Dirkschneider – Back To The Roots – Voimaannuttava nostalgiamatka 1980-luvulle

Päivämäärä 9.11.2016 on alkupuoleltaan täynnä ristiriitaisia ja hämmentäviä tunnelmia. Siihen päälle epämääräinen nostalgia. Fiilisten sekamelska johtuu päivän uutis(t)en ja illan musiikillisen tarjonnan yhdistelmästä. Valmistaudun Dirkschneiderin keikkaan Tampereen Pakkahuoneella käymällä läpi Acceptin 1980-luvun tuotantoa. Samalla seuraan  uutistulvan juonen kehittymistä. 2010-luku tuntuu tarjoavan meille jytkyä toisensa perään ja koko maailma vaikuttaa keskiarvoisesti jokseenkin järkyttyneeltä Yhdysvaltojen presidentinvaalien lopputuloksesta. Yritän kovasti miettiä, että millaista se oikein olikaan, kun Ronald Reagan työskenteli ehkäpä maailman julkisimmassa tehtävässä. Oliko kaikki ennen paremmin?

Täytyy myöntää, etten muista mitään erityisen konkreettista lapsuuden aikaisista maailmanpolitiikan pyörteistä. Oliko veteraaninäyttelijä Yhdysvaltojen presidenttinä tehtäviensä tasalla, tilanteen herra? Ne, jotka rekisteröivät maailmaa tuolloin jo laajemmasta näkökulmasta, voivat kommentoida vapaasti. En muista myöskään, olivatko ihmiset jotenkin erityisen järkyttyneitä tai huolestuneita presidentin edesottamuksista tai lausunnoista? Olisiko niin, että Reaganin kausi suurvallan keulilla saattoi olla loppujen lopuksi yksi näyttelijäsuoritus muiden joukossa? Jos näin on asianlaita, niin Trumpin julkisuuskuvan huomioon ottaen lisää samanlaista huttua voi hyvinkin olla asialistalla. Tälle aikakaudelle ominaisesti pääsemme nauttimaan luultavasti tosi-tv- konseptilla toteutetusta viihteestä. Ja jotenkin on sellainen kutina persnahassa, että absurdeista juonenkäänteistä ei tule olemaan pulaa.

Jos maailmanpolitiikka ei ole jättänyt huomattavia muistijälkiä aivoihini kasarikaudelta, niin musiikin kohdalla tilanne on kokonaan toinen. On olemassa tiettyjä bändejä ja artisteja, jotka ovat tehneet suuren vaikutuksen juuri siinä vaiheessa, kun oma musiikkimaku on alkanut muovautumaan tiettyyn suuntaan. 12 vuoden ikäisenä heavy metal oli tietenkin äärimmäisen kova juttu, ja asiaan suhtauduttiin varsin kiihkeästi. Vuonna 1985 aikuiset olivat ainakin meilläpäin pääsääntöisesti niitä, jotka eivät ”järjetöntä möykkää” sulattaneet. Syntyi mielikuva kapinallisesta musiikista, mikä oli juuri oikeanlaista soundtrackia omien vanhempien vastustamiselle.

Heavy metal oli tuolloin kuumaa tavaraa lapsien ja nuorison keskuudessa. Oli lähes tavallista löytää KISS, W.A.S.P, Iron Maiden, Van Halen, Mötley Crüe tai Poison (hard rockia tietenkin, ei metallia) suomalaisten musiikkilehtien kansista. Stara oli keskittynyt raskaamman laidan artisteihin, mutta toki myös Jyrki ”Jyräys” Hämäläinen Suosikin päällikkönä haistoi metallin suosion laajuuden julkaisun kohderyhmässä. Vuoden 1985 syksyllä Suosikki kertoi hienojen kuvien kera, kuinka Blackie Lawless ja Chris Holmes vierailivat esiintymisasuissaan jonkin helsinkiläisen yläasteen oppitunnilla. Samaisessa numerossa Venomin jäsenten lausahdus ”Me juomme kuolevien pappien oksennusta” oli nostettu bändistä kertovan artikkelin otsikoksi. Taskupokkarissa komeili edellä mainittu Mötley Crüe. Soundi ja Rumba huomiovat jossain määrin tyylisuunnan, niiden oli pakko. Näitä kaikkia lehtiä ostettiin pienillä viikkorahoilla ja vanhempia vitutti. Tämäkin oli tietenkin lapsen näkökulmasta hyvä asia.

Jep, lähti lapasesta. Enkä edes halua olla tässä tapauksessa lyhyt tai ytimekäs. Jymyjuttuja lukiessa Accept oli silloin joskus jotain, joka todellakin kolahti lujaa. Bändillä oli vahva oma ilme, se poikkesi muusta raskaan rockin tarjonnasta. Kansikuvapoikia he eivät olleet. Korvat rekisteröivät Udo Dirkschneiderin palosireenimäisen sotahuudon takaa tarttuvia melodioita, iskeviä riffejä, sotilaallista jylhyyttä ja ylikierroksilla kiehuvaa rock n’ rollia. Accept oli jotenkin niin puhdasta, aitoa heavy metallia ja samalla Udo oli hahmo isolla Hoolla. Kerran kuultuaan bändiä ei voinut unohtaa. Accept onnistui vuosien 1981-86 aikana luomaan sarjan levyjä, jotka eivät kuulosta millään tavalla naurettavilta kolme vuosikymmentä myöhemmin.

