”Glennin soolobändin paras” – Klassikkoarvostelussa Danzigin 30-vuotias ”II – Lucifuge”

 

Vanhan liiton hardcore-punkkari, myöhemmin tumman heavy rock ’n rollin macho-imagolla varustettu newjerseyläis-uros Glenn Danzig (oikealta nimeltään Glenn Allen Anzalone) vakiinnutti soolobändinsä Danzigin toisella albumilla ”II -Lucifuge” paikkansa raskaan rockin kentällä. ”II – Lucifuge” on kiistatta eräs koko 1990-luvun hienoimmista raskaan rockin kokonaisuuksista. Varhaisempien punk-yhtyeittensä Misfitsin ja Samhainin jälkeen vuonna 1988 vokalisti Glenn Danzig muodosti omaa nimeään kantavan yhtyeen. Ensimmäinen ja klassinen Danzig-bändi oli käytännössä sama kuin Samhainin viimeiseksi jäänyt kokoonpano. John Christ – kitara, Eerie Von – basso ja Chuck Biscuits (mm. D.O.A., Black Flag, Circle Jerks ja myöhemmin Social Distortion).

Vuoden kestäneen tuotantoprosessin aikana ”Lucifuge” äänitettiin kolmessa eri hollywoodilaisessa studiossa, Kalifornian Los Angelesissa. Albumin äänitysstudioina toimivat Hollywood Sound Recorders, Larrabee Sound Studios ja Summa Mudic Group. Albumin tuotannosta vastasi Rick Rubin. ”Lucifuge” julkaistiin hänen Def American -levy-yhtiönsä kautta. Albumin esituotanto aloitettiin kesäkuussa 1989 ja sen viimeisimmät äänitykset ja miksaukset saatiin purkkiin kuukautta ennen albumin julkaisua.

Albumilla korostuvat pahuutta huokuvat blues-vaikutteet, joita Danzig oli ammentanut klassisilta delta-ja Chicago-blues -artisteilta, kuten Howling Wolf ja Robert Johnson. Molempia blues-legendoja demonimaisella imagolla ratsastaneeseen Danzigiin yhdisti myös se seikka, että 1920-luvulla heitä molempia syytettiin paholaisen musiikin esittämisestä. Temaattisesti useat ”Lucifugen” kappaleista käsittelevät pahuuden tematiikkaa ja olemusta. Glenn Danzig on sanonut, että ”Killer Wolf” on hänen oma näkemyksensä vanhasta blues-traditionaalikappaleesta, jossa nuori mies käy saalistamassa jokaisen kylän nuoren naisen oven takana öiseen aikaan. Alun perin vuonna 1988 julkaistulle Danzigin omaa nimeä kantaneelle debyyttialbumille äänitetty, mutta levyn tunnelmaan huonosti sopinut ”I’m The One” on myös perinteitä kunnioittava, pelkistetty blues-numero. Takuuvarmasti rullaavan kappaleen ääniraidan muodostavat ainoastaan Glenn Danzigin uljautta uhkuva, komealla äänenkäytöllä kyllästetty laulu, yksinkertaisesti rytmittävä akustinen kitara ja näille tahtia polkeva hi-hat -symbaali. Välillä Glenn Danzig karjahtelee voimallisesti tasapainottaen kitaristi John Christin vuoroin akustisesti, vuoroin rouhealla crunch-särösoundilla kitaroimia, uskomattoman hienoja ja juurevia kappaleita. Christ muistelee Glennin intoilleen kyseisestä kappaleesta jo pidemmän aikaa ennen sen äänittämistä. Hänellä oli jopa tarkka näkemys kappaleen musiikkivideon käsikirjoituksesta ennen itse biisin valmistumista. Lopunajan tapahtumia symboloiva dobro- ja slide-kitaroinnin varassa operoiva ”777” pidettiin myös lopullisessa muodossaan juurimusiikille uskollisena kappaleena, josta saattaa löytää Led ZeppelininTraveling Riverside Bluesin”.

Heti albumin avauksena Christ pysäyttää kitaransa whammy bar -vibrakammella matalaan säveleen ja sammuksiin sukeltavat avosoinnut, jotka tekevät ”Long Way Back From Hellin” introsta uhkaavan vaaralliselta kuulostavan. Kappale itsessään on vahvasti Black Sabbathin ja Thin Lizzyn kaltaiseen jazzahtavaan, raskaalla kädellä soitettuun shuffle-komppiin ja raakaan, pitkiä sointuja viljeleviin riffeihin nojaava avausraita. Christ muistelee, että yhtyeeltä meni pidempi tovi ennen kuin he saivat kappaleen avaavan osan toimimaan vakuuttavalla tavalla. Eerie Vonin luoma laukkabasso yhdessä Biscuitsin soittaman, tanakan kompin päällä sai lopulta teoksen olennaisimmat palaset loksahtamaan paikoilleen, mitkä yhdessä tekivät kappaleesta yhden albumin ylväimmistä numeroista. Glenn kertoi vaikeuksistaan saada eräs albumin hienoimmista sävellyksistä, ”Her Black Wings” kirjoitetuksi.

Glenn avasi asiaa seuraavasti vuonna 1990 Metal Hammer-lehdelle: ”Tiesin aina millaisen albumin halusin luoda toisesta Danzig-albumista. Nuo näkemykseni määrittelivät aina kappaleiden lopullisen soundimaiseman. Joskus ideoiden täytäntöön paneminen muodostuu kuitenkin koko biisinkirjoitusprosessin vaikeimmaksi vaiheeksi. Esimerkiksi ”Her Black Wingsin” lopulliseen asuunsa saattaminen kaikessa yksinkertaisuudessaan oli totisen työn ja tuskan takana.”

