”Jenkkiläisen hevipunkin väriläiskä” – klassikkoarvostelussa 40-vuotias Plasmatics-debyytti ”New Hope For The Wretched”

New Yorkin Penfieldistä lähtöisin oleva laulajatar-aikuisviihdenäyttelijä-muusikko Wendy O. Williams ja taiteiden maisterin koulutuksen Yalen yliopistosta saanut manageri Rod Swenson perustivat punk rockia raskaaseen rockiin mielenkiintoisen räkäisellä oitteella sekoittaneen Plasmaticsin New Yorkin kaupungissa vuonna 1978. Yhtyeen keskipiste oli eittämättä seksipommi Wendy O., jonka ympärillä kuhisi jatkuvasti. Plasmaticsin miehistö ja varsinkin sen rytmiryhmä vaihtui varsin tiuhaan tahtiin pitkin yhtyeen uraa. Plasmaticsin muut jäsenet, eli soolokitaristi Richie Stotts, rytmikitaristi Wes Beech, basisti Jean Beauvior ja rumpali/ syntetisaattorirumpujen soittaja Stu Deutsch, olivat osa näyttävää ja vaarallista show’ta, mutta enemmänkin taustaorkesterin roolissa. Mielenkiintoista yhtyeen konseptissa oli myös se seikka, että manageri Swenson vastasi suureksi osaksi luomansa yhtyeen biisimateriaalin teosta yhdessä yhtyeen kitaristien kanssa.

Plasmatics tuli tunnetuksi räävittömästä ja kaoottisen teatraalisesta show-meiningistään. Siihen yhdistyivät soitinten sahaaminen moottorisahalla, kaiutinkaappien tuhoaminen, televisioiden moukarointi lekalla sekä autojen räjäyttely lavalla. Siinä, missä keskimääräiset punk-bändit bändit lauloivat ja uhosivat paikkojen pistämisestä paskaksi, Plasmatics ei ainoastaan meinannut. He todellakin pistivät paikat paskaksi. Yhtye vei anarkistisen asenteensa käytännön tekoihin asti. Merkille pantavaa kuitenkin oli, että yhdysvaltalaisella show-kulttuurilla ja teatraalisella näyttävyydellä oli oma roolinsa yhtyeen suosion kasvussa. Kyseinen piirre oli alun perin ollut suoranaisesti kaikkia punk-yhteisön esteettisiä arvoja vastaan. Plasmatics voidaan kuitenkin lukea erääksi uuden allon kummajaiseksi.

Jo varhaisissa vaiheissaan Plasmatics raivasi tiensä Manhattanin CBGB:sin pikkulavalta isommalle klubille Irving Plazaan ja soitti viikottain useita keikkoja kyseisen klubin house-bandinä. Plasmaticsin esiintymisten myötä vanhojen puolalaissotaveteraanien omistuksessa ollut klubi alkoi hiljalleen saada nimeä eräänä New Yorkin kuumimmista rock-klubeista. Yhtyeen suosion kasvaessa pian Irving Plazakin kävi pieneksi Plasmaticsille. Suosionsa huipulle päästyään yhtye myi ensimmäisenä yhtyeenä ilman suurlevy-yhtiön avustusta New Yorkin suurimpiin kuuluneen Palladium-konserttihallin loppuun täysihintaisilla lipuilla. Pikkuhiljaa yhtyeen hurja maine kiiri myös New Yorkin ulkopuolelle, ja ennen pitkää yhtye soitti loppuunmyytyjä keikkoja pitkin Yhdysvaltain itärannikon suurimpien kaupunkien suurimpia saleja.