Astelen keikkapaikalle toiveikkaana. Ehkä voin unohtaa tänä iltana edes hetkeksi kaikki aikuisuuteen liittyvät murheet. Saatan saada musiikista kaipaamaani voiman tunnetta, joka toisi väriä harmaaseen naamaan ja poistaisi väsymyksen tunteen. Josko veri kiertäisi hetken kiihkeämmin? Samalla mielessä pyörii pieniä epäilyksen poikasia. Tässä on kyseessä veteraani, joka ei ole juurikaan säästellyt kurkkuaan tai äänihuuliaan vuosikymmeniä kestäneellä urallaan. Ja ensimmäinen sydänkohtaus on koettu joskus 1990-luvun taitteessa. Missä kunnossa mies ja ääni ovat? Tänään kun pitäisi tarjota yleisölle vereviä versioita materiaalista, jonka puolivillainen käsittely olisi rikokseen verrattavaa toimintaa.

Illan aloittaa minulle entuudestaan tuntematon Vicious Rumors. Myöhempi tutkimustyö osoittaa tämän amerikkalaisen yhtyeen julkaisseen debyyttilevynsä samana vuonna, kun Acceptille jonkinlaiseksi maamerkiksi muodostunut ”Metal Heart” ilmestyi (1985). Kaiken kaikkiaan pitkäsoittoja on  siunaantunut tähän hetkeen mennessä 12. No, jostain syystä Vicious Rumors ei koskaan soinut meilläpäin 1980-luvulla. Jos olisi, niin olisin arkistoinut yhtyeen levyjä hyllyyn siihen kohtaan, jossa olisi lukenut speediin kalleellaan oleva, hieman kasvoton melodinen heavy metal. Mieleeni tulevat ne suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneet bändit, joita kuuntelimme koulukavereiden kanssa. Nämä yhtyeet olivat sellaisia ihan kuunneltavia, mutta eivät millään tavalla mieleenpainuvia tapauksia. Nimet ovat painuneet unholaan. B-luokan heavy metallia suurempaan kuvaan asetettuna.

Kappaleista ei ole mitään erityistä sanottavaa. Tyylipuhdasta tavaraa, mutta ensikosketus ei oikein hetkauta suuntaan jos toiseenkaan. Hetkittäin Vicious Rumors löytää tiensä jonkinlaisen extra-virtalähteen luo ja tulee fiilis, että jumalaare, nyt lähtee. Mutta, tuokion verran vaikku pöllyää ulos korvista ja lahkeet lepattavat, ja sitten se on taas siinä. Ekstaasiin ei nousta, heavy- taivas ei ole liekeissä. Katto ei räjähdä ilmaan. Nyrkit pumppaavat ilmaa maltillisesti. Jotkut joraavat pienissä nousuissa, muuten ollaan enemmänkin kohteliaan kiinnostuneita. Toki Vicious Rumors hoitaa tehtävänsä kunnialla. He lämmittävät lauteet ja paikalla olevan yleisön illan tähteä varten ihan mallikaasti.

Eikä voi jättää huomiotta sellaista seikkaa, että bändissä on kovan luokan soittajia, sekä uskomattoman hienosti täysin puhtaalla äänellä operoiva laulaja. Ja kyllä heidän täytyy oikeasti rakastaa heavy metallia, eivät jätkät muuten olisi jaksaneet näin pitkään vailla suurempaa suosiota. Tänä vuonna on ilmestynyt uusi levy, jolta soitettu hitaampi veto ei kuulosta yhtään hullummalta. Ja vuosina 1987-1994 on arvostelujen mukaan ilmestynyt sarja levyjä, joista kannattaa aloittaa yhtyeeseen tutustuminen, jos kiinnostus heräsi keikan aikana. Oma tuttavuuden hierominen taitaa jäädä tähän keikkaan.

Lämmittelyn jälkeen on vuorossa noin puolen tunnin mittainen odottelu. Yleisöä on valunut paikalle lisää, mutta ei Pakkahuone täynnä ole. On siinä ja siinä, että voisi sanoa yleisöä olevan paikalla vähänlaisesti. Tunnelma nousee onneksi monta pykälää ylöspäin Dirkschneiderin äijien astellessa lavalle alkunauhan jälkeen ”Starlightin” tahdissa. Viimeisenä estradille astelee itse Udo, joka tuntuu päästelevän hieman varovaisesti, tunnustellen. Keikan alkupuolella nähdään lisäksi tunnelmaa latistavia lyhyitä soolotuokioita ja väkisin huomaan miettiväni Udon jaksamisen tasoa.

