Jalometalli 2016 perjantaina Oulu liekeissä!

Pohjoisen metallikruunu Jalometalli saavutti tänä vuonna kunnioitettavan viidentoista vuoden iän. Oululaisen festivaalin synttärijuhlia vietettiin legendaarisessa Kuusisaaressa. Festivaali oli ensimmäistä kertaa suunnattu vain täysi-ikäisille, ja näin aikuisen silmin ratkaisu oli oikea. Tietysti on vallan kurjaa, että nuoremmat eivät päässeet nauttimaan juhlista, mutta heidän kävijämäärien kuihtuessa käsiin oli tilanteeseen tehtävä ratkaisu. Muutoksen myötä alueen ilmapiiri oli entistä rennompi ja kaljakarsinoiden muuritkin oli murrettu. Toivottavasti ulos jääneet nuoret jaksavat odottaa omaa vuoroaan, ja siihen asti heiluttaa metallin lippua. Juhlavuoden kunniaksi säiden valtiaat muuttivat luvatut kahden pisaran päivätkin kuiviksi, vaikka saattoivat ne siitä huolimatta olla monille kosteita.

Perjantai alkoi omalta osaltani ensimmäistä kertaa käytössä olleelta telttalavalta, jossa paikallinen death metal -jyrä Torture Pulse aloitteli settiään. Bändi oli aikaisemmin pyytänyt paikalle saapuvia kuvaamaa keikkaa mahdollisimman paljon, jotta bändi saisi materiaalia videota varten. Aikainen soittoaika ei ollut bändille suotuisa, sillä paikalla kertyi vain kourallinen ihmisiä, joista  suurimmalla osalla kyllä oli kännykkä kädessä. Bändin raskas poljento oli sangen mukavaa kuunneltavaa, joten niskalihakset pääsivät heti töihin. Porukkaa oli surullisen vähän, mutta bändi veti silti hyvällä sykkeellä, vaikka rumpali saikin yhden biisin kohdalla sangen massiiivisen ”aivopierun” eikä enää päässyt biisiin sisälle vaikka kuinka yritti. No, sattuuhan tuota isommillekin! Toivottavasti bändi sai tarpeeksi materiaalia videota varten. Tulevaisuudessa Torture Pulsen voisi hyvin heittää soittamaan vähän myöhemminkin. (JP)

”Suo, kuokka ja kuolema” -teemoissa musisoiva Kalmah oli monelle hyvin odotettu esiintyjä, ja päälavan korkkaavan bändin eturivi täyttyi nopeasti ihmisistä. Porukkaa ei ollut ruuhkaksi asti, mutta bändille väkimäärä tuntui riittävän. Harmittavasti päälavalla tuntui olevan mystisiä äänentoisto-ongelmia, sillä ensimmäisen kolmen biisin aikana äänimaailman herruuden vei komppikitara ja rummuissa basari & virveli -yhdistelmä. Peltejä ei kuulunut ollenkaan, ja melodiakitarat surisivat taustalla todella vaimeasti. Tilanne parani kolmannen biisin jälkeen jonkin verran, mutta soundimaailma pysyi vieläkin heikkona. Vaikka vaihdoin paikkaa, asia ei muuttunut. Vokalisti Kokko vietti tapahtumassa syntymäpäiviään, joten tietysti yleisön piti kunniottaan Herra Kokkoa wall of death -yritelmällä, joka oli aikaisen kellonajan ja vähäisen yleisömäärän takia enemmänkin ”wall of varo mun kaljaa”. No yritys hyvä kymmenen. Vähän nihkeän maun jätti Kalmah suuhun, joten pitää koettaa päästä näkemään bändi vaikka baarikeikalla. Jospa silloin olisi äänentoisto bändin puolella. (JP)

