Festariraportti: Kotkan Dark River Festival oli lämminhenkinen ja viihtyisä kokemus

Kotkassa oli kepeää. Metallifestareiden kerrotaan usein olevan lähes poikkeuksetta lämminhenkisiä, turvallisia ja viihtyisiä. Dark River Festival ei tehnyt tähän poikkeusta. Samalla se kuitenkin muistutti kipeästi siitä, mitä ihmiset ovat puolitoista vuotta kaivanneet. Samanhenkisten ihmisten kanssa yhteisen asian äärelle kerääntyminen ja sen juhlistaminen.

Perjantaina pienten festareihin liittymättömien teknisten ongelmien jälkeen saavuin Honkalan ampumastadionille hyvissä ajoin ihmettelemään miljöötä. Heti ensimmäisenä on annettava tunnustusta festivaalialueen suunnittelusta ja toteutuksesta. Kaksi lavaa, joiden väliä oli mahdollista kiertää ympyrässä oli loistava idea. Alueella liikkuminen oli näin todella sulavaa. Ruokapaikkoja oli riittävästi ja monipuolisesti. Anniskelu oli myös jouhevaa. Molempien lavojen läheisyydessä oli anniskelupisteet, enkä joutunut oikeastaan kertaakaan jonottamaan muutamaa minuuttia pidempään. Näiden lisäksi alueen keskellä sijainnut VIP-alue näytti oikeasti todella houkuttelevalta, ja jos se pidetään samanlaisena ensi vuonna, harkitsen ensimmäistä kertaa vakavasti ostavani VIP-lipun festareille.

Festivaalipäivän numero yksi avasi aurinkoisessa säässä Rytmihäiriö. Keikkaa kuvailee parhaiten sisäänheittäjä-bändin kirous. Kyseessä oli valitettavasti vaisuin Rytmihäiriön keikka, jolla olen ollut. Eikä se ole mitenkään bändin vika! Päinvastoin, heillä oli hyvä meininki ja settilistakin oli mainio. Mutta edes Rytmihäiriö ei kyennyt lämmittämään kohmeista yleisöä kahdelta iltapäivällä. Vertailukohteena ja vastakohtana tälle pidän Rytmihäiriön 2019 Porisperen keikkaa. Illan viimeinen esiintyjä tiivistunnelmaisessa ja huomattavan juopuneessa kaljateltassa oli täydellinen slotti. Mutta jonkun on aina oltava se ensimmäisen päivän ensimmäinen bändi ja tällä kertaa nalli napsahti Rytmihäiriölle.

Seuraavaksi Inferno-lavalla supisuomalaisia säkeitään esitteli Vorna. Bändi oli kuin lämmin, empaattinen syli, joka konkretisoitui ”Yksin”- alkuspiikissä. Koronaan viittaminen voi olla toisinaan hieman kulunut aihe, mutta kun laulaja Vesa Salovaara kehotti halaamaan yksinäisyyden aikakauden koettelemaa ihmistä, niin eihän sitä voinut olla herkistymättä.

Päivän ehdottomasti hauskimmasta spektaakkelista vastasi Kiuas– yhtye paluukeikallaan. Olin tosin kahden ensimmäisen biisin ajan suorastaan kauhuissani, sillä soundit olivat kuuntelukelvottomat. Bändin todellinen virtuoosi löytyikin äänipöydän takaa. Vilkuilin olkani yli hikoilevaa äänimiestä ja ihailin sitä, kuinka varmaotteisesti hän korjasi soundit pala palalta yksi nuppi kerrallan. Jo kahden biisin jälkeen bändi alkoi kuulostamaan arvoiseltaan ja loppukeikka meni loistavasti. Laulajan välispiikit olivat hauskaa ja itseironista setäilyä, joka sai kerta toisensa jälkeen koko yleisön repeilemään. Paikalla oli myös paidoista ja laulutaidoista päätellen lukuisia vanhoja Kiuas-faneja. Toivottavasti bändi pääsee toteuttamaan mainostamansa klubikiertueen!

MyGrainin ja Kalmahin keikat oltiin valitettavasti ajoitettu samoihin slotteihin nälkäni kanssa ja tyydyinkin kuuntelemaan näitä hieman etäämmältä ruokapöydästä. Kalmah toi mukanaan myös kohtalaisen märän sadekuuron ja neuvokkaimmat festivaalivieraat hakivat nopeasti sateensuojaa pöytien alta. Keikka jatkui kuitenkin hyvällä sykkeellä ja laulaja-kitaristi Pekka Kokon kalajutut olivat jälleen oudolla tapaa viihdyttäviä.

