Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin, osa 12: Limbonic Art – Moon in the Scorpio

Aikakautena, jolloin kosketinsoittimien käyttö black metalissa nousi oikeastaan ensimmäisiä kertoja kunnolla esille ja oli joidenkin tahojen mielestä lähestulkoon täysin kiellettyä, tuli Norjan vuonoilta yhtye, joka käytännössä heti debyyttialbumillaan todisti kosketinsoittimien käytön black metalissa olevan kaikkea muuta kuin kaupallisuuden hakemista. Siinä missä kellareissa kasvaneet ja kellareihin valtaosin jääneet trve evi l-yhtyeet keskittyivät suttuisilla treeninauhoillaan ihan kyrpänä tuplien takomiseen, blast beateihin ja nopeasti soittamiseen, Limbonic Art teki albumin, jonka pääosaa näyttelevät kosketinsoittimet.

Alun perin täysmittaisesta yhtyeestä duetoksi supistuneen Limbonic Artin debyyttialbumille ”Moon in the Scorpio” (1996) ei tahdo löytyä vertailukohtia vielä tänäkään päivänä. Esimerkiksi sen aikalaiset Dimmu Borgir, Emperor ja Cradle Of Filth käyttivät toki runsaasti kosketinsoittimia, mutta näiden yhtyeiden musiikki on kuitenkin aina ollut kitarapainotteista. Kitarapainotteisemmaksi muuttui myös Limbonic Art heti seuraavana vuonna julkaistulla kakkosalbumillaan ”In Abhorrence Dementia”. Mutta lieneekö sitten miksauksen syy vai tarkoituksellista, että debyytillä kitarat ovat vain pienessä sivuosassa kosketinsoittimien viedessä kappaleita eteenpäin.

Siinä missä yllämainitut yhtyeet esimerkiksi tekivät albumeilleen verrattain helposti lähestyttäviä ja kerralla mieleenpainuvia täsmäiskuja, on ”Moon in the Scorpio” albumi, joka vaatii kuulijaltaan huomattavasti enemmän. Jopa liki 15-minuuttiseksi venyvät kappaleet tarjoavat hittivetoisen black metalin sijaan äärimmäisen kylmän tunnelman ja psykedeelisen matkan. Jostain muistankin lukeneeni Limbonic Artin debyytin kuvailun sanoin ”black metalin Pink Floyd”, enkä tuota osaisi itse paremmin sanoa.

Omasta mielestäni ”Moon in the Scorpio” olisi kuitenkin voinut olla jopa parempi albumi, kuin se nyt on. Levyn turhan ohut äänimaailma vie sen viehätyksestä väkisinkin osan. Huolimatta siitä, ovatko kosketinsoittimet tarkoituksellisesti niin pinnalla, olisi albumin yleissoundiin kaivannut hiukan massiivisuutta ja kenties jopa sitä kitaraa hiukan lisää. Kelpaa tämä tämmöisenäänkin, mutta kuunnellakseen levyä kokonaisuutena on volumetaso vedettävä lähes ääriasentoon, jotta sen kokonaisuutena edes ymmärtää.

Tästä huolimatta Limbonic Artin debyytti on historiallinen albumi, joka omalta osaltaan mullisti norjalaisen black metalin sekä oikeastaan black metalin ympäri maailmaa. Kaikki aiemmat kuvitelmat siitä, että kosketinsoitinten läsnäolo tekisi black metalista jotenkin vähemmän synkkää, saattoi heittää romukoppaan ”Moon in the Scorpion” jälkeen, sillä esihelvetillistä taidetta – kuten yhtyeen nimi sen kertoo – tämä albumi todella on.

Oman ekstraviehätyksensä albumille tuo sen ulkomusiikilliset tekijät, sillä ”Moon in the Scorpio” sisältää yhdet kautta aikojen hienoimmista black metal -lyriikoista sekä yhden kautta aikojen kauneimmista kansikuvista. Jos ei albumiin muuten tahdo sisälle päästä, suosittelen vahvasti sen hankkimista fyysisenä, sillä tällä albumilla jos millä kansien selailu musiikin soidessa taustalla todella kuuluu asiaan. Huolimatta siitä, että kaikki info löytyy luonnollisesti nykypäivänä myös internetistä. “Past, present and future are all the same, while the cosmic wheel is turning. But deaden dwells the eternal flame, beyond the candles burning.”

Kirjoittanut: Riku Mäkinen

”Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin” on artikkelisarja, joka kurkistaa intohimoiseksi levynkeräilijäksi tunnustautuvan toimittajan levyhyllyyn. Artikkelisarjan tarkoitus on poimia muisteltavaksi yksi levy per kirjain, pyrkimyksenä kuitenkin sivuuttaa jossain määrin ne oleellisimmat ja tätä kautta hakea sarjaan mukaan hiukan harvinaisempia albumeita. Sarjaa ei tosin ole kirjoitettu kokonaan etukäteen valmiiksi, joten matkan ennustaminen on mahdotonta. Levy kerrallaan eteenpäin, kunnes aakkoset loppuvat.