Itselleni Jalometallin juhlavuoden korkkasi teltassa rusikoinut suomalainen death metal -veteraani Purtenance, joka on saanut touhuun uuden kipinän pitkän tauon jälkeen. Valitettavan vähälukuiselle yleisölle esiteltiin sekä vanhaa materiaalia että myös biisejä viime vuonna ilmestyneeltä ”…To Spread The Flame Of Ancients” -levyltä. Vaikka olenkin iän myötä alkanut arvostaa melodiseta musiikkia, kyllä tiukasti ja taitavasti soitetulla perinteisellä death metallilla on aina paikkansa sydämessäni – Purtenancen keikka antoi siitä hyvän muistutuksen. Kahden kitaristin ja jämerän rytmiryhmän vyöryttämä äänivalli ei jättänyt mitään arvailujen varaan, ja siihen päälle välillä soittajienkin kesken jaetut murinat viimeistelivät täystuhon. Toivottavasti he saavat tulevaisuudessa levittää sanomaansa myös laajemmalle yleisölle. (NJ)

Kakkoslavalla aloitteleva The Duskfall sai mielen kirkastumaan. Ruotsalaisbändin miehistö on vaihtunut tiuhaan tahtiin, ja alkuperäisistä jäsenistä on jäljellä enää kitaristi Mikael Sandorf, joka on ollut bändin pääbiisintekijä alusta asti. The Duskfall julkaisi uransa alussa pari todella hyvää levyä, mutta hajosi sitten. Bändi teki paluun vuonna 2014 uudella levyllä, joka oli aika heikko esitys. Levyn jälkeen on taas ovi käynyt, ja bändin viimeisimmässä inkarnaatiossa on muiden muassa Quake The Earth yhtyeessä vaikuttava Aki Häkkinen. Herra Häkkisen ulosanti on aina miellyttävää kuunneltavaa, ja miehen lavapersoona on mukaansa tempaava. The Duskfall potkikin yllättävän hyvin uudella miehistöllään, ja asennetta oli mukana reippaasti enemmän kuin paluulevyllä. Vanhat biisit jyrättiin tappavan tarkasti, ja yleisö sai maistiaisen uudesta biisistä, joka oli todella maittavan kuuloinen teos. Väkeä ei vieläkään ollut liikoja, mutta bändin kova poljento sai useammankin kuulijan siirtymään juomatarjoilun läheisyydestä lavan suuntaan. Hyvä keikka, ja toivottavasti uusi levy saapuu pian! (JP)

Päälavalla törötti tankkerin tykki, jonka aluksi luulin kuuluvan seuraavalle aktille, ruotsalaiselle The Hauntedille. Olin puoliksi väärässä, sillä tankkeri kuului kyllä ruotsalaisille, mutta eri ryhmälle. Ruotsi oli muutenkin perjantaina päälavalla hyvin edustettuna, sillä kolme neljästä lavalla esiintyneestä bändistä oli ruotsalaisia. Joillakin bändeistä oli jopa yhteisiä jäseniä.

The Haunted oli niin hurjassa vedossa, että se ylitti kaikki odotukseni. ”No Compromise” -biisistä lähtien bändi järjesti myllytyksen, jollaista en ole pitkään aikaan todistanut. Keikan hurmiossa ilmoitin, että Slayer on syösty thrashin valtaistuimelta ja uudet kuninkaat ovat löytyneet. Siihen en enää ota kantaa, mutta toteamus kuvannee jotakin bändin tehokkuudesta. Bändiin palannut laulaja Marco Aro todisti paluulevyllään ”Exit Wounds” olevansa edelleen tehokas ärjyjä, mutta sitä en hänen ensimmäiseltä aikakaudeltaan muistanut, kuinka oiva esiintyjä hän onkaan. Hän jaksoi pomppia ympäri lavaa, olla läsnä ja karjua henkensä edestä. Myös hänen välispiikkinsä ja itseironinen asenteensa jättivät hyvän mielen. Aro ja hänen kanssaan samaan aikaan bändin palannut rumpali Adrian Erlandsson tuntuvat antaneen kunnon potkun bändin persuksiin, sillä edellisellä näkemälläni keikalla ”Unseen” -kiertueella bändi oli vain laiha varjo Jalometallin esityksestä. Vaikka bändin alkuperäinen laulaja Peter Dolving oli myös mainio mies ja pidin hänen tyylistään, mielestäni hän oli johdattamassa bändiä aivan väärään suuntaan. Onneksi bändin kelkka kääntyi takaisin oikeaan suuntaan, vaikka ihan kivuttomasti se ei käynytkään. Keikan jälkeen pitikin käydä kiittämässä bändin kasassa pitänyttä kitaristia Patrik Jensenia mitä mahtavimmasta keikasta. Settilista oli tasaista tappoa läpi keikan, ja erityisesti sydäntä lämmitti Aron debyyttilevyn ”Made Me Do It” -levyn raivokaat ”Tresspass” ja ”Bury Your Dead” sekä koukuttavan melodian sisältävä ”Hollow Ground”. Toivottavasti bändi tulee pian Suomeen uudelleen. Ehdottomasti festivaalin top 3 -keikka! (NJ)

