W.A.S.P. Helsingissä – Elokuvaa, rockoopperaa ja villiä sirkusta

W.A.S.P.-yhtyeellä ja Suomella on aina ollut erityislaatuinen suhde. Maastamme saadut kultalevyt ja aikanaan kansantajuntaan tatuoidut hitit ovat sinetöineet yhteisen matkan. Bändi on viimeisen vuosikymmenen aikana ollut ahkerimpia maassamme vierailleita ulkomaisia yhtyeitä, mutta suomalaiset eivät tunnu silti saavan tarpeekseen. Itse asiassa yhtye taisi olla syksyn kuuminta valuuttaa sen saapuessa Suomeen ”The Crimson Idol” -levyn 25-vuotisjuhlaa kunnioittavan kiertueen merkeissä. Kiertuetta järjestävän tahon mukaan kaikki kolme Suomessa soitettua keikkaa olivat loppuunmyytyjä.

Levyä on juhlittu aiemmillakin kiertueilla muun muassa kymmenen vuotta aikaisemmin ja näytetty osia aikanaan konseptilevyn oheen tehdystä elokuvasta. Nyt yhtye on äänittänyt levyn uudestaan, ja edessä on julkaisu ensimmäistä kertaa yhdessä leffan kanssa. Tällä kertaa leffa nähtiin ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan livenä symbioosissa musiikin kanssa. Etukäteen luvattiin, että levy soitettaisiin läpi kronologisessa järjestyksessä leffan kanssa ja mukana olisi myös aikanaan levyltä poisjääneitä kappaleita. Itselleni sekä bändi että ”The Crimson Idol” ovat uskomattoman tärkeitä, joten paikallaolo Re-Idolized – The Crimson Idol 25th Anniversary World Tour -kiertueen keikalla oli itsestäänselvyys. Huolimatta siitä, että bändi on välillä saanut kuraa niskaan keikoistaan, olen itse aina saanut keikoista suunnattoman paljon irti. Näin tälläkin kertaa, vaikka olo keikan jälkeen oli mielenkiintoisen hämmentynyt.

Helsingin Circuksen edessä oli Narikkatorille asti yltävä jono välittömästi ovien aukaisemisen aikaan, ja olipa paikalla muutama epätoivoinen yrittämässä ostaa lippuja loppuunmyydylle keikalle. Lauantai-illan meininki oli hilpeä, ja hienoa todeta ihmisten vielä käyvän keikoilla näinä muutoksen aikoina.

Lämppärinä Suomen osuudella toimi tamperelainen Ember Falls. Itselleni yhtye oli etukäteen tuntematon, mutta avoimin mielin lähdin bändiä tsekkaamaan. Bändi esitti metalliaan modernilla otteella, ja biisit olivat varsin tapahtumarikkaita. Bändin soitto oli virtuoosimaista ja esiintyminen vauhdikasta ja vakuuttavaa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana bändin jäsenillä oli pienet maalaukset kasvoissa. Kahden vokalistin johdattamana yhtye esitti lyhyen settinsä, ja bändi oli varmasti hyvä omalla sarallaan. Yhtyeen musiikillinen sisältö jätti itseni vähän kylmäksi, enkä oikein saanut yhtyeestä otetta, mutta se ei tokikaan tarkoita bändin olevan huono. Taidan olla liian vanhanaikainen sen musiikkiin.

Lyhyen roudaustauon aikana sali täyttyi äärimmilleen ja odotus keikkaa kohtaan kasvoi. Valojen pimettyä illan näytös käynnistyi leffan muodossa. Blackie Lawlessin puheääni alkoi kertoa Jonathan Aaron Steelen traagista tarinaa, ja yhtye hiipi samaan aikaan lavalle. Kitaristi Douglas Blair aloitti Mutant Twin -kitarallaan levyn mukaisessa järjestyksessä ”The Titanic Overturen”. Lawlessin karismaattinen olemus täytti Circuksen kännykkäkameroiden hoitaessa valaistusta yleisön puolelta. Keikan alun jouduinkin valitettavasti katselemaan lähinnä noiden edessä seisoneiden kameroiden läpi.

