Iron Maiden jakoi perintöään Hämeenlinnassa

Maailman suurimpiin ja tunnetuimpiin heavybändeihin lukeutuva Iron Maiden kiertää maailmaa viime vuonna ilmestyneen ”The Book Of Souls” -tuplalevyn tiimoilta. Levy on yhtyeen massiivisin tuotos ja ihan heppoinen ei ole kiertueenkaan olemus; yhtye kiertää omalla – osittain laulaja Bruce Dickinsonin ohjaamalla – Ed Force One -lentokoneella ja on tämän kiertueen aikana soittanut ensimmäistä kertaa koko uransa aikana mm. Liettuassa ja Kiinassa. Tosin yhtyeen työmoraali on aina tunnettu vankkana. Valitettavasti Ed Force Onea ei nähty Suomessa ja muutenkin kiertue on koetellut konetta raskain käsin.

Suomi kuului luonnollisesti kiertueohjelmaan ja suomalaisilla on aina ollut poikkeuksellisen läheinen ja intohimoinen suhde bändiin. Toki heikompiakin aikoja on koettu, mutta laulaja Dickinsonin palattua bändiin on 2000-luku ollut erityisen suosittua aikaa. ”The Book Of Souls” on myynyt kultaa ja on vokalistin puheiden mukaan lähellä myös platinan saavuttamista. Suomessa bändi on ollut pitkään stadion-tasoa ja tänä vuonna iskun kohteena oli Hämeenlinna ja Kantolan tapahtumapuisto, jonka AC/DC ansiokkaasti vuosi sitten räjäytti toimintaan. Koko Hämeenlinna tuntui olevan innostunut vierailusta, sillä jopa kaupungintalon seinää pitkin kiipesi Eddien käsi. Toista oli Liettuassa, jossa yhtyeen julisteet poistettiin kaduilta lapsia pelottavina.

Kantola oli varsin toimiva ympäristö nurmikoineen ja laajoine alueineen. Konsertti osui varsin haasteelliselle viikolle, sillä seuraavana päivänä alkoi Provinssi ja viikonloppuna ohjelmassa oli mm. Tuska-festivaali. Tästä huolimatta Iron Maiden onnistui houkuttelemaan Kantolaan 23 000 raskaan musiikin ystävää. Kumppaneina heillä oli vahvaa pohjoismaista osaamista Stratovariuksen, Amon Amarthin ja Sabatonin muodossa. Päivän avasi kuitenkin The Raven Age, jonka toistaiseksi tunnetuin meriitti on kokoonpanossa soittava Maiden-perustajan Steve Harrisin poika.

Valitettavasti omalta kohdaltani The Raven Age jäi taustamusiikiksi kävelymatkalla Hämeenlinnan keskustasta Kantolan alueelle. Stratovarius oli ensimmäinen yhtye, johon sain myös näköyhteyden. Uusimman studioalbumin ”Eternalin” kannen mukaisen taustakankaan eteen tallusti viisikko, joka olisi hyvin sulautunut myös yleisöön, basisti Lauri Porran Metallica-selkälippua myöden. Vaikka yleisöä oli jo kertynyt mukavasti, suhteellisen lähelle lavaa pääsi kävelemään vielä aika rauhallisesti. ”My Eternal Dream” toimi avausbiisinä ja siitä siirryttiin sujuvasti ”Eagleheartiin”. Soundit olivat aika bassovoittoiset, eikä kitaristi Matias Kupiaisen keppiä juurikaan kuulunut, sooloja lukuun ottamatta. Ritchie Blackmoren kanssa heitetyiltä Rainbow-keikoilta riveihin palanneen Jens Johanssonin koskettimet kuuluivat kyllä selvästi ja Rolf Pilvi takoi kannuja varsin mallikkaasti. Ennen kolmantena soitettua ”Pheonixia” laulaja Kotipelto kertoili Maiden-diggailustaan ja biisin aikana hän veti ihan mallikkaat Dickinson-yleisöhuudatukset. Yleisölle tuntui toimivan parhaiten loppukolmikko ”Black Diamond”, ”Unbreakable” ja ”Hunting High And Low”. Kahdeksan biisin keikka oli sellainen perusvarma; ei mitään moitittavaa, mutta ei myöskään mitään erityisen mieleenjäävää.

Seuraavana oli hieman muita illan esiintyjiä ärjymmän Amon Amarthin vuoro. Eipä tuo raskaampi kaliiberi tuntunut yleisöä haittaavan, sillä bändillä oli jo pelkästään paitojen perusteella paljon kannattajia, ja Thor-vasaroita sekä juomasarvia heilui yleisössäkin. Vokalisti Johan Hegg johdatti joukkonsa tantereelle ”The Pursuit Of Vikings” – kappaleen saattelemana ja kysyi yleisöltä, että ”Oletteko valmiita vapauttamaan sisäisen viikinkinne?”.