Kakkoslavalla soittanut Battle Beast keräsi varsin mukavan määrän yleisöä todistamaan perinteisiin arvoihin nojaavan heavyn sointia. Vokalisti Noora Louhimon johdolla bändi heitti hyväntuulisen setin, josta ei vauhtia puuttunut. Yhtye on hioutunut tiukaksi koneeksi, ja bändin yhteishenki tuntuu olevan hyvä. Välillä esitettiin kaikkien kliseiden mukaisia yhteisliikkeitä, ja muutenkin kaikki oli kuin suoraan heavy metal -käsikirjasta. Bändin hyvä puoli on siinä, että esiintyminen ja olemus ei tunnu kliseistä huolimatta ärsyttävältä tai häiritsevältä vaan minulle ainakin jäi hyvä mieli. Valloittava Noora on huippulaulaja, ja biisit ovat tarttuvia teutonijyriä, joita on helppo hoilata mukana. Keikan settilista oli pääasiassa kahdelta uusimmalta levyltä ”Battle Beast” ja ”Unholy Saviour”, joiden biisien taustalla on yhtyeestä erotettu Anton Kabanen. Bändi on kuulemma alkuvuodesta julkaisemassa uutta levyä, joten silloin uudistunut bändi pääsee näyttämään kynsiään uuden materiaalin muodossa. Toivottavasti sieltä löytyy yhtä kovia ralleja kuin keikalla soitetut ”Out Of Control”, ”Into The Heart Of A Danger” ja ”Black Ninja”. Yhtyeen entinen laulaja Nitte Valo on käynyt vierailemassa muutamalla keikalla, ja nytkin hän oli Burning Pointin kanssa samana päivänä esiintymässä, mutta vierailua ei tällä kertaa nähty. Bändi tosin pärjäsi aivan mainiosti ilmankin. (NJ)

Meno oli taattua kun Ruotsin lahja maailmalle, At The Gates, tempaisi ensitahdit odottaville faneilleen. Komeat riffit ja vokalisti Tomas Lindbergin omintakeinen kähinä sai yleisön hurmokseen, ja pitti pyöri hyvällä vauhdilla läpi keikan. Vaikka bändin basisti ja rumpali soittivat myös aikaisemmin The Hauntedin keikan, ei väsymyksestä ollut merkkiäkään. Bändin uusimman levyn materiaali sopi hyvin yhteen vanhemman materiaalin kanssa, ja meno oli alusta loppuun tiukan tarkan tappavaa. Itse olisin jätkille antanut isommankin slotin, mutta kylläpä tuo tunnin rymistelykin kelpasi. At The Gates näytti, että Ruotsista tulee edelleen loistavaa musiikkia ja loistavia bändejä. Mielestäni vielä pitemmän korren perjantaina veti The Haunted, mutta kylläpä oli kunnon fiiliksen nostaja tämäkin veto. Keikan loputtua kylmä lonkero maistui normaalia paremmalta. (JP)

