”Crossoverista thrashin maaperälle” – Klassikkoarvostelussa Suicidal Tendenciesin 30-vuotias ”Lights… Camera… Revolution”

Yhdysvaltalainen bandana- ja lippalätsähevin pioneeri Suicidal Tendencies on ollut viimeiset nelisenkymmentä vuotta yksi thrashin ja crossoverin merkittävimpiä yhtyeitä. Yhtyeen lukuisat levytykset ovat sisältäneet siellä täällä kovia ja sitäkin parempia biisejä, mutta monesti yhtyeen albumikokonaisuudet ovat jättäneet eheytensä suhteen toivomisen varaa verrattaessa etenkin thrash metalin huippunimien julkaisuihin. Los Angelesin crossover-ylpeyden viides albumi ”Lights… Camera… Revolution” on kuitenkin positiivinen poikkeus linjasta.

Albumi näki päivänvalon osapuilleen 30 vuotta sitten, heinäkuun 3. päivä vuonna 1990. Se äänitettiin Rumbo Recorders -studioilla Kalifornian Canoga Parkissa ja Amigo Studiosilla Hollywoodissa. Äänitykset tehtiin joulukuun 1989 ja huhtikuun 1990 välisellä ajalla. Albumin uudelle vuosikymmenelle päivitetystä metallisemmasta äänimaisemasta vastasivat tuottaja-äänittäjä Mark Dodson yhdessä Suicidal Tendencies -miehistön kanssa. Albumi miksattiin A&M Recording Studiolla Hollywoodissa. Avustavina äänittäjinä toimivat Chris Steinmetz, Brian Scheuble, Greg Goldman ja Andy Udoff. Helposti mieleen jäävä albumin kansikuva yhtyeen miehistöstä ikuistettiin Vista-teatterin ovikyltin katolla ja sen viereisellä parvekkeella Sunset Drivella San Felizissä keväällä vuonna 1990.

Suicidal Tendenciesin kappaleiden tyyli painottui sen viidennellä pitkäsoitolla aiemmista albumeista poiketen kiivastempoisen crossoverin sijaan melko puhdasveriseen thrash metaliin. Merkittävimpänä muutoksena se kuului etenkin biisien varioivissa tempoissa, runsaammissa kitarasoolojen määrissä ja niiden kestoissa sekä nopeiden demppiriffien lisääntyneessä määrässä.

”Lights… Camera… Revolutionilla” soittanut kokoonpano oli yhtä merkittävää poikkeusta lukuun ottamatta sama kuin vuonna 1989 julkaistulla sekalaisella mutta huippulaatuisella Suikkari-albumilla ”Controlled by Hatred / Feel Like Shit… Déjà Vu”. Kyseinen poikkeus oli nuoren santamonicalaisen, tuolloin paikallisessa jazz-opistossa opiskelleen basisti Robert Trujillon liittyminen yhtyeeseen. Trujillo liittyi Suikkareihin ”Controlled By Hatred…:in” tuotannon jälkeisten promovideokuvausten aikaan syksyllä vuonna 1989.

”Lights… Camera… Revolutionista” tuli sittemmin Metallican, Ozzy Osbournen, Black Label Societyn, Infectious Groovesin sekä Alice In Chainsin Jerry Cantrellin ja Judas Priestin Glenn Tiptonin soolobändien kautta maailmanmaineeseen nousseen huippubasistin ensimmäinen virallinen albumijulkaisu. Suikkareiden rautaiseen kokoonpanoon kuului noina aikoina myös Slayerin Jeff Hannemanin ja Dave Lombardon kanssa lyhytaikaiseen Pap Smear -hardcore-trioon kuulunut ja nykyisin Cro-Magsin riveissä soittava, tunteikkaan teknisistä sooloistaan tunnettu kitaristi Rocky George. Unohtaa ei myöskään sovi jämäkkätatsista rytmikitaristi Mike Clarkia, eikä kyseisellä levyllä viimeistä kertaa Suikkareiden albumilla kuultua tarkkalyöntistä rumpalia, R.J. Herreraa.

Armotta mutta silti pilke silmäkulmassa päälle käyvästä ja aikoinaan runsasta rotaatiota taivaskanava MTV:llä saaneesta, videosinglenäkin julkaistusta avausraidasta ”You Can’t Bring Me Down” lähtien Suikkarit ovat albumilla ilmiliekeissä. Kappale oli omiaan luomaan yhtyeen vuosien saatossa yhä tunnistettavammaksi tavaramerkiksi muodostunutta kappaleiden kaksijakoisuutta. Georgen lurittama, hempeä kitarasoolointro Clarken kauniin helmeilevästi näppäilemän kitarakierron päällä vangitsee kauneudellaan ennen kappaleen räjähtämistä railakkaaseen thrash-revittelyyn, Muirin asiapitoiseen höpötykseen ja korkeasta oktaavista punkahtavasti ulvahtelemiin vokaaliriveihin. Samaa kaavaa toteuttaa myös albumin ehdottomasti hienoimpiin hetkiin kuuluva, astetta rockahtavampi ja säkeistöjen osalta jopa popahtava toinen singlelohkaisu ”Alone”. Kyseisessä kappaleessa Muirin piruilevaan sävyyn tulkitsema, eksistentiaalista elämäntuskaa purkava teksti saa tuekseen musiikillista tarttuvuutta mitä suurimmassa määrin.