Lämppäribändeille ei yleensä juuri lavastetilaa suoda, eikä Amon Amarthillakaan jäälautan näköistä rumpukoroketta ja taustakankaita lukuun ottamatta kummempia lavasteita ollut. Eipä sillä, että bändi olisi ihmeemmin lavasteita tarvinnutkaan. Murskaavaa oli ulosanti muutenkin ja varsinkin kitaristi Olavi Mikkonen jaksoi reuhtoa olan takaa. Hegg ei ole kovinkaan monipuolinen laulaja,mikä paljastui varsinkin uudemmassa melodisessa materiaalissa. Bändin viikinki-tematiikkaan hän on kuitenkin täydellinen keulamies, eikä ihme, että mies on päätynyt mm. viikinkielokuvaan. Uudempien biisien kitarajutuissa oli helposti havaittavissa illan pääbändin vaikutus. Amon Amarthin ensimmäistä Suomen keikkaa Turun S-Osikselle järjestäneen, Axegressorin laulajan Johnny Nuclear Winterin kanssa pohdimme, että jos bändissä olisi melodinen laulaja, niin menestys saattaisi olla huisin suurta. Hegg voisi silti riehua lavalla viikinkinä. No, hyvin mies murisee vanhat biisit ja suomenkieli oli mainiosti hallussa, vaikka hän toista valittelikin. Biisien väliin lausutut ”kiitoksia”, ”hyvää iltaa Hämeenlinna”, ”Suomen sisu” ja ”mulla on mun moottorisaha mukana” saivat varauksettomat suosionosoitukset.

Keväällä ilmestyneeltä ”Jomsviking”-levyltä löytyvän kappaleen ”Raise Your Horns” edellä Hegg piti kuulemma ruotsalaista alkuperää olevan juhlapuheen oluelle ja koko bändi kippasi juomasarvistaan kulaukset  suomalaista yleisöä kunnioittaen. Kolmannen kappaleen ”First Killin” aikana taustalle vaihtui myös ”Jomsvikingin” kansi. ”Guardians Of Asgaard” päätti varsinaisen setin ja vielä päälle käytiin paiskaamassa ”Twilight Of The Thunder God”. Metallimaata Suomea kehuen bändi antoi tilaa maanmiehille Sabatonille. Itselleni Amon Amarth oli lämppäreistä ehjin kokonaisuus.

Sabatonin kohdalla puitteet kasvoivat ja lavalta löytyi mm. tykkejä. Pari viikkoa aikaisemmin Sabaton soitti yhtenä Sweden Rockin pääesiintyjistä ja silloin lavalla oli esimerkiksi tankkereita. Ihan niin pitkälle ei nyt menty, mutta pauketta ja räminää riitti silti. Edellinen studiolevy ”Heroes” myi Suomessa kultaa ja sen huomasi yleisömäärästä, joka oli lisääntynyt huomattavasti. Valitettavasti tekniset ongelmat heittivät tuskan viittaa laulaja Joakim Brodenin hartioille. Avaustykitys ”Ghost Divisionin” aikana mikrofoni pätki pahemman kerran ja suurin osa lauluista jäi kuulumatta. Moni olisi päreensä polttanut ja paiskannut mikin seinään, mutta Broden oli leppoisan oloinen herra läpi keikan.

Vaikka he väittivät tuoneensa auringon Ruotsista mukanaan, niin saivat suomalaisetkin osansa sotahistorian muodossa ”Talvisota”-laulussa ja Lauri Törnistä kertovassa ”Soldier Of 3 Armiesissa”. Broden sanoi pitävänsä spiikit lyhyinä, koska aikaa oli vähän. Lyhyeen settiin oli sisällytetty pari biisiä elokuussa ilmestyvältä ”The Last Stand” -levyltä. ”The Lost Battalion” on ollut julkista omaisutta jo jonkun aikaa, mutta kitaristi Chris Rörland esitti pätkän ”Wind Of Changea” uutena biisinä.  Reisillehän tuo – varmasti tarkoituksellisesti – meni.

Tulta ja ilotulitteita tarjonneet herrat olivat sotaisista teemoista huolimatta lungin oloisia heppuja ja varsinkin basisti Pär Sundström oli jopa sympaattisen teinin oloinen hieman liian ison soittimensa kanssa. ”Primo Victoria” oli viimeinen biisi, päälle kumarrukset ja omakuva yleisö taustanaan. Itselleni ei ihan kymppiosuma, mutta muu yleisö tuntui tykkäävän.

