Children Of Bodom metallisoi syksyisen Turun ja Lost Society laittoi Logomon kiehumaan

Valmistautuessani Children Of Bodomin keikkaan tulin ajatelleeksi, että olen tainnut nähdä bändin viimeksi sisätiloissa Lepakossa vuonna 1997 Dimmu Borgirin kera. Sen jälkeen on paljon virrannut sekä verta että hikeä ja tiemme ovat kohdanneet lukemattomia kertoja festivaaleilla niin Suomessa kuin ulkomailla. Yhtye on kasvanut siihen mittaluokkaan, että pääasialliset työmaat ovat ulkomailla ja kotimaan esiintymiset ovat enemmänkin valikoitua herkkua.

Bändi on saavuttanut Suomessa sen tyylisellä musiikilla lähes kaiken saavutettavan. Kotimaasta on seinälle ripustettu jalometallia useaan otteeseen, ja huomionosoituksia sekä palkintoja on kertynyt kaappiin joka puolelta maailmaa. Kuunnellessani yhtyeen tuotannon läpi ja jutellessani metallimaailmaan sen syvemmin tutustumattoman kollegani kanssa kiinnittyi huomiomme nimenomaan hyvin melodiarikkaaseen musiikkiin, joka virtuoosimaisen soittamisen kanssa on ollut yhtyeen vahvimpia puolia. Jännä ajatella, että bändi edustaa minulle edelleen metallin modernimpaa osastoa, vaikka yhtyeen ura hyppää kohta neljännelle vuosikymmenelle ja levyjen sekä keikkojen määrä on hurja. Yhtyeen keulakuva Alexi Laiho sanoikin joskus, että keikkabussi on hänen kotinsa ja oma koti lomapaikka.

Children Of Bodom otti kotimaansa nyt kokonaisvaltaisesti haltuun yhdeksän konsertin ”No Place Like Home” -kiertueella. Revohkan saapuessa Turkuun olivat takana Laukaa ja Lahti, joten taival oli vielä alkumetreillä. Suomen-kiertueen erikoisuutena oli yhtyeen jokaisen jäsenen vuorollaan tekemät settilistat. Turussa oli kosketinsoittaja Janne Wirmanin ideoima laulujärjestys.

Iltamat avasi nuoremman sukupolven Lost Society, joka ei ole aivan aloittelija sekään. Harvoin, jos koskaan, olen nähnyt tuvan täyttyvän lämmittelybändin aikana yhtä ansiokkaasti. Siinä vaiheessa astui itse asiassa näkyvään rooliin Logomon loistokkuus paikkana, sillä muuteltava katsomo on aivan ässä tunnelman luomisessa. Kolme albumia julkaissut bändi on ilmeisimmin ollut jonkinasteisella tauolla, sillä kitaristi-laulaja Samy Elbanna sanoi useamman kerran, että ”Lost Society is back”, ellei hän sitten tarkoittanut Turkua. Olen nähnyt yhtyeen soittamassa/juoksemassa viimeksi vauhdilla suohon Anthraxia ja Slayeria. Alkuaikojen kohkaaminen oli Logomossa jäänyt kuitenkin vähemmällä, ja lavalle asteli kypsyneemmän sekä aikuistuneen oloinen yhtye. Yleensä nuo kamalat termit tarkoittavat seestymistä ja meiningin vesittymistä, mutta nyt oltiin kaukana siitä. Bändin ulosanti oli jykevämpää, kun ylimääräinen jumppaaminen ei syönyt tehoja. Vauhtia riitti kuitenkin enemmän kuin piritorilla, mutta nyt se oli entistä hallitumpaa.

Elbanna muisteli keikan aikana Turun merkitystä, ja muistipa hän ensimmäisen yhteiskeikan COB:n kanssa tapahtuneen nimenomaan Logomossa. ”Hollow Eyes” -biisissä Elbanna huudatti yleisöä, eikä ollut aluksi vakuuttunut yleisön innokkuudesta. Mutta yleiseen suomalaiseen tyyliin yleisö ei lamaantunut vaan sai lisäpontta tyydyttäen lopulta laulajankin. Yhtyeen meininki oli vilpitöntä, luontevaa ja helposti mukaansa tempaavaa. Rajusta meiningistä huolimatta retkueella oli hommassa pilkettä silmäkulmassa, mikä välittyi hyvin yleisöönkin. Soitto oli vauhdista huolimatta rosoisen tarkkaa ja onnistui selälläänkin maaten. Kundien olemus oli sopivalla tavalla itsevarmaa ja röyhkeää, juuri kuten pitääkin olla. Olihan se myös hellyyttävää nähdä yleisössä isojen miesten karjuvan keuhkojansa pihalle pinkeissä LS-lippiksissä.

Yhtyeen anti tuntui uppoavan yleisöön ja pientä pittiäkin syntyi, joskin osallistujien käsitys pitistä näytti olevan pääosin painiminen ja voimien mittely. Lost Societyn kundit ovat nuoria ja heillä on loistava tulevaisuus, kunhan jaksavat paiskia hommia. Bändillä on tarttuvaa materiaalia, mutta se tehokkain ”killer anthem” antaa vielä odotuttaa itseään. Bändin yleisö jaksoi kiinnostua jopa lyhyestä rumpusoolosta ja keikan päättänyt ”Riot” pisti isomman moshpitin käyntiin. Myönnän, että lähdin keikalle pienellä ennakkoasenteella, mutta Lost Society kuittasi homman kotiin. Hieno veto kerta kaikkiaan.