Kaiken kaikkiaan Danzigin tumman ja syntisyyttä uhkuvan heavy rockin mukana oli myös aimo annos 1950-luvun amerikkalaiselle pop-rockille ja tanssimusiikille tunnusomaisia laulumelodioita ja rytmisiä kulkuja. Ei ole vaikeaa huomata, että Jim Morrisonin ja Elviksen haamut leijuvat alati Danzigin laulujen ja ilmaisun yllä.

CD-version uusiopainoksen kansikuva

Glenn Danzigin oma suosikkibiisi alumilta, ”Blood and Tears”, on puolestaan Roy Orbisonin melankoliselle tyylille uskollinen, surumielinen balladi tytöstä, jonka ihmissuhteen katkeaminen johtaa hänen omakohtaiseen kärsimykseensä. ”Snakes of Christ” -kappaleessa yhtyeen nokkamies ruotii perverssejä piirteitä saavaa yhdysvaltalaisten uskonlahkojen ja ryhmittymien kristinopin levittämistä.

Albumin kirkkaimpien onnistumisten ja huippubiisien joukkoon edelleen nouseva ”Tired of Being Alive”, heijastelee John Christin mukaan Glenn Danzigin sen aikaisia tuntoja ja jossain määrin hänen taipumustaan masentuneisuuteen. Albumin sessioissa äänitettiin valmiiksi myös kappale ”The Other Side”, mutta sitä ei koskaan julkaistu albumikokonaisuudella.

Glenn Danzigin omasta mielestä yhtyeen ensimmäisen levyn tekoprosessi ja levynjulkaisua seurannut kiertue tiivistivät bändin yhteissoittoa ja ryhmähenkeä merkittävästi. Yhtyeen ilmapiiri oli rennompi ja luottavaisempi ”Lucifugen” tekovaiheessa verrattuna debyyttialbumin tekoon. Lähtökohdat kakkosalbumin valmistelua silmällä pitäen olivat siis oivalliset. Kaikki tämä myös kuuluu kyseiseltä levyltä.

Alun perin albumi piti nimetä ”777”:ksi. Nimi ”Lucifuge” on imperatiivimuoto latinankielisestä verbistä ”lucifugere”(lux=valo, fugere=pako). Sanojen yhdistelmä tarkoittaa valon pakenemista tai valosta pois kulkemista. Lucifuge on käsky: ”pakene valoa”. Sana sisältyy myös upeasti groovaavan ja koukuttavan kappaleen ”Girl” sanoituksiin. ”Lucifugen” voi tulkita myös viittaavan Antonio Del Rabinan 1700-luvulla kirjoittaman ja kokoaman taikakirja Grand Grimoiren demoniin nimeltä Lucifuge Rofocale. Alkuperäisen levypainoksen kantena oleva värillinen kasvokuva viittaa vahvasti The Doorsin omaa nimeä kantaneen levyn kansikuvaan, jonka kanssa sillä on paljon yhtäläisyyksiä. CD:n uusiopainoksessa käytettiin mustavalkokuvaa Glenn Danzigin rinnan päällä lepäävästä Danzig-logolla varustetusta pietarinrististä. Alun perin kyseinen kuva oli osa originaalipainoksen sisäkansitaidetta. CD-levyn booklet sisälsi kansitaitoksen, josta muodostui aukaistuna ylösalaisin kääntyvä risti. Albumi sai yhdysvaltalaisen vanhempainyhdistyksen liittämään levyn kanteen varoitussanat nuorille sopimattomasta sisällöstä. Myöhemmissä painoksissa alettiin käyttää ensimmäisiä kertoja ”Parental Advisory: Explicit Content” -varoitustarraa. ”Lucifuge ansaitsi varoitustarran, vaikka sen sanoitusten räävittömyys rajoittuikin varsin kohtuullisuuden rajoissa olleisiin ilmaisuihin: albumin lyriikoissa, kappaleissa ”Long Way Back From Hell” ja ”Pain In The World” (molemmissa) mainitaan yhden kerran sana ”bastard” ja kappaleessa ”Her Black Wings” kaksi kertaa sana ”bitch”.

Def American -levy-yhtiön tarra varoitti levyn ostajaa: ”Contains Language Which May Be Objectionable To Some Listeners”. Danzigin mustien henkivoimien kanssa flirttaileva imago saattoi toki hangata uskonnollis-konservatiivisia vanhempainyhdistyksen syviä rivejä tässä kohtaa. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli myös levyn jakeluyhtiö Geffen Recordsin kieltäytyminen painattamasta logoaan ”Lucifuge”-levyn takakanteen johtuen Danzigin musiikin ja imagon okkultistisen uhkaavasta luonteesta. ”Lucifugen” laadukkuutta korostaa myös se seikka, että sen kymmenen kappaleen joukosta lohkaistiin yhteensä neljä videosingleä. Glenn Danzigin yhdessä Vincent Giordanon kanssa ohjaamien ”Her Black Wings”-, ”I’m The One”- ja ”Devil’s Plaything” -videoiden lisäksi ”Killer Wolf” – videon ohjasi hollantilainen valokuvaaja/ohjaaja Anton Corbijn. Viimeksimainitussa herra Danzig painii ihka elävän alligaattorin kanssa. Jokainen ”Lucifuge”-albumin musiikkivideo julkaistiin myös ”Lucifuge home video” -VHS-nauhalla.

Vuonna 2002 Spin-Magazine valitsi ”Lucifugen” lehtensä kaikkien aikojen albumilistalla sijalle 33. Danzigin kaksi ensialbumia olivat myös merkittäviä teoksia, joiden myötä Rick Rubin nousi tuotantotyön tasolla Yhdysvaltain kysytyimpien metalli- ja vaihtoehtomusiikkituottajien joukkoon.

 

 

Kommentoi julkaisua