Gotta-Gotta-Go-Go!

Viimeisen alkuperäisen Ramonen poisnukkuminen merkitsi yhden aikakauden päättymistä musiikissa. Ensimmäinen punkbändi on kokonaisuudessaan poistunut autuaammille esiintymislavoille. Samalla alkuperäisen garage rockin aikakauden viimeiseksi yhtyeeksi tituleeratun The Stoogesin viimeinen elossa oleva alkuperäisjäsen, Iggy Pop, hätyyttelee seitsemättä vuosikymmentä riehumisen parissa. En halua maalailla piruja seinälle, mutta 70 on rock-vuosissa sama kuin kissojen vuosissakin, ja harva kissa näkee 367:ttä elinvuottaan. Garage rock, jonka alkuperäisen aikakauden viimeinen ja tunnetuin edustaja Iggy Pop on, loi perustan Ramonesille. Ramones puolestaan loi perustan punkille nykymuodossaan, ja pitkälti perustan kaikelle rosoiselle musiikille, jota nykyisinkin julkaistaan. Toki näiden menneiden vuosikymmenien rosoinen, puhumattakaan garagen alkuvuosista, kuulostaa nykyisin rosoisuudessaan keskivertoon kirkkokuoroon verrattavalta. Silti, nykyisen punkin ja modernin garagen juuret löytyvät täältä, ja rokkikansan tulee aina kumartaa näitä menneitä vuosia jo pelkästään tästä syystä.
The Jaguars – ”It’s Gonna Be Alright”

En ole suoranaisesti Ramones-fani, enkä välitä The Stoogesin musiikistakaan kuin satunnaiskuunteluiden verran. En kuuntele myöskään alkuperäistä garagea kuin harvakseltaan. Se, mikä 60-luvulla sai puntit vipattamaan ja kukkahatut haukkomaan henkeään, ei kanna samaa voimaa nykyisin, meihin 80- ja 90-luvun raskaalla musiikilla kasvaneisiin. Kunnioitan kuitenkin sekä Ramonesia, että The Stoogesia suuresti. Rohkeat musiikin pioneerit, kuten nämä, loivat perustan pitkälti kaikelle valtavirrasta poikkeavalle musiikille. Kuitenkin suurin syy kunnioitukselleni, tai ehkä pikemminkin kiitollisuudelleni, on hieman tarkempi. Kaksi musiikin tyylisuuntaa, joista suuri osa viikottaisesta musiikkiannoksestani koostuu, saivat alkunsa nimenomaan garagen ja punkin yhteistyönä: garage punk, ja näistä kahdesta se vieläkin merkityksekkäämpi, eli garage revival.

The Stooges – ”Your Pretty Face Is Going To Hell”

Tässä yksinkertaistettu, pitkälti ulkomuistista vedetty versioni garagen, punkin, garage punkin ja garage revivalin historiikistä. Rosoinen ja sinnepäin, kuten käsittelemäni genretkin. 60-luvun alkupuolella ne potentiaaliset Lennonit, McCartneyt ja muut Beatlesit, jotka pitivät oluesta enemmän kuin LSD:stä, sulkeutuivat vanhempiensa autotalleihin. Autotalleissa nämä amatööriorkesterit rupesivat revittelemään halvoilla sähkökitaroillaan aiempaa säröisempää rokkia, jonka päälle huudettiin epämääräisiä asioita cooleista jutuista. Pääasiassa kuitenkin autoista ja naisista. Garage rock oli syntynyt. 70-luvun puolivälissä orkesterit, Ramones luonnollisesti joukon johdossa, laski garagen revittelevää adrenaliinitasoa pykälällä, nipisti kappaleiden pituutta, ja keskitti kappaleiden teemoja enemmän yhteiskunnallisten aiheiden, ja kapinallisten ajatuksien ympärille. Punk oli syntynyt. 80-luvulla garagen räkäinen asenne tuli takaisin muotiin, ja genreä ruvettiin uuden sukupolven toimesta elvyttämään. Näin termi garage revival oli syntynyt. Garagea ja punkkia yhdisteleviä, mutta nopeammin ja kovempaa soittavia bändejä kutsuttiin punk rockiksi tai garage punkiksi. Kaikki olivat iloisia, joskaan eivät aina välttämättä yhtä tietoisia tai kiinnostuneita näistä genremäärittelyistä kuin historioitsijat nykyisin.

