Diablon hiljaiset syntymäpäivät – Diablo, Kypck ja Psychework Pakkahuoneella

Lähtökohdat illalle olivat todella suotuisat: 20-vuotissyntymäpäiviään viettävä Diablo kutsui juhlakiertueelleen myös tänä vuonna pyöreitä täyttävän KYPCKin ja viime vuonna debyyttialbumin julkaisseen Psycheworkin. Diablo soittaisi tänä iltana vuonna 2015 julkaistun menestyslevyn ”Silvër Horizonin” kokonaisuudessaan, jonka lisäksi toinen tunti sisältäisi vanhoja hittejä ja muita kappaleita, jotka saisivat tanssijalan vipattamaan. Niin ainakin luvattiin. Settilista tarjosi toki yllätyksiä (joista lisää tuonnempana), mutta vastaanotto oli karmaiseva. Vaikutti, että yleisö oli tullut syntymäpäivien sijasta hautajaisiin.

Illan avasi jyväskyläläinen tulokasbändi Psychework. Mikään junnubändi Psychework ei silti ole, sillä laulaja Toni ”Anthony” Parviainen ja kitaristi J-V Hintikka ovat edesmenneen Machine Menin jäseniä. Kovaa ja korkealta laulava Parviainen on tunnettu myös Raskasta joulua -projektista. Debyyttilevy ”Dragon’s Year” sai paljon kehuja, ja nyt sain tilaisuuden nähdä yhtyeen lavalla. Itseäni albumi ei pahemmin kiinnostanut kliseisen kasarihevin takia, mutta annoin bändille mahdollisuuden säväyttää. Pakkahuoneella oli vain kourallinen ihmisiä bändin aloittaessa. Muutaman nyrkin näin salissa heiluvan ja huomasin oman jalkanikin naputtelevan tuplabasarin tahtiin keikan edetessä. Parviaisen laulu on kieltämättä vaikuttavaa kuunneltavaa, ja Bruce Dickinson -vivahteita äänessä on häiritsevän paljon. Ne tulevat huomattavasti paremmin esille livenä kuin levyltä käsin. Vaikken ole voinut ottaa kasariheviä tosissani teinivuosien jälkeen, on Psychework energisyydellään ihan viihdyttävä bändi. Tulevaisuus näyttää, kuinka isoille lavoille bändi pääsee vielä soittamaan. Perinteisen metallin ystävien kannattaa ehdottomasti hakeutua yhtyeen keikoille!

Kymmenvuotiaan KYPCKin aloittaessa paikalle oli saapunut jo huomattavasti enemmän metallikansaa. Äreillä soundeilla ”doomsday metallia” soittava yhtye julkaisi viime syksynä erinomaisen albumin ”Zero”. Edellisestä keikasta oli ehtinyt vierähtää muutama kuukausi, mutta siitä huolimatta yhtyeen esiintyminen sujui mallikkaasti. Kolmeen varttiin mahtui neljä kappaletta tuoreelta albumilta, joiden lisäksi kuultiin muutama kappale yhtyeen aikaisemmilta levyiltä. Laulaja Erkki Seppänen oli juuri toipunut kaksi viikkoa kestäneestä keuhkoputkentulehduksesta, josta hetkittäiset ääniongelmat saattoivat johtua. Kitara- ja bassovoittoinen miksaus jyräsi panssarivaunun lailla, ja lauluosuudet jäivät välillä sen jalkoihin. Tarjoilutiskillä tuskin sai selvää, mitä kieltä mikrofoniin laulettiin, joten venäjän kielitaito ei ollut välttämätöntä jokaisessa Pakkahuoneen nurkassa. Kitarasoundistaan tunnistettavia bändejä ei ole Suomessa montaa, mutta KYPCK on yksi niistä, jonka äänimaiseman tunnistaa heti. AK 47 -mallisen rynnäkkökiväärin muotoon valmistetun Lopashnikov-kitaran soundi oli Sami Lopakan käsittelyssä ylvästä kuultavaa myös livenä. Yleisö oli koko illan vaikeasti tavoiteltavissa, mutta uskollisimmat metallipäät pysyivät alusta loppuun eturivin tietämillä. Huomioni kiinnittyi erityisesti harmaapäiseen ja -partaiseen vanhempaan herrasmieheen, jonka moshaus ja liikehdintä eturivissä oli ilahduttavaa katseltavaa. Voi kun koko yleisö olisi ottanut mallia tästä miehestä!