Ennen illan pääaktia ohjelmaa tarjosivat kuumailmapallot, joita ilmestyi taivaalle peräti yhdeksän kappaletta. Olisihan se kokemus lentää moisen väkimäärän yli ja katsella ylhäältä yleisöä kuin muurahaisia konsanaan.

Viimein monelle se suurin ja kaunein, Iron Maiden. ”Doctor Doctorin” liveversion päätyttyä teknikot keräsivät mustat lakanat lavasteiden päältä ja lava koko komeudessaan oli nähtävissä. Maiden-huudot olivat alkaneet yleisöstä jo hyvissä ajoin ennen keikkaa. Screenille ilmestyi lyhyt pätkä, jossa mm. Ed Force One seikkaili viidakossa ja lopulta täräytti kohti konserttikansaa. Uusimman levyn avauskappaleella ”If Eternity Should Fail” avattiin myös keikka ja hurraus oli melkoinen Bruce Dickinsonin paljastettua kasvonsa. Jo ensimmäisessä biisissä kuultiin Dickinsonin legendaarinen ”scream for me” -käsky. Bändin keikoilta tutut perusasiat olivat pysyneet muuttumattomina; kitaristi Janick Gers hyppi ja tanssahteli, basisti Steve Harris kuuluu Dee Sniderin kanssa ryhmään ”kovat kuusikymppiset”, kitaristi Adrian Smith oli hyvällä päällä ja naurahteli mm. Brucen temppuilulle tuon tuosta. Kitaristi Dave Murray oli ikääntynyt arvokkaasti ja kovin vähän rumpujen takaa näkyneestä Nicko McBrainista oli vaikea uskoa, että 64 vuotta oli tullut kiertueen aikana tauluun. Brucen sairastelu on saanut hänet kuulemma nyttemmin raitistumaan. Itse Bruce olikin sitten vähän enemmän mysteeri. Hän jaksoi esiintyä mahtavasti ja oli showmies henkeen ja vereen, mutta se laulu ei ihan priimaa valitettavasti ollut. Joko ääni alkaa olla osittain kadonnut, tai sitten tekniikka petti. Ikään kuin hän olisi yrittänyt laulaa liian korkealta ja vetänyt samalla mikrofonin kauemmas kuulumattomiin. Minulle olisi kelvannut matalammaltakin vedetty suoritus. Laulaja en tosin ole, joten en osaa siitä varmaksi mitään sanoa, enkä menisi muutenkaan Brucen suoritusta mitenkään huonoksi sanomaan.

Toisena siirryttiin välittömästi ilman välispiikkejä ”The Book Of Soulsin” pilottikappaleeseen ”Speed Of Light”. Ennen kolmatta biisiä Bruce kyseli kuulumiset ja piti puheen, jossa hän kertoi seuraavan biisin olevan sen ikäinen, että moni yleisössä ei ollut vielä syntynytkään sen ilmestyessä. Muita hän kutsui ensin vanhoiksi, mutta vaihtoi sanan syrjintää välttääkseen muotoon ”legacy people”. Samaan hengenvetoon hän alkoi epäillä, että nämä perintöihmiset ovat lisääntyneet keskenään ja näin on saatu yleisöön nuoret henkilöt. Jatkona siihen hän pohdiskeli, että jos lisääntymisen toimet on suoritettu seuraavan biisin aikana, niin biisi on jouduttu kuuntelemaan pari kertaa peräkkäin, kun laulun kesto on vain kuusi ja puoli minuuttia (levyllä tosin neljä ja puoli minuuttia). Höh, kyllähän siinä ajassa ehtii jos vaikka mitä. Näin alkoi vuonna 1982 ilmestynyt ”Children Of The Damned”.

Seuraavaksi jatkettiin uusilla biiseillä ”Tears Of A Clown” ja ”The Red And The Black”. Tässä vaiheessa tuntui, että nyt ollaan suolla tarpomassa. Ensimmäinen mainituista meni vielä hyvin Brucen kujeillessa vaahtosammuttimen tyyppisen vehkeen kanssa ja pitämällä show’ta yllä. Seuraavassa sitten sukellettiin mielestäni syvemmälle. Vaikka Bruce jaksoi kikkailla tässäkin biisissä, pitkät instrumentaaliosuudet saivat meiningin tuntumaan vähän laiskan pulskealta. Ehkä vika oli minussa, sillä yllättävän hyvin yleisölle tuntuivat uudet kappaleet kelpaavan. Ei saa myöskään käsittää väärin. Minusta on hienoa, että bändi uskoo uuteen materiaaliin ja haluaa soittaa sitä. Se luo jatkuvuutta, vaikka monelle varmasti kelpaisi vanhojen biisien jukeboksina oleminen. Hauskaa oli silti nähdä bändin nauravan Brucen oletettavasti improvisoiduille tempuille. Tuli mieleen, että samassa tilanteessa Gene Simmonsia ei varmaan naurattaisi.

