En muista, milloin yhden erinomaisen bändin hajoamisesta olisi syntynyt kaksi lähes yhtä erinomaista yhtyettä, mutta pitihän Pillorianille antaa mahdollisuus ihan vain jo Haughmin erinomaisen musiikillisen historian vuoksi. Pillorian on jo hajonneen Agallochin vokalisti-kitaristi John Haughmin uusi yhtye, siinä missä muut jo haudatun bändin entiset jäsenet perustivat yhtyeen nimeltä Khôrada. Haughmin uuden pumpun ensimmäinen kokopitkä on tullut sopivasti kevään korvilla ulos.

Vertailu jo kuopattuun Agallochiin lienee tarpeen, sillä Pillorian ymmärrettävästi kuulostaa erittäin paljon itseään edeltäneeltä yhtyeeltä. Pillorianin musiikki onkin erittäin lähellä Agallochia: tummasävyinen, keskitempoinen ja iäisiltä metsiltä tuoksuva tunnelmabläkkis pauhaa ajoittaisten akustisten kitaroiden sävyttämänä. Pillorian ei tosin selkeästi ole ammentanut vaikutteita yhtä monesta lähteestä kuin edesmennyt sisaryhtyeensä vaan ottaa entisen yhtyeensä metallisimmat osiot ja keittää niistä syksyisen, tumman tunnelmabläkkiksen keitoksen. Akustisia kitaroita ja Agallochille tyypillistä soutavaa veivailua kuullaan paljon, mutta esimerkiksi post-rock -vaikutteet loistavat poissaolollaan. Biisit menevätkin suoraan asiaan, ja dynamiikan kaarta on siloteltu tasaisemmaksi kuin veljesbändillään.

Jon Haughm kärisee niin kuin ennenkin puolikuiskaavalla kuivalla ärinällään, jonka kuulija yhdistää vokalistin menneisyyden vuoksi luonnon hengellisyyteen. Riffit eivät ole yhtä kauniita kuin Agallochilla, mutta sitäkin rujompia. Bändi veivaakin jotain keskitempoisen doom metalin ja bläkkiksen välillä olevaa, folk-mausteista hiidenpataa, joka kiehuu ja pörisee pahaenteisesti kohti kuulijan korvaa. Lähinnä Agallochin levyistä lienee viimeisin ”The Serpent and the Sphere”, joka vei yhtyeen soundin niin ikään rujompaan suuntaan. ”Obsidian Arcin” sounditkin ovat löytäneet mukavan tasapainon selkeyden ja karvauden väliltä. Onpahan levyllä myös yhtyeen oma yritys Agallochin klassikosta ”In The Shadow of Our Pale Companion”, monumentaalinen päätöseepos ”Dark is the River of Man”. Biisi ei silti valitettavasti  esikuvansa tavoin lähde samalla tavalla lentoon vaan pyörittelee Black Sabbathia muistuttavaa laahaavaa riffimyllyä tuskaisen pedanttisesti kappaleen läpi.

”Obsidian Arc” on periaatteessa ihan taidokkaasti rakennettu, tunnelmallinen levy. Silti kuulijalle tulee vaikutelma, että levy latoo kortit suoraan pöytään liian helpolla. Se ei rakentele ja ime vaikutteita pesusienen tavoin monesta lähteestä kuten Agalloch vaan menee suoraan pihviin ja pyörittelee sitä suussa koko ajan. Biisien parhaat riffit tarjotaan heti kättelyyn ja niitä kierrätetään pitkähköjen, välillä lähes kymmenminuuttisten biisien lävitse. Myöskään mitään uskomattomia herkkupaloja ei levyltä löydy, vaan kyseessä on erittäin tasalaatuinen suoritus, niin hyvässä kuin pahassakin. Pieni ripaus kerrosteisempia melodioita ei olisi tehnyt levylle pahaa.

Pillorian ei tavoita mitenkään Agallochin emotionaalista moniulotteisuutta, sen korkeimpia huippuja ja syvimpiä syvyyksiä. Se tarjoaa Agallochin tummat puolet, mutta ei valoa. Tämä on sääli, sillä suuremmalla rohkeudella rakentaa kohti taivasta kurottavia moniosaisia eepoksia, joita Haughm eittämättä osaa tehdä, Pillorian olisi noussut reippaasti keskinkertaisen massan yläpuolelle.  En olisikaan ikinä uskonut antavani John Haughmin yhtyeelle keskinkertaista arvosanaa, mutta nyt sekin päivä oli koettava.

7+/10

Kappalelista:

1. By the Light of a Black Sun
2. Archaen Divinity
3. The Vestige of Thorns
4. Forged Iron Crucible
5. A Stygian Pyre
6. The Sentient Arcanum
7. Dark is the River of Man

Pillorian Facebookissa