Seuraavana oli vuorossa ”The Invisible Boy”. Tässä vaiheessa olo oli vielä hämmennyksen sekainen ja hieman ehkä skeptinenkin: mihin tämä tie on johtamassa? En ollut vielä täysin sisäistänyt, kuinka ainutlaatuinen konsertti on kysymyksessä. Volyymi oli kohdillaan ja uuden rumpalin Aquiles Priesterin basarit saivat ainakin minun lahkeeni lepattamaan. Komeasti bändi soi, ja varsinkin Blair oli suuressa roolissa hoitaen kitaroinnin taidolla ja tyylillä. Sanoisin jopa, että Blair oli ensimmäisen setin keskeisin hahmo, sillä sen verran suureen rooliin Blackie on kitaran aikoinaan kirjoittanut. Muutenkin Blair yhtyeen pitkäaikaisimpana kitaristina taitaa olla myös monipuolisin ja soitannollisesti rikkain. Silti rytmiryhmääkään ei käy väheksyminen, sillä vaikka Priesterin soittotyyli ei ollut yhtä lennokasta kuin levyllä paukuttaneen Stet Howlandin, jämäkkä takomistyyli hänellä silti oli. Lawlessin ohella pisimpään bändissä viihtynyt basisti Mike Duda piti komppia yllä taustavokaalien kera.

Valaistus oli niukka läpi TCI-setin, ja yhtye esiintyi himmeän hillityissä valoissa. Oletan, että tällä tahdottiin varmistaa elokuvan näkyvyys.

”Arena Of Pleasure” jatkoi kertomalla Jonathanin isoveljen surullista kohtaloa sekä Jonathanin valaistumista epäsovinnaisen elämäntyylin kanssa. Ennen biisin alkua sali oli pimeänä niin, että vain leffa näkyi. Sillä hetkellä minullekin alkoi valjeta tilaisuuden omalaatuinen luonne. Olin elokuvissa, jonka soundtrackista vastasi lihaksi ja vereksi muuttunut bändi. W.A.S.P. on aina ollut teatraalinen yhtye, ja kuten Blackie Jyrki-ohjelman haastattelussa aikanaan totesi, tyyli on ollut ”way over the top”. Periaatteessa siitä samasta asenteesta ja tyylistä oli kyse, mutta aivan toisella tavalla. Välillä oli kieltämättä vaikeuksia päättää, seuraisiko leffan kulkua vai bändin soittoa. Onnistuminen keskittymisessä taisi mennä sinne fifty-sixty-osastolle, sillä välillä huomasin tahtomattani joutuneeni leffan tai musiikin viemäksi. Sitä paitsi välillä oli selväpäisistä tavoistani poiketen pakko kiljaista jokin huuto biisien mukana, kuten juuri ”The Arena Of Pleasuressa” oleva ”I was sixteen and going nowhere” -lause.

Bändin läpi vuosien soittama ”Chainsaw Charlie (Murders In New Morgue)” taisi olla TCI-setin suosituin biisi, sillä vastaanottona oli melkoinen huutomyrsky ja yhteislaulu. Kieltämättä kappale lukeutuu mielestäni bändin komeimpiin teoksiin, ja se tempaisi minutkin vallan mukaansa. Olen aina mielessäni muotoillut Charlien ulkonäön, mutta nyt sain leffan myötä oikeat kasvot tuolle mulkerolle. Upea ”The Idol” tuntui olevan toinen yllättävän suosittu biisi, ja sen aikana tunnelma oli liki harras kuten sitä seuranneeen ”Hold On To My Heartinkin” aikana. Jälleen Blair laulatti kitaraansa mestarin elkein.

Viimeisenä soitettu ”The Great Misconseptions Of Me” kokosi yhteen koko setin, ja innokaasti yleisö lauloi mukana ”I don’t wanna be” -kohtaa. Biisin loputtua olo oli edelleen hämmentynyt mutta onnellinen kokemastani epätavallisesta rock-konsertista. Tämä on myös osasyy siihen, että en ole oikein varma, millä kriteereillä TCI-osiota tulisi arvioida. Osaan vain sanoa, että olen iloinen sen nähtyäni, vaikka leffan lopputekstejä lukiessa tuntui, että olen Jonathanin hautajaisissa katsottuani juuri, kuinka hän päätti elämänsä kitarankielillä.

