Aurinko helli Tuskan sunnuntaita (osa 3)

Suvilahden festarialue on rakennettu pääosin asfaltin päälle ja siksi tuskin kukaan mitään kovia helteitä Tuska-viikonlopulle kaipaa, jos niitä nyt kaipaisi kukaan muutenkaan. Mutta aavistuksen tuulisen perjantain ja sateisen lauantain jälkeen sunnuntain kelit olivat jotakuinkin kohdillaan auringon paistaessa, mutta lämpötilan ollessa siedettävissä rajoissa. Luulenpa, että tämä myös osittain vaikutti yleisön paljouteen päätöspäivänä. Sen verran usein sitä on saanut kuulla, ettei kahden päivän festaroinnin jälkeen kaikki aina jaksa lähteä sunnuntaina enää alueelle, jos vielä taivas näyttää yhtä mustalta, mitä oma aamuinen olotila on.

Sunnuntain avaajan roolissa ollut heinolalainen Where’s My Bible ei tietenkään saanut nauttia tästä yleisön paljoudesta, kuten aika harvoin festaripäivän ensimmäinen esiintyjä saa. Osaltaan tähän myös varmasti vaikutti se, että Where’s My Bible on likimain kaikille vielä täysin tuntematon yhtye, joka julkaisi esikoisomakustanne EP:nsä vasta viime vuonna. Syy, miksi yhtye sai esiintyä Tuskan päälavalla, oli ensimmäistä kertaa järjestetyssä Tuska-torstai bändikilpailussa, jonka voittajaksi eri vaiheiden jälkeen Where’s My Bible suoriutui. Nimestä päätellen oletin lavalta tulevan jotain omia korviani kiduttavaa emocorea, mutta yllätyksekseni yhtye soittikin ihan mukiinmenevää metallin ja rock’n rollin sekoitusta. Ehkäpä tästä bändistä kuullaan vielä lähitulevaisuudessa enemmän. (Riku)

Tuskan sunnuntai on perinteisesti muita päiviä lyhyempi, esiintyviä yhtyeitä on luonnollisesti vähemmän ja sitä kautta tänä vuonna ei omia makunystyröitäni kihelmöiviä yhtyeitä montaakaan sunnuntaille arpa suonut, mutta muutama kuitenkin. Toinen näistä oli kotimainen heavy metal-yhtye Battle Beast, joka jatkaa menestyksekästä voittokulkuaan huolimatta muutaman vuoden takaisesta riitaisasta erosta perustajajäsen kitaristi Anton Kabasen kanssa. Jostain syystä minulla jäi toistamiseen Battle Beastin ja Tuskan kohdalla fiilis, ettei yhtyeen suosiota aivan ymmärretä järjestäjien tahoilta, sillä kolme vuotta sitten yhtye sai soittaa kattilahallin sisätiloissa ja tuolloin missasin keikan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä mahtunut väenpaljouden takia katsomaan. Tällä kertaa lavana oli jo toki se tapahtuman kakkoslava, Väkevä Tent Stage ja keikkakin tuli näin ollen nähtyä, mutta soittoaika sunnuntaina vartin vaille kolme iltapäivällä oli perin kummallinen valinta. Toisaalta katsoen kolikon kääntöpuolta, niin ihan kiitettävästi väkeä Battle Beastin esitystä kertyi katsomaan, että ehkäpä tässä oli se järjestäjien ajatus, saada väki ajoissa paikoille, tiedä häntä. Oli miten oli, Battle Beast herätteli yleisön onnistuneesti perusenergisellä vedolla ja takuuvarmoilla hiteillään, kuten ”Black Ninja” sekä ”Touch in the Night”. Yhtye on itselleni vähän kuin lauantaina esiintynyt Lost Society. Ei ne levyt ehkä soi juurikaan kotistereoissa, mutta livenä tätä jaksaa kyllä katsoa, juurikin energisen esiintymisen takia. (Riku)

Toinen sunnuntain odotetuimmista artisteista sai vuoronsa heti perään, kun päälavalle asteli, ei enempää eikä vähempää, kuin itse herra Udo Dirkschneider. Tuo 65-vuotias herrasmies, joka tunnetaan parhaiten Acceptin entisenä laulajana sekä omaa nimeään kantavasta U.D.O.-yhtyeestä. Tällä hetkellä mies kiertää yhtyeineen esiintymässä pelkällä Dirkschneider nimellä esittäen ainoastaan Accept-materiaalia kenties viimeisiä kertoja elämässään. Tuskan iltapäivässä kuultiinkin luonnollisesti ne kovimmat Accept-jyräykset 80-luvulta, kuten vaikkapa ”Midnight Mover”, ”Princess of the Dawn”, ”Metal Heart”, ”Fast as a Shark” sekä luonnollisesti päätösraitana toiminut ”Balls to the Wall”. Udo on vanha mies, mutta kyllähän hän jaksoi vieläkin potkia munia seinille ihan kiitettävästi. Lienee sanomattakin selvää, että sitä Tuskan nostalgiateemaa tässäkin performanssissa tuli selkeästi esille. (Riku)

Jälleen ystäväni suosituksesta, kävin katsomassa minulle entuudestaan tuntemattoman The Raven Agen Inferno Stagella. The Raven Age on kotoisin Lontoosta ja varsinkin välispeakeissä korostuikin mahtava brittiaksentti. Bändillä oli meininki katossa ja yleisössä löytyi selvästi ihmisiä, joille bändi oli jo tutumpi. Musiikki vaikutti olevan aika perus melodista metalia, cleanien laulujen kera ja voisi hyvin upota suuremmallekin yleisölle. Ihan toimiva setti, muttei nyt päässyt kyllä omaan kärkipäähän festareilla. (Taru)

Oma bändien katselu rajoittui sunnuntailta melko pitkälti Inferno Stagelle, vaikka ilma olisi sallinut olla ulkonakin. Seuraavaksi halusin katsastaa kotimaisen vuonna 2016 uudelleen aktivoituneen Jimsonweedin. Jimsonweed osoittautui oikein hyväksi valinnaksi sunnuntaille. Tällainen menevä, letkeä stoner rock on vallan omiaan ehkä jo hiukan väsähtäneeseen festarimeininkiin. Musiikki toimi hyvin haastavasta tilasta huolimatta ja porukkaa oli löytänyt paikalle, vaikka samaan aikaan soittava Baroness varmasti keräsi väkeä. Tosin tästä bändistä povattiin aikoinaan isoakin nimeä, jonka varttuneemmat varmasti muistavat. Keikalla sai nauttia mahtavista kitarariffeistä ja rumpusaundeista ja bändi otti hyvin lavan haltuun. (Taru)

Myös kotimainen sellokvartetti Apocalyptica oli kaivanut nostalgiavaihteen esille Tuskassa esiintymistä varten. Sillä vaikka yhtye on ensimmäisten albumeidensa jälkeen julkaissut useitakin albumeita omaa materiaaliaan, isoin yleisö muistanee sen varmasti 90-luvun puolelta, jolloin yhtye aloitti soittamalla pelkkiä Metallica-covereita neljällä sellolla ja näistä covereista koostui myös Tuskan setti kokonaisuudessaan. Katselin ensimmäiset kappaleet ”Enter Sandman” sekä ”Master of Puppets” aavistuksen tylsistyneenä haukotellen ja hiukan jo sivusilmällä ulosmenoporteille silmäillen, mutta onneksi kolmannesta kappaleesta ”Fight Fire with Fire” eteenpäin mukaan otettu rumpali Mikko Sirén toi esitykseen riittävän annoksen lisää potkua, jotta mielenkiinto säilyi loppuun asti. Ei sillä, että minusta vielä tälläkään esityksellä mitään suurta Apocalyptica-fania tullut, mutta itsekin klassisen musiikin taustan omaavana saatoin ihastella sellistinelikon soittimiensa hallitsemista. Voisin ainakin kuvitella, että sellon soittaminen samaan aikaan lavaa edestakaisin juosten on jopa aavistuksen hankalampaa, kuin sama temppu kitaran tai basson kanssa. Ihailtava suoritus oli myös Eicca Toppisen onnistunut kielenvaihto selloonsa kesken (!) ”Seek & Destroy”-kappaletta. Apocalyptica esitti omien sanojensa mukaan kaksikin ennen livenä yhtyeeltä kuulematonta kappaletta ”Orion” sekä ”Escape” ja soittohan näissäkin kappaleissa kulki ihan mallikelpoisesti. Silti mielestäni yhtye olisi kaivannut vokalistin tähän esitykseen. Yleisöä huudatettiin ihan kiitettävästi laulamaan ja sitä veikkaan, että yhtye oli itsekin toivonut yleisön ikään kuin hoitavan sen puolen, mutta ei se nyt kuitenkaan aivan riittänyt. Kun siihen alkuperäiseen ajatukseen soittaa Metallicaa pelkillä selloilla oli jo kuitenkin rumpali onnistuneesti lisätty, niin aivan hyvin joku vieraileva vokalisti olisi voinut hoitaa myös laulamisen, särkemättä kuitenkaan sitä yhtyeen perimmäistä ideaa. (Riku)