Herättäjänä juhlissa toimi ”The Trooper” ja Bruce heilui Englannin lipun kanssa punainen rotsi niskassaan. Hetkessä oli taas juhlatunnelma päällä ja seuraavana soitettu ”Powerslave” ei sitä tunnelmaa ainakaan laskenut. Valitettavasti vaihtuvat taustalakanat eivät näkyneet lavan oikealle puolelle, jossa keikkani pääosin vietin. Yhtä kaikki, tuon biisikaksikon jälkeen bändin oli helppo lasketella voittajana maaliin.

Seuraavana soitettu kaksikko ”Death Or Glory” ja ”The Book Of Souls” toimivat itselleni paremmin kuin muut uudet biisit. Ensin mainittu sai kertosäkeellään ihmiset ihan apinoiksi ja tekemään käsillään kiipeilyliikkeitä. Ennen ”The Book Of Soulsia” Bruce kertasi Suomen olevan kiertueen pohjoisin paikka ja hoksasi kiertueella synttäreitään viettäneen Nickon olevan myös ”legacy people”. Yleisö innostui myös osoittamaan suosiotaan Nickolle nimenhuudon muodossa. ”The Book Of Soulsin” aikana lavalle astui kolmemetrinen maskotti Eddie, joka rokkaamisen lisäksi  jahtasi kirveen kanssa soittajia. Valitettavasti Eddien kohtaloksi koitui Brucen häneltä irtirepimä ja yleisölle heittämä sydän.

Loppu olikin sitten yhteislaulua kuin Tammerkosken sillalla. Bruce ja hirttoköysi johdattivat oikeaan tunnelmaan, kun ”Hallowed Be Thy Name” sai vuoronsa ja toki oikeaoppisilla yleisön huudatuksilla. Suomalaisten aina Maidenin levylle asti laulama ”Fear Of The Dark” sai lähellä olleet nuoret neitokaiset ja toisella puolella olleet perintöihmiset tilaan, jota kuvaamaan sana ”hurmio” on aivan liian lattea. Keikan viimeisenä soitettu bändin nimikappale sai Eddienkin nousemaan ja kummittelemaan Nickon rumpusetin taakse.

Encoret alkoivat tutulla puheenparrella, jossa kerrottiin eräästä numerosarjasta. ”Number Of The Beastin” vaikutusta yleisöön ei varmaan tarvitse erikseen kuvailla. Biisin jälkeen Bruce kertoi, kuinka Suomi oli ensimmäisiä maita, jotka ymmärsivät Iron Maidenin olemuksen. Hän jatkoi puhumalla maailmanlaajuisesta Maiden-perheestä, jossa kotimaat, ihon värit, sukupuolet jne. ovat merkityksettömiä asioita. Oiva aasinsilta seuraavaan kappaleeseen ”Blood Brothers”. Koko komeuden päätti Ryan Adamsinkin ansiokkaasti coveroima Adrian Smithin bravuuri ”Wasted Years” omalta suosikkilevyltäni ”Somewhere In Time”. Sitten kiitokset, hikinauhat ja kapulat yleisöön ja lupaus jälleennäkemisestä.

Vaikka olinkin jossain vaiheessa keikkaa skeptinen (ja ehkä vähän vieläkin), niin outrona soinut Monty Pythonin ”Always Look On The Bright Side Of Life” sai tajuamaan, että olihan se upeaa nähdä bändi taas ja melkoisen kovassa iskussa sitten kuitenkin. Show oli varmasti hyvin suunniteltu, mutta oli mukavaa nähdä, että bändi oli jättänyt myös aidolle ilonpidolle sijaa.

Suomessa Iron Maiden kuuluu rockin kuninkaallisiin ja on ylittänyt sukupolvien väliset kuilut koko kansan bändinä. Siinä ei ole mitään väärää, eikä bändin tarvitse todistella mitään rankkuuttaan tms. kenellekään. On vain hienoa, että he ovat pystyneet rikkomaan moiset turhat raja-aidat. Bändi on perusarvoja kunnioittava työjuhta ja sen menestys on ansaittua. Toivottavasti vielä hyvän aikaa.

If Eternity Should Fail / Speed Of Light / Children Of The Damned / Tears Of A Clown / The Red And The Black / The Trooper / Powerslave / Death Or Glory / The Book Of Souls / Hallowed Be Thy Name / Fear Of The Dark / Iron Maiden / Encoret: Number Of The Beast / Blood Brother / Wasted Years

Teksti: Nikki Jääsalmi

Kuvat: Pasi Eriksson