Paljon kokeneen paviljongin sisällä oli luvassa progemausteilla kuorrutettua heavya keväällä mainion ”Excelsior” -levyn julkaiseen Mad Hatter’s Denin toimesta. Valitettavasti yhtye soitti At The Gatesin kanssa samaa aikaan, ja vaikka musiikkityyli erilainen onkin, ainahan päällekkäisyyksistä joku kärsii. Festivaaleilla tosin päällekkäisyyksiä on mahdoton välttää. Paviljongissa oli järisyttävän kuuma, kun bändi paahtoi meininkiään. Basisti-laulaja Jarno Vitri veti hyvällä meiningillä, ja kuulin erään yleisön edustajan vertaavan häntä Geddy Leehen. Se ei ole ihan vähän se. Kitaristit Jaakko Hänninen ja Kari Korhonen heittivät hienoja tuplasooloja, ja kateellisena huomasin Korhosen hienot varsilenkkarit, joita olen nuoruudesta kaihoisin mielin muistellut. Paviljonki ei yleisöstä pullistellut, mutta hienosti bändi triplasi yleisön keikan aikana ja huudatti yleisöä. Valitettavan monelta meni koko paviljonki ohi, sillä kysyttäessä siellä olleista keikoista moni kysyi, että missä se paikka on. Huhujen mukaan paikka tuli tiensä päähän näiden festivaalien myötä ja on saanut purkutuomion. Mad Hatter’s Den heitti hienon keikan, ja suosittelen tutustumaan bändiin niin livenä kuin levyllä. (NJ)

Kakkoslavalla oli vuorossa Arch Enemy -liiderin Michael Amottin vetämä kehuttu Spiritual Beggars. Minulla oli kuva bändistä jumittavana ja huuruisena stoner-ryhmänä. On bändi saattanut reilulla parikymmenvuotisella urallaan sitä ollakin, mutta keikalla esiintyi kovin aktiivinen ja hard rockmainen bändi. Ensimmäinen biisi meni harakoille, sillä ilmeisesti miksaaja ei muistanut keikan alkavan noihin aikoihin. Biisi lyötiin poikki ja aloitettiin kertaalleen uudelleen, ja jestas, kuinka positiivinen yllätys bändi oli. Ehdottomasti festivaalin top 3 -keikka! Kokeneista ketuista koostunut bändi edusti ulkoisesti hippimeininkiä kukkavärein koristetuista kiippareista aina henkeen sopiviin huiveihin, mutta onneksi aivan syvimpiin psykedeelisiin kuvioihin ei sorruttu. Uudelta levyltä soitettu nimibiisi ”Sunrise To Sundown” ja Deep Purple -henkinen ”Diamonds Under Pressure” jäivät vahvasti mieleen. Erikseen on mainittava vielä Tuskan keikkaa muistellut laulaja Apollo Papathanasio ja hänen upea äänensä, joka nousi bändin vahvimmaksi elementiksi, mutta eivät kauaksi taakse jäänet muutkaan. Per Wibergin kiipparointi tuki mainiosti Amottin kitarointia, ja rytmiryhmänä Sharlee D’Angelo ja Ludwig Witt olivat tanakka pari. Festivaalin miellyttävin uusi tuttavuus. (NJ)

Pääesiintyjä perjantain osalta oli ruotsalainen sotapartio Sabaton. Vihdoin koko päivän lavalla pönöttänyt tankkerikin pääsi töihin, kun sai kannatella selässään rumpusettiä ja sen soittajaa, Hannes Van Dahlia. Heti aluksi on annettava hänelle partiomerkki klassiseen hevikoulukuntaan liittyvästä soitannasta: kapulat lensivät ja pyörivät, välillä huudatettiin yleisöä, ja soittaminen tapahtui isoin elkein. Silti homma näytti toimivalta eikä myötähäpeää aiheuttavalta, kuten esimerkiksi erään Kottakin lavaolemus. Aiheeseen sopiva ”In The Army Now” kajahti kaiuttimista introksi ja pian bändi päästeli pommien säestyksellä isoihin kertosäkeisiin perustuvaa hevidiscopoljentoa.