Yhtyeen poistuttua lauteilta yleisö vaati uskollisesti ja raivokkaasti lisää. Lisää oli luvassa, sillä hälytysvalojen pyöriessä taustalla soi nauhalta medley bändin biiseistä. ”The Real Me” -coverin myötä lavalle palasi aivan erilainen bändi kuin TCI-setissä nähty. Bändi oli kuin häkistään ulos päästetty villieläin. Duda ja Blair pomppivat ympyrää ja ensimmäisessä osiossa varsin etäiseksi jäänyt Blackie käyskenteli myös sirkuksen johtajana ympäri lavaa. Blackie jäi ensimmäisen setin aikana etäiseksi sen takia, että leffa hoiti välispiikit ja laulamattoman ajan hän oli lähinnä kasvotusten rumpali Priesterin kanssa. Greatest hits -setissä miehen kasvoilta saattoi välillä bongata jopa myhäilevän hymyn. Ensimmäisessä välispiikissä Blackie kertoi illan show’n olevan kiertueen viimeinen keikka Suomessa, mutta se ei kuulemma tarkoita sitä, ettei bändi palaisi takaisin ensi vuonna. Mainiota, lisää keikkoja jo nähtyjen viidentoista jatkeeksi.

Greatest hits -setti ei tarjonnut mitään yllätyksiä, jos sellaiseksi ei lasketa viimeisen levyn nimibiisiä ”Golgotha”. Biisien taustalla pyöri videot eri osineen kolmelta screeniltä, ja jossain vaiheessa kävikin mielessä, määrittelevätkö videot soitettavan musiikin vai toisinpäin. Sinällään sillä ei kai ole merkitystä, sillä usein suurimmista hiteistä tehdään videot. Toki lievästä sovinistisuudestaan huolimatta katson aina mielelläni livebändillä höystetyn ”L.O.V.E. Machine” -videon, jonka hoitsuihin taisin aikanani kokea ensi-ihastumiseni. Suurta yleisöä settilista ei varmaan haitannut, sillä oli kyseessä sitten ”Wild Child” -biisin riffillä kiusoittelu tai ”I Wanna Be Somebody” -ikivihreä, innostunut vastaanotto ja haltioituminen oli taattu. Minuakaan ei settilista periaatteessa haitannut lainkaan, sillä upeita biisejähän ne ovat. Silti omaan greatest hits -settiini mahtuisi biisejä viideltätoista studiolevyltä vaikka koko illaksi.

Kolmen hienon kiertuepaidan lisäksi mukaan jäi älyttömän hyvä mieli. Bändi oli kovassa vedossa ja ”The Crimson Idol” on levynä todella upea, saatikka sitten livekokemuksena elokuvan kanssa. Harmi, että ”The Crimson Idol” -levyltä tipahtaneet biisit eivät lupauksista huolimatta illan aikana soineet. No, mitäpä pienistä ja ensi vuonna sitten taas uudestaan!

The Titanic Overture/The Invisible Boy/Arena Of Pleasure/Chainsaw Charlie (Murders In New Morgue)/The Gypsy Meets The Boy/Doctor Rockter/I Am One/The Idol/Hold On To My Heart/The Great Misconceptions Of Me/The Real Me/L.O.V.E. Machine/Wild Child/Golgotha/I Wanna Be Somebody

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat:
Hannu Tiainen

Lue lisää aiheesta

35 vuotta heavy metalin ilosanomaa: haastattelussa Suomessa kolme loppuunmyytyä keikkaa soittaneen W... Yhdysvaltalainen heavy metalin veteraani W.A.S.P. vieraili Suomessa kaiken kaikkiaan kolmen loppuunmyydyn keikan verran ”The Crimson Idol” –albumi...
Blackie Lawlessin luotsaama W.A.S.P. esiintyi loppuunmyydyssä The Circuksessa: livevideoita keikalta... Heavy metallin legenda W.A.S.P. esiintyi 30. päivä syyskuuta loppuunmyydyssä The Circuksessa osana "The Crimson Idol" -albuminsa juhlakiertuetta. ...
Metal Churchiin hiljattain liittyneellä rumpali Stet Howlandilla todettu syöpä Legendaarisessa heavy metal -yhtye W.A.S.P.:issa vuosina 1991–2005 soittaneella ja hiljattain Metal Churchin riveihin liittyneellä rumpali Stet Ho...
W.A.S.P. polkaisi käyntiin ”The Crimson Idol” -albuminsa juhlakiertueen: livekeikka Göte... Legendaarinen Blackie Lawlessin luotsaama heavy metal -yhtye W.A.S.P. on polkaissut käyntiin "The Crimson Idol" -albuminsa juhlakiertueen Trädgår'...