Ghost kietoi Hartwall Arenan pikkusormensa ympärille, eikä irti ollut pääsemistä

Tämän ajan suurimpien metalli- tai rockbändien kärkikastiin kuuluva ruotsalainen Ghost elää jatkuvaa nousukiitoa, ja bändin fanikanta tuntuu kasvavan vuosi vuodelta suuremmaksi. Bändin musiikki iskee vauvaan ja vaariin, eikä genrerajoja ole. Ghostin ultimaattinen kuolonkiertue lasketui Helsinkiin viime torstaina, ja yhtye esitti rituaalinsa runsaalle kymmenelle tuhannelle paikalle ajautuneelle sielulle.

Ghostille lauteet lämmittivät ruotsalainen, black metalista elementtejä ammentava Tribulation, sekä yhdysvaltalainen rock-poppoo All Them Witches. Lämppärivalinnat olivat hyvin erikoiset, ja kummankin olisi kuvitellut sopivan ennemmin pienehkölle klubilavalle Hartwall Arenan sijasta. Tribulation oli suhteellisen kiinnostava ja tunnelmoiva, eikä esitystä katsoessa tullut tylsää. All Them Witches sen sijaan tuntui menevän lähinnä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kenties osasyynä tähän oli kasvava odotus Ghostin keikan alkamisesta. Kuulin tosin jälkeen päin, että istumakatsomossa oltiin katseltu All Them Witchesia puhelimeen liitetyt kuulokkeet korvilla. En kenties ollut ainoa, joka ei ollut täysin vakuuttunut yhtyeestä.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen lavalta leijaili tuttu suitsukkeiden tuoksu, ja viime vuonna ilmestyneen ”Prequelle”-albumin intro ”Ashes” kajahti soimaan. Pian lavan peitoksi nostettu kangas putosi paljastaen goottilaiskatedraalien lasimaalausten malliin suunnitellut taustakankaat, majesteettiset kiviportaat ja maskien taakse verhoutuneet soittajat – demoniset Nameless Ghoulit ja Ghoulettet. Heti intron perään lähti raikaamaan levyn kakkosralli ”Rats”, jonka alkuriffin pauhatessa sulavaliikkeinen, punaiseen pukuun sonnustautunut keulakuva Cardinal Copia kiisi lavalle ja päästi valloilleen hunajaisen äänensä. Nyrkit heiluivat, ja yleisö huusi mukana. Show oli alkanut.

Ghost on ovela bändi, ja sen kappaleet on luotu äärimmäisen tehokkaasti miellyttämään niin perusjamppaa kuin perusteellisen analyyttisempaakin kuuntelijaa. Ghost, tai kenties päätösvaltaa pitävä keulahahmo Tobias Forge, tietää mikä myy, eikä sitä ole tarvetta peitellä. Ghostin livespektaakkeli sisältää kaikki täydellisen show’n elementit, ja katsoja saa ehdottomasti vastinetta rahoilleen. Moniin muihin areenatason bändeihin verrattuna Ghost on kaikesta spektaakkelimaisuudestaan ja teatraalisuudestaan huolimatta jollain lailla muita intiimimmin läsnä, ja keikkakokemus on hyvin henkilökohtainen. Ghostiin jää koukkuun.

Ghostin täydellinen show nojaa tietysti vahvasti karismaattiseen vokalisti Tobias Forgeen, joka on ”Prequelle”-levyn myötä naamioitunut lavalla Cardinal Copiaksi. Maneerit eivät kuitenkaan ole kardinaalia edeltävästä paavihahmo Papa Emeritus III:sta paljoa muuttuneet, ja Copia flirttaileekin yleisön kanssa yhä vain häikäilemättömästi esittäen siveettömiä eleitä niin yhtyeensä jäsenille kuin lavan edessä mukana hoilaaville faneillekin. Vuoden 2017 oikeusjutun myötä paljastunut nokkamiehen identiteetti ei ole hidastanut menoa, vaan ilahduttava mystisyys on edelleen tallella. Kun Ghost esiintyy, ei lavalla ole Tobias Forge, vaan katolisen kirkon inspiroima, sanomaansa veisaava saatanallinen johtohahmo. Tämä on kenties onnistuneinta teatteria pitkään aikaan. 