Perjantain parhaan keikan tittelistä taistelevat seuraavat peräkkäiset bändit, Marianas Rest ja Finntroll. Paikallinen doom/death metal-yhtye Marianas Rest otettiin kotiyleisön toimesta avosylin vastaan. Laulaja yritti aluksi olla vakava ja synkkä, muttei voinut pian olla hymyilemättä. Eikä hymy hyytynyt koko keikan aikana, vaikka itse musiikkia ei kovin iloiseksi kyllä voi kutsua. Marianas Rest soitti todella kovaäänisesti, mikä ei ainakaan itseäni haitannut yhtään. Valtavat äänenpaineet ja matalat bassojyrinät pitivät tiukasti otteessaan koko keikan ajan. Toivottavasti pääsen näkemään tämän bändin pian uudestaan!

Finntroll julistettiin koko Dark River Festivalin historian toivotuimmaksi bändiksi. Sanomattakin selvää, että meno oli sen mukaista. Tuntui kuin yleisö olisi unohtanut että keikoilla voi pitata, sillä Finntrollin ei tarvinnut kuin vihjata asiasta ja saatoin melkein kuulla yleisön yhtäaikaisen ”Ainiiiin!”-huudahduksen. Tunnelma yleisössä muuttui tämän jälkeen suorastaan eläimelliseksi. Jotkut juoksivat puuhake-kenttää ympäri paljain, verisin jaloin. Ainakin yksi jouduttiin kantamaan pois yleisöstä ja loppukeikasta kaksi soturia ottivat toisistaan mittaa keskellä yleisöä perinteisen pystypainin menetelmin. Tätä olikin jo ikävä.

Riehuttuani Finntrollin keikalla oli pakko taas pitää ruoka&juoma -tauko. Testasimme, minkälaisia porilaisia Kymenlaaksossa tehdään ja oikein hyvältä maistuivat! Jumituimme samalla johonkin ruokapöytäkeskusteluun kanssafestaroijien seuraan, joten Damnation Plan jäi tällä kertaa käytännössä välistä. Illan viimeinen esiintyjä Evergrey jaksoi viihdyttää muutaman biisin ajan, mutta sitten bändin progeilu muuttui liian työlääksi kuunneltavaksi väsymystilaamme nähden, joten valuimme vähitellen hotellille nukkumaan.

Lauantaiksi oli luvattu synkää ja sateista säätä, mutta ennuste kuitenkin parani tunti tunnilta ja lopulta seisoimme täydessä auringonpaahteessa huppareissa, nahkatakeissa, maihareissa ja pitkissä housuissa. Onneksi kuitenkin näin! Alueella ei ollut liiaksi sateensuojia ja päivä olisi ollut pitkä märissä vaatteissa.

Päivän ensimmäinen bändi oli Horizon Ignited ja he ottivat hienosti vastaan paikkansa ohjelmassa! Laulaja jaksoi huudattaa unenpöpperöistä yleisöä, mutta ei liikaa jolloin se olisi muuttunut ärsyttäväksi. Itselleni tuli keikan jälkeen ainakin energisempi ja kaikinpuolin parempi olo! Horizon Ignitedin jälkeen kierroksia päälavalla lisäsi Arion. Bändi näytti ja kuulosti hyvältä. Keikkaa oli mukava seurata, vaikkei se itselleni mikään päivän mieleenpainuvin esitys ollutkaan. Fanit tykkäsivät varmasti!

”Jenkkiläistä kyykkymetallia” soittava Atlas oli itselleni yksi päivän kiinnostavimmista bändeistä. Pääasiassa siksi, että se oli genressään ensimmäinen bändi todella pitkään aikaan, josta olen kiinnostunut. Esiintyminen oli asenteikasta, kuten asiaan kuuluukin ja erityisesti rumpali pieksi settiään varsin väkivaltaisesti. Deathcore yms. faneille voin suositella tämän bändin katsastamista livenä. Muistakaa vain verrytellä niskalihakset huolellisesti ennen keikkaa.

Mors Subita oli todella varmaotteinen ja vakuuttava. Keikka menee osittain samaan kastiin Arionin kanssa. Katsoin koko keikan ja aika kului varsin nopeasti, mutta erityisen mieleenpainuvia hetkiä ei tällä kertaa tullut. Paitsi ”Disconnected”, johon oltiin pumpattu hävytön määrä testosteronia.

Päivän ruokataukobändiksi joutui tällä kertaa Trve Cvlt Clvb. Samalla testasin festarien suosituimman ruokakojun (”The Van”) ja sen Double Smash-burgerin. Ei tarvinnut enää toista kertaa syödä alueella ja maku meni suorinta hermorataa pitkin suoraan mielihyväkeskukseen. Trve Cvlt Clvb kuulosti monipuoliselta ja sen aikaa, kun ehdin keikkaa katsoa, heidän esiintymisestä todella näkyi vuosien kokemus muiden projektien parissa.

Vatsa täynnä oli hyvä asettua Swallow The Sunin eturiviin nojailemaan kaiteeseen ja fiilistelemään Juha Raivion sieluntuotoksia. Tunti meni taas vallan huomaamatta, sillä yhtyeen pilkuntarkka soitto ja dynaaminen esiintyminen veivät täysin mukanaan. Tässä oli kiistatta päivän paras keikka. Lisäpisteitä ”Plague of Butterflies pt. 2” soittamisesta puolessa välissä settiä.

Swallow The Sunin jälkeen en jostain kumman syystä ollut ollenkaan juhlatuulella. Hain kupin kahvia, istuin alas ja tuijotin tyhjyyteen samalla puolella korvalla kuunnellen kun One Morning Left oli kovaa vauhtia tuhoamassa Inferno-lavaa. Ohi kulkiessani huomasin, että lavan edustalle oli kertynyt huomattavan paljon tanssivaa festarikansaa. Joko he eivät olleet Swallow The Sunin keikalla, tai sitten olen itse liian raskassoutuinen. Vitsit sikseen, bändi kuulosti todella riehakkaalta ja loppupään ”Beat It”- coveri sai minutkin taas juhlatuulelle.

Lost Society oli tässä kohtaa iltaa juuri sitä, mitä yleisö kaipasi. Vaikutus oli sama, mikä Finntrollilla oli perjantaina. Käytännössä koko päivän voimiaan säästellyt festarikansa vapautui Lost Societyn tahdittamana ja moshpit pyöri melkein joka biisin ajan. Huomionarvoista oli myös Sammy Elbanan hatunnosto Alexi Laiholle ennen ”Into Eternityä”. Bändi ja yleisö olivat molemmat ilmiliekeissä, mutta samalla itseäni huvitti hieman keikan settilista. Kaksi biisiä ”Braindeadilta”, loput uusimmalta levyltä. Niin mukavaa kuin olisikin ollut kuulla vanhempaa tuotantoa, voin vain kuvitella, miltä tuntuu odottaa lähes puolitoista vuotta ennen kuin pääsee esittämään uusia biisejä livenä.

Illan toisiksi viimeisellä bändi oli One Desire. Hyväntuuliselle, havaiji-paitoihin pukeutuneelle rock-yhtyeelle oli todellakin paikkansa näilläkin festareilla, vaikka kitaristi-laulaja Andre Linmann tätä jossain spiikissään hieman humoristisesti epäilikin. Huumori oli muutenkin vahvasti läsnä keikalla ja sehän jos joku toimii.

Portugalista pimenevään loppukseän iltaan saapunut Moonspell esiintyi pääesiintyjän ottein. ”When Moonspell is in town, the night is ours.” Näin lausui laulaja Fernando Ribeiro ja hän todella omisti lauantai-sunnuntai välisen yön. Pidin keikalla erityisesti soundeista! Telecasterin korvia särkevä diskantti ja korostettu bassokitara toimivat yhdessä täydellisessä tasapainossa.

Kokonaisuudessaan Dark River Festival 2021 oli ehkä hieman hitaasti lämpeävä, mutta lämmettyään vertaansa vailla. Jossain jutussa Dark Riveriä oltiin luonnehdittu loppukesän sympaattisimmaksi festariksi ja kyllähän tästä sellainen hyväntahtoinen kotikutoisuus paistoi läpi. En todistanut koko tapahtuman aikana ainuttakaan rähinätilannetta, sanaharkkaa, tappelua tai häirintätilannetta. Toki minulla on vain yksi silmäpari, mutta yleinen tunnelma kertoi muutenkin enemmän, kuin välittömät näköhavainnot. Kehitysideana ensi vuodeksi haluaisin kuitenkin ehdottaa, että keikkojen väliin saataisiin edes 15 minuuttia siirtymä/ruoka-aikaa. Jatkuva kahden lavan välillä juokseminen tuntui toisinaan uuvuttavalta, kun halusi saada kaiken irti tapahtumasta. Edelliseen kertaan verrattuna tänä vuonna vieraita oli puolet enemmän ja tapahtuma olikin lähes loppuunmyyty. Myöskään kolmen päivän Dark River Festival ei kuulostaisi ollenkaan huonolta idealta.