The Chesterfield Kings – ”Satisfaction Guaranteed”

80-luvun alun garage revival oli pääsääntöisesti vain 60-luvun garagebändien imitoimista, mutta 90-luvun taitteessa punkin ja garagen edustajat rupesivat aiempaa suuremmalla antaumuksella viemään tuotantojaan omiin, vahvemmin personoituihin suuntiinsa. Punk alagenreineen keskittyi kapinallisuuteen, ja garage rock alagenreineen hauskanpitoon, näin pelkistetysti muotoiltuna. Näin monet vuodet yhtenä virrannut joki oli virallisesti haarautunut neljäksi: punk, garage, garage punk ja moderni garage revival. Samaa vettä, samoja kalojakin, mutta täysin eri määränpää, ja täysin eroavat virtaukset.
Supersuckers – ”Coattail Rider”

90-luvun puolivälin molemmin puolin garage revival alkoi viimein asettua siihen formaattiin, jossa sen nykymuodossaan tunnistan. Nopeampaa, rosoisempaa, adrenaliinissä uitettua ja bensalta käryävää räimerokkia. Genren imagoon kuuluivat autot, moottoripyörät, liekkikuvioiset lippahatut ja likaiset farkut. Sähkökitarat ulvoivat, vokalistit huusivat, rummut hakkasivat minkä kerkesivät ja basso yritti parhaansa mukaan pysyä kelkassa. Tämän muutoksen, tai ehkä pikemminkin kehityksen aallonharjalla ratsasti yhtye, joka on minulle henkilökohtaisesti se kaikista suurin ja paras: The Hellacopters. Kopterien esikoinen, vuonna 1996 julkaistu ”Supershitty To The Max!” oli välitön genreklassikko. Samoin seuraava, vuoden 1997 ”Payin’ The Dues”. The Hellacopters, yhteistyössä esimerkiksi The Hivesin kanssa, hengittivät genreen elämää erityisesti Ruotsissa, josta elämä levisi Eurooppaan. Amerikan mantereella esimerkiksi New Bomb Turks, Rocket From The Crypt ja Supersuckers olivat kova sana. Suomessa vaikkapa The Flaming Sideburns.

The Hellacopters – ”Soulseller”

Oma suuri intohimoni genreä kohtaan sai alkunsa juuri koptereista. Yhtyeen tuotanto jakautuu karkeasti kahteen lokeroon: Ensimmäiset kaksi albumia ovat ehdottomia modernin garage revivalin klassikoita, ja loistavia levyjä tahoillaan. Silkkaa menoa ja meininkiä alusta loppuun, juurikaan hengähdystaukoja suomatta. Levyjä, jotka iskostivat genren tajuntaani, vaikka koptereiden parhaat vuodet mielestäni alkoivat vuoden 1999 ”Grande Rock” -albumista. ”Grande Rockista” alkanut aikakausi nojasi vahvemmin alkuperäiseen garageen, sekä pehmeään 70-luvun rockiin. Monelle orkesterin alkuperäisen tuotannon ystävälle tämä oli muutos huonompaan, mutta itse rakastuin palavasti, peruuttamattomasti ja häpeilemättömästi tähän uuteen tyyliin. Pehmeää, tyylikästä, toisinaan syvällistä ja toisinaan menevää. Nicke Anderssonin kirjoittamat lyriikat ovat mielestäni rock-maailman ehdotonta parhaimmistoa, ja 2004 ilmestynyt ”By The Grace Of God” on suosikkialbumini, todennäköisesti hautaan saakka.

The Hellacopters – ”Down On Freestreet”

Garage rock jäi kuitenkin vierelle elämään omaa, koptereista irrallista elämäänsä. Eksoottinen rakastajatar, valmiiksi eksoottisen vaimon ohelle; vaimon, jonka mielestä samoihin vällyihin mahtuu helposti kolmekin, mutta vain yksi mies. Genrerakkauteni laajeni ylös, alas, vasemmalle ja oikealle. The Datsuns, Gaza Strippers, Nashville Pussy, The Sewergrooves, Gluecifer… Vaikka albumeilla usein sekoiteltiinkin garagen ”alagenrejä” kappaleelta toiselle, pääsääntöisesti aina parhaat biisit olivat niitä, jotka edustivat garage revivalia puhtaimmillaan. Huonoja biisejä oli levyillä keskimäärin yhtä monta kuin metroseksuaaleja Härmässä, ja kuunneltavan materiaalin määrä valtasi jatkuvasti kasvavassa määrin aikaa, keskittymistä ja tilaa elämästäni. Liekkikuvioilla varusteltuja lippahattuja välttelen edelleenkin samalla antaumuksella kuin tribaalitatuointeja ja Tangomarkkinoitakin, mutta garagen asenne muovasi minua silti ihmisenä, kuin korvakäytävän kautta syötetty auditiivinen botox-ruiske sielulle. Paitsi, että tämä botox-ruiske ei tehnyt minusta BB-Pekkaa tai julkkis-DJ:tä, vaan sen itseni, jonka peilistä tunnistan nykyisin.