Keikan edetessä tajuan olleeni aluksi turhaan negatiivinen tai epäileväinen. Pitkän linjan konetta täytyy ilmeisesti vain lämmitellä hetken verran. Dirkschneiderin osuus kestää lopulta yli kaksi tuntia ja jossain vaiheessa havaitsen hengähdystaukojen poistuneen ohjelmistosta. Udo ei illan edetessä enää säästele itseään vaan antaa palaa kunnolla. Riivinraudalla käsitetelty palosireeni on loppujen lopuksi hurjassa vedossa ja maestro yksinkertaisesti pyyhkii lajin nuoremmilla edustajilla persettään jyräten noviisit kumoon suvereenisti. Hemmetti, ukkohan tuntuu olevan paremmassa kunnossa kuin vuonna 1989, jolloin olen viimeksi Udon keikalla todistanut. Tuolloin, Helsingin Jäähallissa Ozzy Osbournen lämmittelijän ominaisuudessa toiminut saksalainen jyrä apuvoimineen oli läpeensä huono. Tänään kaikki on toisin.

Bändi on hurjassa iskussa. Laulaja vielä hurjemmassa. Dirkschneider tuntuu käyvän Acceptin kanssa kilpailua, jossa mitataan, kumpi loihtii ilmoille eeppisemmän ja jylhemmän version ”Princess Of The Dawnista”, tuosta maanteiden anthemista. Tällä hetkellä voittajan tittelin vie ensin mainittu. Salikaan ei näytä enää niin tyhjältä, eikä yleisön laulattamisesta synny lainkaan vaivaantunutta tunnetta. Kuorolaulu raikaa ja tunnelma on juuri sellainen kuin kunnon metallikeikalla kuuluu ollakin. Voimaannuttava ja adrenaliinitasoa nostava. Kakarat voivat painua nukkumaan, nyt päästetään höyryjä ulos.

Alan kuitenkin miettimään jostain syystä kotiin lähtöä ennen keikan loppua. Hiippailen jo narikalle johtavia portaita kohti. Tämän huonon tavan olen oppinut kaikkien tylsien Pakkahuone-iltojen aikana. Niitä on ollut turhan monta. Kai minä nytkin haluaisin vain välttää narikkajonoa ja ehtiä viimeiseen kotiin vievään bussiin ilman yötaksan pulittamista. Samalla tavalla tuntuu ajattelevan muutama muukin yleisön edustaja.

”Balls To The Wallin” alkuriffi ottaa kuitenkin ylivallan ja vetää minut väkisin takaisin eturiviin. Vittu, mikä imu, ei voi muuta sanoa. Ja vauhtiin päässyttä moottoria ei niin vain sammuteta. Tiskiin lyödään lopulta varsin pitkät encoret, jotka huipentuvat ylikierroksilla etenevään ”Burningiin”. Huikea annos puhtainta, aidointa metallia ja räkäistä, kiehuvaa rock n’ rollia. Olen äimänä. Olen kokenut pitkästä aikaa kovan keikan. Kun nuoremmat eivät siihen pysty, pitää hoitaa veteraani paikalle hoitamaan homma. Yli kaksi tuntia klassikkomateriaalia ja koko ajan kiihdyttäen. Pakko myöntää. En olisi uskonut, jos en olisi itse nähnyt. Aivan ihastuttavaa nostalgiaa. Juuri niinkuin pitää ollakin.

Toivotan pitkää ikää ja monia kilometrejä lisää Udolle sekä hänen joukkueelle. Näin hurjassa vireessä olevaa yksikköä ei kannata pistää huilaamaan. Kyllä nämä biisit tarvitsevat Udon ja hänen uniikin hahmonsa tulkitsemaan niitä. Tämä oli minulle se oikein mahdollinen Accept, kun originaaleja ukkoja ei taideta enää saada samalle lavalle yhtaikaa. Nähtäväksi jää, siirtyykö Acceptin materiaali Udon kohdalla lopullisesti historiaan. Jos siirtyy, niin ainakin tämä revanssikierros on silkkaa vanhan liiton heavy metallin juhlaa ja hyvä muistutus siitä, että nykyiset lajin edustajat ovat aikamoisia vellipöksyjä. Ja toisaalta, myös Udon soolotuotannossa riittää helmiä vaikka millä mitalla. Jään odottamaan jatkoa.

Lopuksi totean 1980-luvun olevan musiikin tutkijalle oikea aarreaitta, josta löytyy aina vaan uusia rikkauksia, kun lähtee oikein kunnolla penkomaan. Suosittelen. Puheet kasarikaudesta millään tavalla tylsänä ajanjaksona kannattaa kyseenalaistaa ja lähteä itse tarkistamaan asianlaita. Oliko ennen kaikki paemmin? Jotkut asiat varmasti olivat, jotkut taas eivät. Ne huonommassa jamassa olleet yksityiskohdat ovat luonnollisesti unohtuneet. Minä jatkan nyt aikamatkaa 1980-luvun hienouksien ytimeen. Nano nano.

Kuvat: Outi Puhakka

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen