Flow Festival 2014 @ Helsinki 8.–10.8.2014 Osa 1 / 3

Järjestyksessään yhdestoista Flow Festival keräsi jälleen Suvilahteen yleisökseen monen genren kuulijakuntaa elokuun toisena viikonloppuna. Genreistä olivat edustettuina kaikki indiestä EDM:aan ja punkista hiphopiin. Tämä varmasti takasi sen, että paikalla oli kovin monenlaista kansaa; näkyipä seassa muutama sellainenkin, joka pukeutuu mustaan, kunnes löytää jotain tummempaa.

Aloitin festivaalimatkani kuitenkin perjantaiaamuna Hervannasta, jossa suoritin aamulla äärimmäisen paniikkipakkaamisen ja siirtymän Onnibussiin luettuani liian pitkään uutisia siitä, miten Flow on kokenut viime hetken muutoksia The Horrorsin ja Ballet Schoolin peruutettua esiintymisensä. Samalla silmiin osui muuan toinen, astetta järkyttävämpi uutinen: Blood Orange oli joutunut pahoinpidellyksi Lollapalooza-festivaaleilla. Pakko nostaa hattua, sillä mies päätti kaikesta huolimatta esiintyä kaikilla sovituilla Euroopan festivaaleilla.

Matkan ajan kartoitin vielä lisää Flow’n tulevaa esiintyjäkaartia aloittaen tutusta ja turvallisesta Manic Street Preachersistä (toki uusimmasta tuotannosta) ja päättyen haparoiviin yrityksiin Skrillexin ja Die Antwoordin kanssa. Suuren osan matkastani vietin vielä tutummin ja turvallisemmin Sin Cos Tanin parissa. Helsinkiin saapuessani totesin, ettei kovin kaukaa tarvinnut etsiä paikkaa, josta löytäisi Flow’n infopisteen. Se kun näkyi heti bussista poistuessani etuoikealla. Postitalon kulmassa sijaitseva Salakauppa oli saanut seurakseen Flow-infopisteen ja rannekkeenvaihdon. Jonot liikkuivat kiitollisen nopeasti, ja olin noin 20 minuutissa jonottanut sekä infoon että Salakauppaan saadakseni tämän punaharmaan pressirannekkeen.

Seuraava etappi oli odotella majoitusta ja Avecia, joten suuntasin rautatieasemalle Oosteriin, josta avec on ennenkin osannut etsiä minut. Kulutin aikaani pääasiassa tutkien Flow’n ohjelmistoa avaavien Wolf-lehtien verran. Samaa tahtia latautui myös puhelin, joka alkoi matkan aikana vihjailla akun loppumista. Majoitus järjestyi mainion ystäväni luota Kalliosta, mistä ei ollut ollenkaan turhan pitkä matka tapahtumapaikalle.

Perjantai

Ensimmäinen alueella vastaan tuleva elementti oli heti taideteos. Vuoden kuvataiteilija Adel Abidin oli tuottanut alueelle kolme teosta, joiden fokus on ihmisoikeuksissa, syrjinnässä ja sukupuolikysymyksissä. Vastaan tullut Cover Up! -teos ottaa kantaa ihmisoikeuksien loukkaamiseen, sillä vaikka on täysin hyväksyttävää, että yksilö peittää omia puutteitaan sopeutuakseen yhteiskuntaan, samankaltaista peittelyä ei voi hyväksyä valtioilta. Teoksen inspiraationa on toiminut Marilyn Monroen kuuluisa metrokohtaus. Lisäksi Abidin osallistui lauantaina järjestettävään Visual arts and participatioon -paneelikeskusteluun Flow Talks -ohjelmassa.

Ensinäkemällä tämä teos jäi varsin vähälle huomiolle, sillä olosuhteiden pakosta oli huomattava kiire nähdä edes hetki Magenta Skycoden esiintymistä. Bändi on aivan vastikään ilmoittanut lopettavansa, joten odotettavissa oli tunteellisuutta jaettavaksi asti. Ja olihan sitä. Bändi itsekin oli ilmeisen liikuttunut tilanteesta, ja yleisön kesken oli tunnelma suorastaan harras. Kun viimeisen biisin aikana näytöille heijastettiin sanat “Don’t worry / Everything / Is going to be / Amazing”,

pyyhin jo itsekin kyyneleitä silmistäni, vaikka olen bändin todistanut aiemmin elävänä vain kerran.

Seuraava etappi oli sitten päälavalla esiintynyt Nina Persson. Neitihän tunnetaan tässä armaassa kotimaassamme paremmin Cardigansin vokalistina. Eikä kenellekään luultavasti tule yllätyksenä, jos sanon esityksestä tulleen mieleen edellä mainitun bändin, olkoonkin että vähemmällä särmällä. Joillain yleisössä kuitenkin näytti olevan muuvit kunnossa, mutta minuun asti ne eivät päässeet tarttumaan. Suunta otettiin siis Voimalan “The Other Sound” -konseptin pariin. Tässä vaiheessa voinee huomauttaa, että festivaaleilla ei ollut alkoholin tarjoiluun tarkoitettuja karsinoita, sillä koko alue oli anniskelualuetta. Näin ollen oli täysin mahdollista nautiskella viinistä ja musiikista samaan aikaan ilman, että keikan näkemiseen tarvittiin kiikaria. Myös kulkeminen lavojen välillä oli kivuttomampaa kuin aikaisemmin.

Voimalasta löytyi Joose Keskitalo, joka onnistui käyttämään toistoa tehokeinoa tehokkaammin ja olemaan pelkästään tylsä. Sekä Avec että allekirjoittanut tuli siihen tulokseen, että tässä oli käsillä jotain, mitä ei vain osannut ymmärtää.  Voimalasta kerättiin kuitenkin mukaan ystävä, jota en ollut toviin nähnyt. Tämä palkitsi reissun paremmin kuin hyvin, ja yhteistuumin lähdimme suuntaamaan kohti sinistä telttaa, jossa oli tiedossa itsensä Skrillexin keikka. Matkalla huomasimme, että Balloon 360°:n alla esiintyi joku, vaikka päälavalla edelleen musisoi Perssonin tytär. Kuplan alla olleen tahon puolesta toivoin, ettei kyse ollut keikasta vaan soundcheckista.

Kaikesta huolimatta jatkoimme matkaa kohti sinistä telttaa ja Skrillexia. Tovin esiintymistä katsottuani tulin siihen tulokseen, että valoshow oli huomattavan vakuuttava 8-bittisten supermario-kalojensa kera, mutta se kaikki ristiriita, joka artistin ympärillä velloo, jäi epäselväksi. Esitys ei 8-bittisten kalojen ohella herättänyt kovin suuria tunteita, vaikka ilmeisesti joillekin tuokin oli tanssiliikkeiden arvoinen esitys.

Mustan teltan kuumuudessa Slint antoi jälleen kerran aiheen hämmentyä siitä, mitä kaikkea voi kutsua post-rockiksi, tämä kun osoittautuikin odotettua raskaammaksi bändiksi. Musiikki oli hidasta ja painavaa. Muutaman biisin jälkeen alkoi tosin jo puutua, sillä toisto ei vieläkään ole toimiva tehokeino, jos sitä käytetään liikaa. Varsinkaan kun biiseistä ei varsinaisia kohokohtia löytynyt, tuntui lähes ajan tuhlaukselta kuunnella bändiä yhtään pidempään. Siirryimme siis kohti Voimalaa, jossa piti esiintyä Monopoly Child Star Searchers. Vaan Voimalassapa olikin lauteilla Roy Hargrove Quintet, jonka oli alun perin tarkoitus esiintyä Balloon 360°:ssa pari tuntia aikaisemmin. Jazz-henkinen kokoonpano sai yleisöön jopa hieman liikettä, ja tunnelma oli pääpiirteissään positiivinen aikataulumuutoksista huolimatta. Tässä vaiheessa todettiin ainakin Voimalan aikataulun olevan jossain väärässä aika-avaruus-ulottuvuudessa. Nimittäin seuraavana lavalle päässyt Monopoly Child Star Searchers aloitti keikkansa puoli tuntia myöhässä. Odottelu ei palkinnut, sillä ääniprojektiksi kuvailtu esitys oli niin mitäänsanomaton, että siitä ei tahtonut saada kiinni. Luovutimme melko pian ja poistuimme RBMA Backyardille elektronisen musiikin pariin. Esiintyjänä sillä hetkellä oli Ceephax Acid Crew, joka sai ainakin minut sen verran hereille, ettei puutumisesta enää ollut pelkoa. Tanssin itseni lämpimäksi ja nälkäiseksi.

