Aika ei kultaa muistoja – synttäriarviossa Metallican 20-vuotias “ReLoad”

Vuonna 1997 Metallica oli ajautunut mielenkiintoiseen tilanteeseen. Vuosikymmenen alussa julkaistu musta albumi oli räjäyttänyt yhtyeen kaupalliseen läpimurtoon sekä suurten massojen tietoisuuteen radioystävällisemmällä otteellaan, mutta menestyskaavaa ei jääty toistamaan: vuonna 1996 julkaistu “Load” ja tätä seurannut pikkuveli “ReLoad” esittelivät hyvinkin erilaisen Metallican, jonka soundissa oli kuultavissa vaikutteita jopa blues- ja countrymusiikista. Kiinnostavista lähtökohdista huolimatta tänään 20 vuotta täyttävä “ReLoad” ei ole kovinkaan onnistunut albumi.

Lastilevyt ovat syystäkin Metallican tuotannon kiistellyimmät julkaisut: sen verran tukevaa pesäeroa menneeseen albumit tekivät, että näiden omalaatuisuus tuntuu edelleen hiertävän suurta osaa yhtyeen faneista. Itselleni levyparin ensimmäinen osa on kasvanut vuosien varrella aina vain tärkeämmäksi julkaisuksi, jota tulee nykyisellään kuunneltua yhtyeen tuotannosta ehkäpä eniten. Kaikesta erilaisuudestaan huolimatta kyseessä on varsin jämäkästi rytmitetty ja hyvällä tavalla erilainen tekele, jota osaa arvostaa, vaikka yhtyeen raskaampi anti itselleni sitä kaikista rakkainta onkin. Samaa laatua ei kuitenkaan voi odottaa levyparin jälkimmäiseltä osalta, joka on muutamista hyvistä kappaleistaan huolimatta melkoisen epäonnistunut kokonaisuus.

Onko kyseessä sitten yhtyeen huonoin levy? Todennäköisesti kyllä, sillä “ReLoad” ei tunnu iskevän oikein millään mittaristolla. Albumi alkaa kuitenkin mallikkaasti kolmen hyvän biisin kimaralla: levyn avaava ja vauhdikkaasti rullaava “Fuel” ansaitsisi tiheämpääkin käyttöä keikoilla, erikoisesti horiseva “The Memory Remains” jää mieleen kertosäkeensä ansiosta ja tätä seuraava “Devil’s Dance” iskee raskaalla laahustuksellaan suoraan hermoon. Mainio alku lupailee kuitenkin liikoja levyn tasosta. Loppulevy etenee ylä- ja alamäessä, jossa on paikoitellen kohtalaisen onnistuneita vetoja, mutta suurimmalta osin materiaali on unohdettavan keskinkertaista. Kaiken kruununa paskotaan vielä ”The Unforgiven” -kipaleen päälle, sillä mukaan ahdettu jatko-osa on tuskastuttavaa kuultavaa.

Alunperin “Load” ja “ReLoad” oli tarkoitus julkaista tuplalevynä, mutta tämän toteutus jäi puolitiehen. Tästä lähtien keskustelujen kuuma peruna on ollut spekulaatio siitä, olisiko näistä kahdesta kiekosta saanut luotua yhden toimivan albumin, jos ylimääräisiä rönsyjä olisi leikattu rohkeammin pois. Todennäköisesti suurempia massoja tällä muutoksella ei olisi saatu tyydytettyä, sillä roska on roskaa, vaikka sen annostelisi kuinka monessa osassa tahansa tai minkälaisessa paketissa hyvänsä. Omaan korvaan tämä yhdistelmä kuulostaa kuitenkin hyvältä, sillä molemmilla albumeilla on sen verran hyviä vetoja, että näistä olisi pystytty helposti luomaan yksi onnistunut kokonaisuus. Esimerkiksi “Fuel”, “Ain’t my Bitch”, “Until it Sleeps” sekä muutamat muut olisivat muodostaneet toimivan rungon albumille, josta ei olisi hyviä biisejä uupunut. Hyödyntämätön potentiaali kirvelee vieläkin.

Vaan yrittipä ”ReLoadia” katsoa mistä vinkkelistä tahansa, niin siltikin kyseessä on Metallican heikoin tuotos.  Albumi on edeltäjäänsä nähden tylsä eikä sillä ole riittävästi hyviä biisejä. Omintakeisesta tyylistäkään ei voi antaa bonuspisteitä, sillä yllätysmomentti pelattiin pöytään jo ”Loadilla”. Jopa paljon kuraa niskaansa saanut ”St. Anger” tekee monia asioita paremmin, sillä albumin raivokkuus sekä omalaatuinen soundi erottavat sen massasta, vaikka silläkään kappalemateriaali ei täysin vakuuta. ”ReLoad” puolestaan on vain tasapaksu ja ylipitkä tekele, jolta ei jää käteen kuin kasa mitäänsanomattomia kappaleita. Albumin suurimmaksi ansioksi jääkin lopulta muistutus siitä, että myös suuret kompuroivat eikä aika aina kultaa muistoja.

Kappalelista:

1. Fuel
2. The Memory Remains
3. Devil’s Dance
4. The Unforgiven II
5. Better Than You
6. Slither
7. Carpe Diem Baby
8. Bad Seed
9. Where the Wild Things Are
10. Prince Charming
11. Low Man’s Lyric
12. Attitude
13. Fixxxer