Useat yhdysvaltalaiset levy-yhtiöt pitivät Plasmaticsia kuitenkin liian räävittömänä yhtyeenä eivätkä uskaltaneet sijoittaa rahojaan mielipiteitä rankasti jakaneeseen, arvaamattomaan ryhmään. Brittiläinen Stiff Records ei kuitenkaan epäröinyt sensaatiomaisen yhtyeen tapauksessa. Luettuaan ”Sounds”-lehdestä artikkelin yhtyeestä levy-yhtiön johtoporras lennätti Lontoosta kykyjenetsijänsä paikalle New Yorkiin varmistamaan, oliko kaikki tuo lehdistä luettu totta. Stiffin A&R:n todistettua Plasmatics-keikan paikallisella klubilla ja ymmärrettyään jokaisen lehdessä mainitun sanan olleen totta kiinnitti hän yhtyeen talliin. Kuukauden kuluttua tuosta, maaliskuussa 1980, levytyssopimus oli allekirjoitettu.

Heinäkuussa 1980 Plasmatics suuntasi studioon äänittämään esikois-LP:tään, joka tuli tottelemaan nimeä ”New Hope For The Wretched”. Stiff Recordsin edustajien tahdosta albumia äänittämään palkattiin Rolling Stonesin hovituottajana vuosia aiemmin kunnostautunut, mutta sittemmin huumeongelman takia pois potkittu ja Motörheadin ”Overkillin” ja ”Bomberin” vaivoin äänittänyt Jimmy Miller. Miller ei kuitenkaan ollut edelleenkään lähtökohtaisesti kykeneväinen työskentelemään studiossa täysipainoisesti. Hänen kamppailunsa pidempään jatkuneen, rankan heroiiniongelman kanssa ei edesauttanut albumin äänityksiä saati tuottamista. Se oli suoranaisesti lähellä pilata koko projektin. Huomattuaan Millerin sekoilun Stiffin edustus antoi viipymättä tälle potkut, ja manageri Swensonin avuksi äänitysten loppuunviemiseksi hälytettiin Ramonesin hovituottaja Ed Stasium.

”New Hope For The Wretched” on albumina täynnä alkuvoimaista, pelottavalla voimalla hyökkäävää rock ’n’ rollin, punkin ja esimetallin seosta. Kokonaisuuden toimivuus lepää yhtyeen röyhkeän soitannan sekä Wendy O.:n seksiä tihkuvan imagon ja voihkivan epälaulun varassa. Albumi sisältää myös muutamia epätavanomaisia tuotantoratkaisuja, jotka koituivat eduksi albumin tuotannon kannalta.

Rockabilly-vaikutteinen punk-pop-kertosäkeellä varustettu rutistus ”Tight Black Pants” avaa albumin ylväästi. Heti perään tuleva, shakerilla ja metallisilla perkussioilla tahditettu ”Monkey Suit” toimii nykivän boogie-vetoisuutensa ansiosta mainiosti. ”Living Deadissa” Wendyn epävireinen voihkintapainotteinen epälaulu tuo oman perverssin kierteensä muuten Iggy Popin alkuaikojen soolomateriaalilta tuoksahtavaan biisiin. Kyseisen kappaleen esittäminen livetilanteessa sisälsi useimmiten myös henkilöauton räjäyttämisen lavalla. Suoraviivaisesti, minimalistisella sointumäärällä räiskivään ”Corruptioniin” sovellettiin Plasmaticsin livetilanteissa lekavasaralla suoritettu television tuhoamisrituaali. ”Sometimes I” on puolestaan twist-vaikutteinen, The Stoogesin tyyliin myrkyllisen viettelevä mutta samalla pöyhkeän viileä, pahaenteinen kappale. Williamsin osalta puolittaiseksi örinäksi muuntautuva laulusuoritus on albumilla uhmakkaimmillaan ja parhaimmillaan ”Concrete Shoesin” piinaavan hidastelevan tunnelman yhteydessä. Röyhkeästi rokkaava, keskitempoinen ”Test Tube Babies” on puolestaan aivan kuin prototyyppi Greg Ginnin säveltämille, ensimmäisten Black Flag -EP-levyjen riffeille ja biiseille.