Yhtyeelle tyypillisiä eristäytyneisyyden, masentuneisuuden ja hukassa olemisen tuntoja purkava ”Lost Again” perustuu puolestaan albumin rankimmalle niskantaittoriffille, jonka yksityiskohdissa Georgen ja Clarkin millintarkka kitarapikkaus on todella vaikuttavaa kuultavaa. Trujillon metallinen basso klonksuu kappaleen vahvana kivijalkana käsi kädessä Herreran raskaasti laahaavan komppityön kanssa. Albumin kolmas videosingle ”Lovely” on taas puolestaan Living Colourin tapaan groovaavalla avosointuriffillä tehokkaasti räimitty vaihtoehtorockin eväin toimiva biisi, johon yhdistyy noina aikoina uusina piirteinä Suikkareiden musiikkiin tulleita, mukaan hivutettuja funk-elementtejä. Kyseisestä musiikillisesta mausteesta on pitkälti kiittäminen Trujillon linjakkaita ja miksauksen pinnassa pulputtavia bassokuvioita. ”Give It Revolution” nojaa puolestaan tuplakitarointinsa suhteen 1980-luvun tukkarockin ja heavy metalin melodisen yksinkertaisiin tunnelmiin, joiden seassa Muirin kitkerä poliittinen sanoma tuo biisiin mukaan hykerryttävän omintakeisen twistin.

Levyn B-puolella yhtye pistää mutkat suoriksi. Pelin avaava ”Get Whacked” jatkaa samaa perinteisempää hevilinjaa mutta edustaa samalla albumin härkäpäisempää ja suoraviivaisempaa antia. Vokalisti Mike Muirin lyyrisissä teemoissa vilahtelevat aikaisempia levytyksiä enemmän yhteiskuntakriittiset aiheet. Eräs albumin kantavista ja merkittävimmistä lyyrisistä teemoista on Muirin kyynisen satiirinen läksytys silloisen Tennesseen osavaltion senaattorin ja myöhemmin Yhdysvaltain varapresidenttinä toimineen Al Goren vaimon Tipper Goren johtamaa tekopyhää, musiikin ja taiteen sensuuria harjoittanutta vanhempainyhdistystä, Parents Music Resource Centeriä (PMRC), kohtaan. Osansa Muirin sanan säilästä saavat myös rahan ja materianhimoinen televisioevankelistapariskunta Jimmy Bakker ja Tammy Faye kolleegoineen raskaan, blues-pitoisen videosinglen ”Send Me Your Money” myötä. Myös kyseinen, järjestyksessään albumin toinen videosingle sai ilmestyessään osakseen runsasta soittoa MTV:llä.

Albumin tehokkaimpien biisien joukkoon on luettava varsin vähälle huomiolle yhtyeen katalogissa jäänyt erinomaisen ilmavasti groovaava tuplabassariläikytys ”Emotion No. 13”. Biisin ainoa lievästi häiritsevä piirre on Georgen läpi biisin vinguttama ja tiluttama sankarillinen hevisoolo. Tuo mahtipontinen taidonnäyte ei ole sinällään mitenkään huono eikä ideaton lurittelu mutta pidemmän päälle biisin tehokkaiden iskuriffien purevuutta väljähdyttävä ja häiritsevä tarpeeton lisä.

”Disco’s Out, Murder’s In” on selvästi albumin hardcore-vaikutteisin nopea thrash-oodi, jonka yhtye omistaa kovaotteiselle, eteläkalifornialaiselle La Mirada Punks -hardcore punk -jengille, jolle Suikkarit oli jo vuosia aiemmin toiminut esikuvan roolissa. Albumikokonaisuuden päättää varsin laiskasti thrashaava, albumin mitäänsanomattomin tyhjäkäynti ”Go ’n Breakdown”, jonka voi laskea albumin ainoaksi selkeäksi täytebiisiksi.

Itseluottamusta, tiukkuutta ja asialleen omistautumista huokuva Suicidal Tendenciesin menestyksekkäin albumi möi Yhdysvalloissa kultaa 1990-luvun puoliväliin mennessä. Vuonna 1991 ”Lights… Camera… Revolution” nimettiin Grammy-ehdokkaaksi kategoriassa ”Paras metallimusiikin performanssi”. Albumi hävisi pystin niukasti Metallican levyttämälle Queen-coverille ”Stone Cold Crazy”. Loudwire-sivusto rankkasi ”Lights… Camera… Revolutionin” kuluneella vuosikymmenellä seitsemänneksi parhaaksi, ei ”Big 4” -yhtyeen tekemäksi thrash metal -albumiksi.

”Lights… Camera… Revolution” on kiistatta Suicidal Tendenciesin monimuotoisimpia teoksia ja alkupiste yhtyeen funkimmalle ilmaisulle, ja sillä soittanutta kokoonpanoa pidetään yleisesti ottaen parhaimpana Suikkari-viisikkona.