Roudaustauon jälkeen ja salin pimettyä alkoi nauhalta kuulua kiertueen teeman mukaisia ”No place like home” -hokemia. ”Are You Dead Yet” täräytti Children Of Bodomin osalta kinkerit käyntiin, ja yleisöä oli saapunut paikalle runsain mitoin tiivistäen salin melko kiihkeätunnelmaiseksi. Yhtye heitti pari ensimmäistä biisiä aika lailla putkeen, ja vasta kolmantena soitetun ”In Your Facen” jälkeen Laiho tervehti yleisöä verbaalisesti ja kertoili illan teemasta.

Minulle jäi keikan alusta vähän kalsea tunnelma. Kaikki oli toki ammattimaista ja upeasti toteutettua, mutta Bodomin keikasta ei välittynyt Lost Societysta paistanut tekemisen ilo. Jäsenet eivät ottaneet juurikaan kontaktia toisiinsa, vaan jokainen hoiti omaa tonttiansa. Hyvin hoitikin, mutta sellainen läpikuultava intohimo ja ilo tuntuivat puuttuvan touhusta. Yleisöä se ei tosin tuntunut haittaavan, sillä meininki oli torstai-illaksi katsottuna yllättävän riehakas.

Yhtyeen uusin jäsen, kitaristi Daniel Freyberg oli kotiutunut porukkaan hyvin ja hoiti ainakin minun silmin katsottuna pestinsä vallan mainiosti. Hän ja basisti Henkka T. Blacksmith astuivat tosin ylhäältä katsottuna usein lavan reunoille valokeilan ulkopuolelle pimeyteen. Tähän väliin lienee hyvä sanoa, että valot olivat upeat ja monipuoliset. Lavan rekvisiittana toiminut auton keula loisti sekin lampuillaan.

Laiho kehui Wirmanin valitsemaa settiä, eikä esimerkiksi peräkkäin soitetuilla ”Needled 24/7”– ja ”Hate Me”-biiseillä voikaan juuri mennä metsään. Yhtye soi komeasti ja täyteläisesti biisien sisältäessä imua ja potkua. ”Hell yeah, kiitos Turku” totesi Laiho ennen ”Living Dead Beatia”. Tuo kasarimaisen kosketinriffin omaava kappale sai yleisön mukaan vauhtiin ja nähdäkseni keikan ainoa ”suvantokohta” koettiin tytöille omistetun ”Morriganin” aikana. Biisi on upea levyllä, mutta livenä se ei ehkä ollut yhtä toimiva. Vastaavanlaisesti hidastempoisessa ”Angels Don’t Kill” -kappaleessa oli livenä odottamatonta tehoa, ja sen luoma tunnelma sai allekirjoittaneessa erikoisia väreitä aikaan.

Molemmat illan yhtyeet olivat tehneet aivan oman taiteenlajinsa suomen ja englannin kielen yhdistämisessä, esimerkkinä ”haluatteko lisää, you’re gonna get it”, ”Turku, mikä meininki? Make some noise” ja niin edelleen. Se oli loppujen lopuksi ihan hauskaa kuultavaa. Välillä Wirman kyseli yleisön mielipiteitä soundeista ja valoista, kunnes Laiho tuumasi ennen viimeisimmän levyn ”I Worship Chaos” -nimibiisiä, että ”mitä vittua, pitti pyörimään”. Turkulainen yleisö onnistui siinä touhussa kuulemma paremmin kuin edeltäjänsä. Minulla yhtyeen tasapaksuimman levyn ”Blooddrunkin” nimiraita soljui jotenkin vain ohi, mutta Laihonkin yllättänyt valinta ”Lake Bodom” toimi julmetulla tavalla. Kyseinen kipale taisi loppujen lopuksi nousta ”Warheartin” ohella jopa yhtyeen setin huippukohdaksi. Settilista kattoi hyvin yhtyeen discografian ”Halo Of Bloodin” ollessa ilmeisesti ainoa kokopitkä vailla huomiota. Paria biisiä en valitettavasti suoraltaan tunnistanut, joten saatan olla tässä(kin) väärässä.

Encoren avasi ”Follow The Reaper” -levyltä peräisin oleva ”Everytime I Die”, joka on luotettavien lähteiden mukaan hyvä biisi salilla kuunneltavaksi. En ruvennut kokeilemaan sen toimivuutta käytännössä, mutta illan viimeisenä soitettu ”vanha shitti” ”Hatecrew Deathroll” meinasi kiihkeydellään tempaista tanssiin mukaan. Sen jälkeen Laiho kiitti Turku Hatecrew’ta, ja jokainen jäsen poistui lavalta omia reittejään heittäen tavaransa yleisöön.

Children Of Bodom oli vakaa ja ammattitaitoinen maailmanluokan bändi. Siitä huolimatta minulle jäi hieman sellainen kuva, että kundit olivat jotenkin etäisiä ja kiinnisaamattomia. Yhtyeelle, jonka keikat ovat aina olleet vallattomia ja vauhdikkaita, tuntui Turun-show olevan enemmän rutiininomainen suoritus. Yhtye on tekemässä jatkoa edelliselle ”I Worship Chaos” -levylle ja oli hienoa, että kotimaata muistettiin tällaisella pikkujoululahjakiertueella. Toivottavasti tapaamme myös tulevaisuudessa ja samaa toivon ennen kaikkea Lost Societyn kohdalla.

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Teemu Kivekäs