Flow on siitä erikoislaatuinen festivaali, että ruoka on erinomaisesti edustettuna taiteiden ja musiikin ohessa. Tänä vuonna alueella 30 oli ravintolaa, jotka kaikki ovat omassa sarjassaan Helsingin kärkikastia. Tarjolla oli muun muassa meksikolaista, aasialaista, afrikkalaista, hot dogeja ja aivan perinteistä suomalaista ruokaa. Vaihtoehtoja löytyi siis laidasta laitaan ja fuusioituna. Päädyimme thai-ravintola Tamarinin tiskille, josta mukaan lähti kaksi annosta kanaa ja cashew-pähkinöitä. Annos oli runsas, tulinen ja herkullinen. Totesimme tosin, että yksikin olisi riittänyt kahdelle ihmiselle.

Tuoreen levynsä julkaisua juhlistavan Mirel Wagnerin esiintymisen näkeminen oli ollut suunnitelmissa, mutta pallon alle ei ollut toivoakaan mahtua, joten pyrimme pääasiassa kuuntelemaan esiintymistä. Sekin tosin osoittautui haasteelliseksi, sillä RBMA Backyardilla oli sen verran äänekkäät bileet. Esityksestä sai kuitenkin irti sen olennaisimman eli seesteisen, maalaisromanttisen tunnelman. Tyttö ja akustinen kitara, muuta ei juuri tarvita.

Seuraava ohjelmanumero vei Tiivistämöön Phantomin keikalle. Tarjolla oli koneisaa melankoliaa. Ilmeisesti menon oli tarkoitus olla aktivoivampaa, mutta jokin tässä ei ottanut toimiakseen. Siirryttiin suosiolla Voimalaan nauttimaan Provinssissa tutuksi tulleesta Hopeajärvestä. Psykedeelinen rock yhdistettynä Fatboy-säkkituolin ylenpalttiseen mukavuuteen toimi kuin nyrkki silmään. Totesin, että jos makuultaan olisi voinut tanssia, olisin luultavasti tehnyt niin.

Tanssiaskeleet tulivat tarpeeseen, kun siirryttiin takaisin Tiivistämöön Sassen ja Jori Hulkkosen keikalle. Jalat tosin eivät suostuneet kovin pitkään yhteistyöhön, vaan jouduin nolosti istumaan. Keikka oli vauhdikas, ja nyt tuntuikin jo aivan konemusiikkibileiltä, sillä basso kaikui keuhkoissa saakka. Kyllä vain edelleen kaikki, mihin Jori Hulkkonen koskee, on kultaa.

Darksidea odotellessa huomasimme, että äänet sekä päälavalta että Black Tentistä kuuluvat Blue Tentiin. Blackissa esiintyi Paul Kalkbrenner ja päälavalla Yasiin Bey (tunnetaan ehkä paremmin nimellä Mos Def). Nämä äänet sekoittuivat sinisen teltan uumenessa hieman hämmentäväksi kakofoniaksi. Tosin keikan alettua ulkopuoliset äänet eivät enää päässeet häiritsemään, vaan saatoimme rauhassa nauttia leijailusta Darksiden tahtiin. Miellyttävä ja pehmoinen musiikki alkoi kuitenkin melko varhaisen aamun johdosta unettaa ja jalatkin painoivat päivän juoksemisen vuoksi noin tonnin kappaleelta. Otimme siis suunnan kohti majoitusta ja unta.

Kaiken kaikkiaan Flow-perjantai oli melko pehmyt ja hidas. Yleisömäärä jäi hieman odotetusta ollen 17 500. Aitojen puuttuminen sai alueen tuntumaan väljemmältä kuin pari vuotta sitten. Järjestelyt olivat muutoin aivan toimivat, mutta aikataulumuutoksesta tiedottaminen ei oikein sujunut suunnitellusti. Jatkoa seuraa lauantain ja sunnuntain muodossa omissa raporteissaan. Eikö olekin ärsyttävää, kun juttu loppuu sanoihin “To Be Continued”?

Teksti: Nina Hurme
Kuvat: Adriana Dobrin