Puhdasveriseksi The Cramps -henkiseksi psychobillyksi mutta kauniisti soivaksi sellaiseksi väännetyn 1950-luvun multi-instrumentalisti Bobby Darinin ”Dream Lover” -coverin free jazzilta kuulostavassa väliosassa Plasmaticsin jäsenet asetettiin studiossa vierekkäisiin, äänieristettyihin äänityskoppeihin, ja heidät laitettiin improvisoimaan keskenään samanaikaisesti rummuilla, kitaralla, bassolla ja saksofonilla kakofonista äänimattoa tyystin kuulematta, mitä muut yhtyeen jäsenet samanaikaisesti nauhalle soittivat. Lopputulos miksattiin ja editoitiin mukaan sellaisenaan. Lopputulos on kieltämättä friikki ja hämmentävän kaoottinen, mutta punk jos mikä!

Albumin ensimmäisenä singlenä julkaistiin X-Ray Spexin räyhäkästä punk-otteesta muistuttava, äärienerginen riffirock-biisi ”Butcher Baby”, jonka kitarasoolon sijasta kuullaan moottorisahan melua, jolla sahattiin soolokitaristi Stottsin kitara keskeltä halki. Samaa metodia Plasmatics käytti niin yhtyeen livekeikoilla kuin debyyttilevyn äänityksissäkin. Single nousi korkeimmillaan Briteissä listalla sijalle 55. ”Want You Baby” on puolestaan albumin soitannollisesti aggressiivisinta tavaraa, joka yhdessä pehmopornahtavien lyriikoiden kanssa on varsin korvia kuumottavaa kuultavaa. Albumille päätyi myös kiivaasti runnova liveversio kappaleesta ”Squirm”, jonka yhteneväisyyttä Misfitsin ”Hollywood Babylonin” kanssa on vaikeaa välttää. Kappaleen liveversion käyttö levyllä on ymmärrettävää, sillä biisin voi aistia toimivan konserttitilanteessa kuin junan vessa, yleisömeren huutaessa taustalla suoraa kurkkua.

Albumin eittämättä heikoin lenkki on sen soundimaisema, joka hyvällä tahdollakin on valitettavan tukkoinen ja voimaton vaatimuksiinsa ja potentiaaliinsa nähden. Millerin kyvyttömyydellä hoitaa albumin äänitykset kunnialla maaliin lienee ollu mitä suurimmassa määrin osuutta kyseiseen äänitystekniseen puutteeseen. Valitettava seikka on, että kokonaisuudessaan albumille ei saatu vangittua kuin murto-osa siitä valtavasta energiamäärästä, mitä Plasmaticsista sen keikoilla tai jopa livevideoilla saattoi aistia.

”New Hope For The Wretched” julkaistiin 2.10.1980. Siitä tuli yhtyeen suosituin ja eniten myynyt albumi. Se nousi Briteissä albumilistan sijalle 55 marraskuussa 1980. Yhdysvalloissa albumi pysytteli Billboard 200 -listalla 10 viikon ajan ja saavutti korkeimman listasijoituksen vasta vuoden 1981 puolella.

Plasmatics ja Wendy O. Williams herättivät aikanaan huomiota myös suurempien bändien kuten Kissin ja Motörheadin keskuudessa. Erityisesti Wendy O. Williamsilla oli merkittävä rooli raivata tietä naispuolisille räminärockin, punkin, raskaan rockin naispuolisille keulahahmoille ja muusikoille, joista etunenässä voisi mainita vaikka Holen Courtney Loven, Bratmobilen tai Bikini Killin. Myöhemmin Lemmy duetoi Wendyn O.:n kanssa myös kulttiklassikoksi muodostuneen, alun perin 1950-luvulla levytetyn Tammy Wynetten country-klassikon ”Stand By Your Man” Motörheadin säestäessä parivaljakon tulkintaa ”herkästi” taustabändinä. Myös saksalainen thrash-veteraani Destruction coveroi Plasmaticsia legendaarisella ”Mad Butcher” -EP-levyllään.