Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin, osa 18: Raptori – Moe!

Yllättyneet, käsi ylös. Se nyt on varmaan tullut jo selväksi tämän artikkelisarjan aiemmista osista, että tällä hetkellä noin 4200sta artikkelista koostuva musiikkikokoelmani sisältää valtaosin metallimusiikkia laidasta laitaan, mutta mukaan mahtuu muutakin. Ja oikeastaan, kuka jaksaa kuunnella aina pelkkää metallia? En minä ainakaan. Tähänkin kohtaan olisi voinut helposti valita vaikkapa Rotting Christia, Rootia tai vaikkapa Rammsteinia. Mutta mennään nyt hiukan kevyemmällä linjalla.

Miksi Raptori? Koska suomalainen rapmusiikki omalla tavallaan kiehtoo minua edelleenkin. Ei nykypäivän kotimaiset rap-artistit kuitenkaan kiehdo niin paljon, että jaksaisin niiden levyjä suuremmin ostella tai kuunnella, yksittäisiä kappaleita toki. Enkä nyt tarkoita valtavirran edustajia, kuten vaikkapa Cheek tai Steen1. Näillekin on varmasti kuulijakuntansa, mutta itse kuuntelen youtubesta lähinnä UG:mpaa matskua, silloin kun tälle linjalle ylipäätänsä lähden.

Raptori ei nyt tietenkään lukeudu näihin UG-artisteihin, sillä kaikkihan tämän 90-luvun alussa villinneen hyvinkääläisyhtyeen tietävät. Kolmikosta Jufo III, Kaivo ja Izmo muodostunut trio oli suomenkielisen rapmusiikin edelläkävijöitä, jonka lyriikoissa yhdistyivät jopa nerokkaalla tavalla kantaaottavat aiheet sekä huumori. Ja koukuttavuus kappaleissa, sehän oli suorastaan ylivertaista. Kukapa meistä ei esimerkiksi muistaisi ”Oi Beibi”-kappaletta vähintäänkin osittain ulkoa, piti kappaleesta tai ei.

Vuonna 1989 perustetun yhtyeen tähdenlento toki kesti hyvin lyhyen aikaa, kuten tämänkaltaisilla supersuosioilla yleensä on tapana. Yhtyeen debyyttialbumi ”Moe!” julkaistiin vuonna 1990 ja albumi myi yli 80 000 kappaletta. Sitä seuraavana vuonna seurannut kakkosalbumi ”Tulevat Tänne Sotkemaan Meidän Ajopuuteorian” ylsi sekin vielä yli 50 000 levyn myyntiin, mutta sitten tuli hiljaisuus. Oliko suosio liikaa käsiteltäväksi vai miksi, mutta yhtye jäi pitkälle tauolle vuoden 1992 lopussa ja ne muutamat comebackit mitä sen jälkeen on Raptorilta nähty, eivät ole todellakaan nostaneet yhtyettä yhtä suureen lentoon. Ehkä kaikella on vaan aikansa, ja Raptorin aika oli se 90-luvun alku.

Niin pinnallista kuin Raptorin huumoriräppi onkin, on esimerkiksi tämä debyyttialbumi silti oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa kuunneltuna vallan mainio. Ehkä se irtauttaa hetkeksi metallimusiikin raskaasta massasta tai ylipäätänsä raskaasta arjesta, tiedä häntä, mutta levyhyllyssä ja tässä artikkelisarjassa se on paikkansa ansainnut. Ei välttämättä joka viikon saati kuukauden kuunneltuimpana albumina, mutta historiallisena merkkiteoksena. Ja itse asiassa, nyt 26 vuotta albumin julkaisun jälkeen itseäni hiukan ihmetyttää, mikä tässä itseeni julkaisuaikaan kolahti? Sillä täytyy myöntää, että tuskinpa ihan kauheasti vielä 10-vuotiaana nassikkana ymmärsin, mistä oli kyse, kun kappaleissa laulettiin Debbie Gibsonista, Sulo Aittoniemestä, suihinotosta ja ryhmäseksistä. Ihmettelen myös, kuinka vanhempani päästivät minut katsomaan Raptorin keikkaa Tikkurilan jäähalliin vuonna 1991, vaikka saman vuoden Guns N’ Roses keikalle Helsingin Jäähalliin ei lupaa herunut. Ehkä tästä syystä minusta on kasvanut näin kieroutunut yksilö.

Mutta palataksemme vielä hetkeksi omista lapsuuden traumoistani albumin kimppuun, niin täytyy myöntää, että valinta tämän ja kakkosalbumin ”Tulevat Tänne sotkemaan Meidän Ajopuuteorian” oli vaikea. ”Moe!” on näistä pelkistetympi ja suoraviivaisempi, siinä missä kakkosalbumi jo koetteli rajoja iskemällä mukaan ”Sukellus Pumpuliin” kaltaista slovaria. Molemmissa albumeissa on kuitenkin hetkensä ja ehkäpä tällä debyytillä ne Raptorin kovimmat hitit kuitenkin on. ”Oi Beibi”, ”Debbie Gibson”, ”Tuhansien Sulojen Maa”, ”Armeija” ja niin edelleen. Se täytyy silti sanoa, että molemmilta albumeilta löytyy myös se kolikon kääntöpuoli, eli ne omasta mielestäni turhat kappaleet. Debyytin ”Rane”, ”Jutka ja Kunkka” sekä ”Olviräppi” ovat täytemateriaalia, joiden tilalle olisi voinut kehitellä iskevämpääkin rallia.

Seuraavan comebackin Raptori on luvannut tehdä vuonna 2020 ja jännityksellä odotammekin jo kyseisen vuoden Steelfest Open Air esiintyjäjulkistuksia. Sillä jos Bat & Ryyd tänä vuonna oli todellinen kulttuuriteko, niin miten olisi vajaan neljän vuoden päästä pienet sessiot kenties kuitenkin tähän päivään mennessä suosituimman hyvinkääläisyhtyeen kanssa?

Kirjoittanut: Riku Mäkinen

”Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin” on artikkelisarja, joka kurkistaa intohimoiseksi levynkeräilijäksi tunnustautuvan toimittajan levyhyllyyn. Artikkelisarjan tarkoitus on poimia muisteltavaksi yksi levy per kirjain, pyrkimyksenä kuitenkin sivuuttaa jossain määrin ne oleellisimmat ja tätä kautta hakea sarjaan mukaan hiukan harvinaisempia albumeita. Sarjaa ei tosin ole kirjoitettu kokonaan etukäteen valmiiksi, joten matkan ennustaminen on mahdotonta. Levy kerrallaan eteenpäin, kunnes aakkoset loppuvat.