Pari viikkoa aikaisemmin Sabaton oli Suomessa Iron Maidenin lämppärinä, ja vaikka bändin olemus oli silloinkin pirteä ja mukaansa tempaava, nyt pyörittiin ihan eri sfääreissä. Laulaja Joakim Broden on monella tapaa täydellinen keulakuva: ilmeisesti aina hyvällä päällä oleva laulaja ei mielestäni ole kovin monipuolinen äänenkäyttäjä, mutta esiintyminen ja yleisön mukaan saaminen on luonnollisen oloista. Välispiikeissäkin hän tiesi mistä naruista vetää, että yleisö innostui. Lauri Törnistä kertovaa ”Soldier Of 3 Armies” –biisiä hehkutettiin ”perkele!”-huudoilla, ja kyllähän sellainen suomalaiseen itsetuntoon tehoaa aina. Sotaisia teemoja suosiva bändi oli esiintyessään itsekin kuin pieni armeija: lavalta poistuttiin tarkassa jonossa ja hypytkin tehtiin useimmiten tasaisessa rivissä. Kaikesta huolimatta touhussa oli hymyjen ja meiningin perusteella ihan aitoa innostusta ja esiintymisen halua. Sellainen välittyy nopeasti yleisöönkin, ja ainakin minulle jäi keikasta hyvä mieli, vaikka kuukauden sisään kolmas nähty keikka alkoi jo hieman joiltakin osin toistaa itseään. Oikeastaan keikan lopuksi mielessäni pyöri sana hevisirkus, joka ei ole millään tavalla tässä yhteydessä negatiivinen kuvaus. Sabaton oli hyvä lopetus perjantai-illalle, ja vaikka se ei ihan suosikkibändini olekaan, niin keikka oli ehdottomasti festivaalin top 3 -keikka. Paras näkemäni veto bändiltä! Joakimin kehuessa Suomea hän mainitsi bändin palaavan Suomeen helmikuun 24. päivä. Bändiin paremmin perehtyneenä löydän varmasti itseni sieltä. Tosin elokuussa julkaistavalla ”The Last Stand” -levyllä on vielä kovat haasteet, sillä keikallakin esitetty pilottibiisi ”The Lost Battalion” ei mielestäni ole toistaiseksi kovin vakuuttava. (NJ)

Kun Thyrane aloitti, olin räjähtää riemusta. Vaikka bändin kaikki levyt ovat hyllyssäni, en ole ehtinyt näkemään Kemistä ponnistavaa bändiä kertaakaa livenä. Kahdentoista vuoden odotus palkittiin nyt. Bändi veti telttalavan täyteen, vaikka päälavalla soitti yhtäaikaa Sabaton ja sisälavalla Ordog. Ennen keikan alkua oli hienoa kuulla kuinka yleisö kihisi jännityksestä. Bändin esiintymistä odotti näköjään moni muukin. Thyrane oli juuri niin kova kuin uskalsin toivoakin. Tarkkaa ja taidokkaasti soitettua melodista black metallia parhaimmillaan. Ilmeisesti bändikin oli yllättynyt suosiostaan ja oli aivan liekeissä keikasta. Soittolistalla oli kappaleita ensimmäisestä demosta viimeisimpään vuonna 2005 julkaistuun levyyn, jonka biisejä bändi ei ilmeisesti ollut koskaan soittanut aikaisemmin. Ainoa miinus oli, että Thyranen toiseksi uusimmalta levyltä ei kuultu kuin yksi biisi. ”Hypnotic” levy on kyllä aika outolintu verrattuna muuhun bändin tuotantoon, mutta pidän siitä hyvin paljon. Toivotan syvästi Thyranen tervetulleeksi takaisin. Toivottavasti bändi innostuu heittämään lisää keikkoja. Minä ainakin olen silloin paikalla pukeutuneena bändin uutukaiseen t-paitaan. Fiilikset katossa oli hyvä lopettaa Jalometallin ensimmäinen päivä ja siirtyä virvokkeiden tahdittamana keskustan suuntaan. (JP)

Kirjoittanut: Janne Partanen & Nikki Jääsalmi

Kuvat: Jouko Posio