Sunnuntain odotetuin bändi minulle oli Oranssi Pazuzu. Ilman tätä olisin voinut jättää sunnuntaina vaikka tulematta paikalle. Bändi on keikkaillut aika paljon, mutta silti tämä on jäänyt minulta näkemättä, tähän asti. Seurasin bändiä Inferno Stagen parvelta, välttääkseni pahimman kuumuuden ja nähdäkseni kunnolla. Heti alusta asti äärimmäisen psykedeelinen meno lähti käyntiin. Kuten Jimsonweed, myös Oranssi Pazuzu on mainio valinta sunnuntaille. Aluksi en erottanut laulua, tai sanoisinko sekopäistä huutoa parvelle. Joko totuin tilanteeseen, tai sitten asia parani keikan aikana. Bändin lavaesiintyminen sopi musiikkiin aivan mahtavasti. Jos musiikki on hiukan sekavaa, niin kyllä on se esiintyminenkin. Varsinkin kosketinsoittajaa Evilliä jäin seuraamaan välillä, pohtien pysyykö tuo mies enää edes pystyssä. Esiintyminen oli mehustettu erivärisillä välkkyvillä spottivaloilla, jonka ajattelin sopivan bändin tyyliin. Yleisö vaikutti sekavuuden keskeltä tunnistavan tutuimmat kappaleet ja olevan mukana, vaikka tämä ei olekaan niitä bändejä, jonka keikalla meno lähtisi ihan käsistä. Vähän rauhallisempaa, todella sekavaa ja aivan mahtavaa settiä. (Taru)

Tuskan 20-vuotissynttärit huipentuivat amerikkalaisen Mastodonin esitykseen päälavalla. Yhtye on vieraillut Suomessa useita kertoja jokaisen albuminsa kiertueilla alkaen vuoden 2004 ”Leviathanista”, joten vannoutuneita faneja on täälläkin päin maailmaa kertynyt ihan kiitettävästi. Soittoaikaa bändille oli Tuskassa varattu tunti ja kaksikymmentä minuuttia, ja yhtye todellakin käytti tuon ajan hyödykseen paukuttamalla 18 kappaleen setin lähes ilman taukoja. Setin alku meni yleisöltä vielä hieman flegmaattiseen tarkkailuun, mutta alkoi se pittikin ennen pitkää pyöriä Suvilahden aurinkoisessa kesäillassa. Mastodonin soitto oli tarkkaa ja soundit selkeät, mitä nyt rumpali Brann Dailorin laulua ei tahtonut kuulua ”Roots Remainin” aikana.