Odotukseni olivat korkealla Diablon suhteen, kun bändi palasi Tampereelle ”henkiseen kotiinsa”. Laulaja Rainer Nygård kertoikin paikalla olevan paljon ystäviä ja sukulaisia ja kiitteli kovasti paikalle saapumisesta. Syntymäpäiväjuhlat alkoivat odotetusti vuoden 2015 albumilla ”Silvër Horizon”, joka julkaisemisen jälkeen nousi Suomen albumilistan kärkeen. Albumi oli itselleni tuttu, ja kyllähän se ihan hyviä kappaleita sisältää, mutta kokonaisuutena livetilanteessa se oli valitettavasti liikaa. ”Isolation”, ”Prince of the Machine” ja nimikkobiisi ”Silver Horizon” kuulostivat myös livenä erinomaisilta, mutta yleisön näki uupuvan levyn puolen välin jälkeen. Yleisöstä huokui alusta asti odottava tunnelma, ja lavan läheisyyden ulkopuolella rytmin mukaan heiluvia käsiä oli harvassa. Diablon varma perussuoritus ei näyttänyt iskevän paikalle saapuneita. Totta kai jokainen kappale sai kohteliaat aplodit, mutta albumin viimeisten kappaleiden aikana puhelinten Facebook-sovelluksia vilkkui entistä enemmän ympäri yleisöä. Osa ihmisistä oli sentään juhlatuulella, kun viiden hengen porukka yritti herättää ”Silver Horizonin” aikana mosh pitin eloon. Muita piirileikkiin heittäytyjiä ei valitettavasti joukosta löytynyt, joten sekin jäi pelkäksi yritykseksi. Samaisen kappaleen aikana kuulin ensimmäisen kerran ihmisten laulavan mukana, mutta se jäikin ensimmäisen tunnin ainoaksi kerraksi. Oluttuopin pituinen väliaika oli yleisölle selvästi pelastus.

Toinen tunti sisälsi kappaleita, joita ihmiset olivat tulleet kuuntelemaan. Hitit ”The Preacher”, ”Read My Scars” ja ”Icaros” saivat yleisöltä illan äänekkäimmät suosionosoitukset, ja jopa yhteislaulua oli havaittavissa. Rainer Nygård kehotti välispiikeissään ihmisiä heittäytymään ja olemaan avarakatseisempia kuin Yhdysvaltain tuore presidentti, ja avarakatseisuuden nimissä yhtye esittikin villin metalliversion Abban ”Dancing Queenista”. Totuttuun tapaan (lavan läheisyyttä lukuun ottamatta) ihmisten tanssijalat olivat ilmeisesti jääneet kiinni oluesta tahmeaan lattiaan. Abban lisäksi coveri-osastoa jatkoi matka kristallivuorelle, kun Diablo esitti esikuvabändinsä Deathin kappaleen ”Crystal Mountain”. Tätä edeltävä välispiikki esitteli yleisöstä löytyvän Sakara Recordsin toimitusjohtajan Tuomo Saikkosen, joka Rainerin mukaan tietää kaiken death metallista. Mosh pitistä ei ollut tietoakaan, vaikka kappale olisi antanut sille täydellisen tilaisuuden. Kaksituntisen juhlakonsertin päätti ”Icaros”-albumilta tuttu ”Into the Sea”, jonka jälkeen oli luonnollisesti kumarrusten ja yhteiskuvan vuoro.

Konsertin jälkeen ilta tuntui kokonaisuutena ristiriitaiselta. ”Lämppäribändit” olivat vakuuttavia ja viihdyttäviä, mutta illan pääjehu ja synttärisankari jäi vaisuksi. Aina voi katsoa itseään peiliin: miksen itse mennyt juhlimaan ja pittaamaan ja herättämään juhlatunnelmaa? Vastaukseni on, ettei se vain tuntunut oikealta. Yleisön odottava tunnelma kärjistyi illan ensimmäisen tunnin aikana jopa ahdistavaksi. Tunnelmaa vapauttavaa hittibiisiä piti yksinkertaisesti odottaa liian kauan. Kuten aiemmin sanoin, ”Silvër Horizon” kokonaisuutena konsertin alkuun oli liikaa ja aika kävi pitkäksi. Albumilta olisi kannattanut valita muutama kappale ja sisällyttää ne monipuolisempaan settilistaan, olihan kyseessä sentään yhtyeen 20-vuotisjuhlakiertue. Niin tai näin, toivottavasti kiertueen muilla etapeilla on juhlallisempi tunnelma. Sen Diablo olisi ansainnut Tampereellakin.

Kirjoittanut: Mikko Äijö
Kuvat: Outi Puhakka