtusen hieman liikaa, ja saattelinkin jalkoihini tuupertuneen engelsmannin ensiavun piiriin. Primordial soitti sekä vanhaa että hieman uuttakin materiaalia, ja se upposi yleisöön kuin kuuma veitsi voihin. Siinä missä kakkoslavan omalaatuinen tunnelma oli aiempina päivinä toiminut vallan mainiosti, Primordialin kohdalla se suorastaan vahvisti tunnelmaa, jonka bändi loihti lavalta. Se oli kutakuinkin sanoinkuvaamattoman hienoa. Sopiva bändi viimeiseksi esiintyjäksi. (JA)

Yhteenvetona sanottakoon, että Metal Days onnistui jälleen vakuuttamaan tunnelmallaan, ympäristöllä ja järjestelyillään. Vuorten ympäröimä laakso, jonka läpi kulkee kirkasvetinen kylmä alppijoki ja jonka yleisö on täynnä ystävällisiä hyvän musiikin pariin matkanneita ihmisiä vetää luokseen jälleen kerran myös ensi kesänä. Festivaali on tunnelmaltaan kuin kotoinen Nummirock, mutta hieman isommassa mittakaavassa. Mikäli koko viikon tapahtumat voisi tiivistää lauseeseen, sanoisin, että Metal Days on festivaali, jonne tullaan bändien takia ja jossa ihastutaan vuoristomaisemaan ja ilmastoon, minkä jälkeen sinne tullaan uudestaan tunnelman vuoksi. Ensi vuodelle varmistuneita bändejäkin on jo jonkin verran, ja tiedän itse meneväni katsomaan Dimmu Borgiria ja Hypocrisya. (JA) Minähän uhosin tänä vuonna Sloveniaan lähtiessäni, että tämä olisi viimeinen Metal Daysini. Noh, julkaisivat sitten ensimmäisten bändien joukossa Dimmu Borgirin, Gaahls Wyrdin ja Impaled Nazarenen, joten pakkohan tuonne on vielä kerran suunnata! Kiitos, Metal Days, festariseurue ja esiintyjät. Teitte Slovenian viikosta jo kymmenettä kertaa unohtumattoman. (RP)

MetalDays

Teksti: J. Anttolainen (JA) ja Rudi Peltonen (RP)
Kuvat: Mikko Niemi ja MetalDays Festival

Kommentit