Myös Ghostin riveissä soittavat maskipäät ovat ammattimaisia viihdyttäjiä, jotka valtaavat lavan aina kardinaalin kadotessa kappaleiden väleissä taka-alalle. Esiintyminen on viimeiseen saakka hiottu hipomaan täydellistä, ja Ghoulit luovat kappaleiden keskelle sanatonta komiikkaa aina kitarabattlea myöten. On tosiasia, että he ovat myös äärettömän taitavia soittajia, ja Papa Nihilin saksofonisooloon huipentuva, instrumentaali soittajien ilakointi ”Miasma” onkin Ghostin live-esiintymisen ehdotonta parhaimmistoa.

Illan setti painottui vahvasti Ghostin muutaman vuoden takaiseen ”Melioraan”, ja settilistan kahdestakymmenestä kappaleesta seitsemän löytyvätkin kyseiseltä albumilta. Ghost on julkaissut vasta neljä kokopitkää levyä, mutta hyviä biisejä on niin paljon, ettei kaikkia voisi millään mahduttaa kahdenkymmenen biisin settiin. Ghostin uusin julkaisu, 60-luvun soundeista ammentava EP ”Seven Inches of Satanic Panic” sisältää kaksi biisiä, jotka tietysti kuultiin myös livenä. Viidentenä soitettu, valloittavan ihana ”Mary On A Cross” aiheutti keikan ensimmäiset selkäpiitä pitkin kulkevat kylmät väreet, joista ei tuntunutkaan tulevan enää loppua. Jokaiselta albumilta oli ammennettu settiin jotain, eniten toki niitä pakollisia hittibiisejä. Ilahduttavasti keikalla kuultiin ensimmäisen levyn kappale ”Satan Prayer”, sekä yksi omista ikisuosikeistani, ”Ghuleh/Zombie Queen”. Monia kappaleita jäin kaipaamaan, mutta on kuitenkin myönnettävä se tosiasia, että Ghostilla alkaa olla liikaa hittejä. Ne alkavat vähitellen täyttää settiä vieden tilan ei-niin-tunnetuilta kappaleilta.

Kahden tunnin setti päättyi todelliseen hittikimaraan, kun peräjälkeen kuultiin ”Kiss The Go-Goat”, ”Dance Macabre” ja ”Square Hammer”. Loppukolmikosta etenkin kaksi viimeistä biisiä ovat olleet radiosoitossa lähes kulumiseen asti, ja yleisö villiintyikin tanssimaan ja laulamaan mukana aina viimeisiin sointuihin saakka. Keikka hujahti ohi aivan liian nopeasti. Yhtye kiittää ja kumartaa, katosta sataa kipinöitä ja maskipäiset soittajat jäävät vielä heittämään hyvästit yleisölle. Ghostia olisi helposti jaksanut katsoa vielä toisetkin kaksi tuntia.

Ghost on hurmaava. Se valloittaa ja flirttailee. Se saa tanssimaan ja laulamaan, ja se luo uskoa johonkin tuntemattomaan ja epätodelliseen. Ghost on elämys, jonka kokeminen on yhä uudelleen ja uudelleen yhtä henkeäsalpaavaa. Ghost tulee jäämään musiikin historiaan.

Settilista:

1. Ashes
2. Rats
3. Absolution
4. Faith
5. Mary On A Cross
6. Devil Church
7. Cirice
8. Miasma
9. Ghuleh/Zombie Queen
10. Helvestesfönster
11. Spirit
12. From The Pinnacle To The Pit
13. Ritual
14. Satan Prayer
15. Year Zero
16. He Is
17. Mummy Dust
18. Kiss The Go-Goat
19. Dance Macabre
20. Square Hammer

Teksti: Iida Elstelä
Kuvat: AJ Johansson