The Datsuns – ”Don’t Come Knocking”

Kirjo kasvoi ja kasvoi. Jokainen uusi löydetty yhtye johti jotakin reittiä seuraavaan. Hellacoptersin viimeinen, vuonna 2008 julkaistu täyspitkä ”Head Off”, oli 14-kappaleinen cover-levy, ja kopterien versioinnit genreklassikoista auttoi jälleen löytämään lisää yhtyeitä kuunneltavaksi. Vasta pari viikkoa ennen kirjoitushetkeä löysin Spotifystä kuin vahingossa kokoelman nimeltä ”Fight Music For Fuck Ups”, joka tarjoili 20 kappaletta garage revivalia ja garage punkia orkestereilta, joista suuresta osasta en ollut koskaan kuullut. Ja taas mentiin. Genren sisäinen vahva solidaarisuus on aina auttanut tuntemattomampiakin orkestereita saamaan musiikkiaan sitä arvostavien korviin, ja genren sisällä usein harjoitettu coverointi ja mm. punkistakin tutut, splitteinä tehdyt levyt auttoivat uusien yhtyeiden löytämisen lisäksi arvostamaan yhtyeiden välisiä eroavaisuuksia.
The Hellacopters – ”You Are Nothin'”

Gluecifer – ”Rock Throne”

Jatketaanpa näistä eroavaisuuksista hetki. Garage revival on pohjimmiltaan äärimmäisen yksinkertainen genre. Paljon kitarariffejä, sooloja, melodioita, soitettuna räkäisesti ja asenteesta tinkimättä. Rosoiset, asennetta tihkuvat vokaalit, pääasiassa mikrofoniin huudettuna. Pääsääntöisesti helpot ja menofiilistä nostattavat lyriikat, joita yleisö voi ulvoa mukana. Amatöörimäinen tuotanto kautta linjan, ja niin edelleen. Samalla kuitenkin näistä yksinkertaisista rakennuspalikoista saa rakannettua tunnelmaltaan mitä erilaisempia lopputuloksia. Yhtyeet luovat persoonansa pienillä mausteilla, ja ruokavertauksia käyttäen lopputulokset ovat kuin pitsoja: loppupeleissä sama pohja, tomaatti ja juusto, mutta maku voi olla täysin erilainen täytteistä riippuen. Täytteet voivat olla esimerkiksi rosoisuuden määrä. Kuten jo useasti mainittua, kaikki garageen pohjautuva musiikki on pohjimmiltaan rakennettu tarkoituksella amatöörimäisen saundin päälle, mutta tämän amatöörimäisyyden määrällä leikittely vaikuttaa kappaleiden tyyliin tavoilla, joihin ei juurikaan muissa genreissä törmää. Kappaleiden sanoitukset voivat keskittyä vain autoihin ja naisiin, tai lyriikoista voi tehdä hieman monitulkintaisempia. Samaten esimerkiksi vokalistin tyyli voi olla esimerkiksi punk-, garage-, tai jopa pop-vivahteista. Jopa soul-vivahteista, kuten esimerkiksi The BellRaysillä. Kitarariffien, soolojen ja melodioiden määrä suhteessa toisiinsa, musisointiin osallistuvista instrumenteistä suurimmat parrasvalot valtaavan valinta, ja niin edelleen. Kuka tahansa osaa rakentaa marmorista ja platinasta näyttäviä taloja, mutta parhaat arkkitehdit tekevät näyttävämpää jälkeä puusta ja betonista. Vaikka eroja ei olisikaan, ja orkesteri tarttuisi tuotannossaan genren peruskaavoihin, tarjolla on usein siltikin ehdottoman rosoista, äärimmäisen meneväistä rokkia, joka muuttaa Espoolaisen omakotitalon pihalla seisovan pikku pikku Priusinkin myslihipit itkunsekaisen jugurttihimon valtaan ajavaksi mörssäriksi.
The Humpers – ”I’m Watching You”

The Sewergrooves – ”Paralysed”

The Hives – ”A.K.A. I-D-I-O-T”