Tunnelma keikalla ei ollut mitenkään huono, mutta todelliseen hurmokseen yllettiin vasta encorena soitetun ”Blood and Thunderin” aikana. Atlantalaismuusikot olivat tuskin ehtineet aseitaan laskemaan hyvästien merkiksi, kun yleisö ryhtyi vimmatusti vaatimaan lisää. Lisää myös saatiin juuri tuon yhden kappaleen verran, josta on vuosien saatossa kehkeytynyt yhtyeen tavaramerkki ja takuuvarma tunnelmanräjäyttäjä bändin keikoilla. Yhtye poistui lavalta nopeasti Brann Dailorin vuolaiden kiitosten jälkeen, jolloin tapahtuman juontajien olikin jo aika julistaa festari päättyneeksi. (Ossi)

Tuskan yleisistä järjestelyistä on harvemmin ollut valittamista, eikä niistä ole tänäkään vuonna. Ruoka- sekä juomapuoli toimivat kiitettävästi, eikä jonoja kertynyt sen kummemmin anniskelualueille, sisääntuloporteille kuin bajamajoihinkaan (paitsi lauantai-illalla -Taru). Jokavuotinen jono Alepan-konttiin jaksaa itseäni hämmästyttää vuodesta toiseen, sillä itse en ole vielä kertaakaan kyseisessä kontissa käynyt sisällä. Ehkä jo ensi vuonna täytyy jonottaa, nähdäkseen mikä siellä on kaiken sen jonottamisen arvoista. Jos nyt jotain kaipaisi lisää, niin suhteellisen isolle alueelle voisi tietysti saada enemmänkin oheistuotteiden myyntiä, kuten vaikkapa levyjä, koruja, vaatteita tms. Tänä vuonna kojuja näytti olevan edellisvuosia vähemmän, sen sijaan tilalle oli saatu joku itselleni mysteeriksi jäänyt K-kaupan niksibussi, johon oma rohkeuteni ei riittänyt sisälle asti. Epäilenpä, ettei bussissa kuitenkaan ollut mitään kattavaa metallilevyjen myyntiä tms., mikä olisi saanut itseni innostumaan. Erityisesti kiitosta täytyy antaa food gardenin runsaasta valikoimasta, jonka ansiosta tänäkään vuonna ei tuskaa aiheuttanut tyhjänä kurniva vatsa. Samoin luonnollisesti täytyy jakaa kiitosta leppoisasta ilmapiiristä, joka aiheutti sen, ettei Helsingin poliisilla ollut tänäkään vuonna yhtä ainutta Tuskaan liittyvää tehtävää. Tosin suurin kiitos tästä kuuluu teille kanssaosallistujille, jotka osaatte käyttäytyä sivistyneesti. Mutta osa syynsä on varmasti myös toimivilla järjestelyillä, jotka aiheuttavat sen, etteivät tunteet pääse liiaksi kuumenemaan. (Riku)

Vinkkinä ensi vuoteen muillekin ulkopaikkakuntalaisille, ettei niitä metrolippuja tarvitse jonottaa 20 metrin jonossa, kun haluatte liikkua jonnekin. Lohjalainenkin osasi tilata tekstiviestilipun kännykkään. (Taru)

Lyhyestä virsi kaunis, Tuskan 20-vuotisjuhlat olivat itselleni myös 20. kerta tapahtumassa ja tälläkään kertaa en joutunut pettymään. Myönnän toki kritisoivani joitain bändivalintoja, mutta hyväksyn myös sen tosiasian, että joitakin muita saattaa miellyttää eri yhtyeet kuin itseäni. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Tästä huolimatta viihdyin jälleen kerran kolme päivää alueella varsin mainiosti, joten vielä kerran kiitos, onnea ja anteeksi! Nähdään ensi vuonna 21. kerran, mikäli vielä sisään päästetään. (Riku)

Tuska-festivaali teki osuvasti juhlavuotenaan kaikkien aikojen kävijäennätyksensä, mikä toimii järjestäjille varmasti hyvänä inspiraationa tapahtuman kehittämiseen jatkossakin. Kunhan bändikattaukset säilyvät asiallisina ja järjestelyistä pidetään yhtä hyvä huoli kuin tähänkin mennessä, on helppo kuvitella itsensä saapuvan paikalle vuosi toisensa jälkeen jatkossakin. (Ossi)

Kirjoittanut: Riku Mäkinen, Taru Ruusu, Ossi Kumpula

Kuvat: Pasi Eriksson