Teknisesti täydellisten, studion pöydällä loppuun hiottujen albumien aikakaudella, garagesta ja Ramonesista kumpuavat genret erottuvat edukseen juuri rosoisuudellaan. Täydellisesti tuotettuja levyjä, kuten esimerksi Dire Straitsin ”Brothers In Arms”, on mahtavaa kuunnella. Hyvillä laitteilla, oikeassa ympäristössä ja ajan kanssa, ja lopputuloksena on väistämättä äänen tuottama euforia. Levyarvosteluja kirjoitellessani kiinnitän usein huomioni myös tekniseen toteutukseen. En ostele kuulokkeita, vahvareita, signaalimuuntimia ja muita musiikin kuunteluun tarkoitettuja kalliita leluja huvikseni, vaan saadakseni kaikesta kuuntelemastani musiikista kaiken mahdollisen irti. Huono tekninen toteutus voi pilata muuten hyvän levyn, ja erityisesti hyvillä laitteilla kuunneltuna. Garage revivalin kohdalla teen kuitenkin poikkeuksen. Toisinaan räkä ja roska ovat vähintäänkin yhtä hyviä. Kuuntelulla ei välttämättä saavuta euforiaa, mutta ekstaasin kyllä. Vanhan koulukunnan tyylisen hyvän menofiiliksen, joka toimii tasapainona rauhalliselle euforialle. Halpa, amatöörimäinen tuotanto saa garage revivalin kuulostamaan intohimoiselta, raadolliselta ja rehelliseltä.. Autotallissa ei yritetäkkään purkittaa korkeakulttuuria, vaan nuoruuden uhoa, joka saa kaltaiseni vanhan ja väsyneen kylärakinkin keulimaan polkupyörällään matkalla töihin. Melodisessa metallissa surkea tuotanto ärsyttää, garage revivalissa toimii. Kaksinaismoralistista? Varmasti, mutta toisinaan on mukavaa olla vain rehellisen suoraviivainen ja yksinkertainen ihminen, jolla on suoraviivaisen ja yksinkertaisen ihmisen huvit.
The Flaming Sideburns – ”Heavy Tiger”

Nykyisin, YouTuben ja Spotifyn, miljoonan genremääritelmän ja kymmenen miljoonan alagenren aikakaudella perinteikäs garage elää omaa elämäänsä, samoin perinteikäs punk, garage revival ja garage punkkikin. Tämä on tietysti hieno asia, sillä musiikkia ei voi olla koskaan liikaa. Jokaiselle löytyy jotakin, pidit sitten 60-, 70-, 80-, 90- tai 2000-luvun tyylistä. Itse pidän näistä kaikista vaihtelevassa määrin, ja digitaalisuuden aikakaudella kaikkea tätä on tarjolla enemmän kuin tarpeeksi. Mitään muuta en kaipaakaan. Vaikka garage revivalin kultaiset vuodet olivat 2000-luvun puolivälissä jo pitkälti eletty, kaikki kultaisina vuosina tahkottu materiaali pitää huolen siitä, että liekkikuvioiset lippahatut ovat cool vielä lukuisat tulevat vuosikymmenet. Garage revival ei ole kuollut, kuten ei mikään neljästä garagen johdannaisesta genrestä. Kunhan tämä hip hopin irvikuvien ja paskojen humppatekno-lippatukkien täyttämä aikakausi väistämättä loppuu, garage, garage revival, garage punk ja punk kaikkineen porskuttavat edelleen, ja tästä lyön vetoa vaikka viikseni. Siksi nyt onkin erinomainen aika tutustua näihin genreihin, ja tässä havainnollistava kooste garageen pohjautuvien tyylilajien eroista. Erilaisuuden hyväksyminen auttaa myös arvostamaan näitä eroja, ja koska jokaisen genren piiristä löytyy loistavaa musiikkia, kannattaa kaikkiin perehtyä omina kokonaisuuksinaan.

Garage

The Holstered – ”Happy As I Can Be”

Garage Revival

Nashville Pussy – ”Piece Of Ass”

Garage punk

Social Distortion – ”Don’t Drag Me Down”

Punk

Ramones – ”Psycho Therapy”

Nykyisin crossover-bändien sotkiessa kaikkea Italodiskosta Göteborgiin, genremääritteet ovat vaikeita. Tekstissä esitetyt ovat omiani, ja tarkoitettu helpottamaan vastaavan musiikin löytämistä siitä pitäville. Eroavia mielipiteitä genremääritelmistäni kuitenkin varmasti on, ja moni on luonnollisesti eri mieltä tekstissä esittämistäni. Lokeroit sitten genrejä tarkemmin kuin minä, erilailla kuin minä, tai luet kaiken tämän vain rokin piiriin, yhdelle asialle voimme kuitenkin silti nyökkäillä rivissä: Moni meistä on paljon velkaa 60-luvun garagelle ja Ramoneille, pidimme sitten heidän musiikistaan tai emme. Minulle Garage Revival on musiikin tyylilajien parhaimmistoa, ja syy jota olen tekstissä selventänyt, on helppo tiivistää lopuksi Nicke Anderssonin viisain sanoin:

”Gotta-gotta-go-go, light up the ignition, gotta kill that sacred cow

Please spare me all your futuristic visions, ’cause I gotta get some action

Gotta get some action, now”

Välillä minä en kaipaa mitään muuta, kuin että kaikki poliittinen, yhteiskunnallinen, masentava ja syvällinen länkytys lopetetaan hetkeksi. Rokki raikumaan ja kaljaa pöytään. Nynneröt jääkööt kotiin tiskaamaan Jukka Pojan tahtiin.

The Hellacopters – ”(Gotta Get Some Action) Now!”

Kirjoittanut: Pekka Nyrhinen