Rock and Roll Hall of Fameen 2017 valittu aikuisrock-suuruus Journey julkaisi vuonna 1983 uralleen tärkeän albumin ”Frontiersin”. Suoraviivaisempaan ilmaisuun siirtyminen, progeilun kustannuksella, avasi lopullisesti bändille tien musiikkimaailman huipulle. Kitaristi Neil Schonin luotsaaman yhtyeen todellinen täysosuma ”Escape” niin sanotusti avasi musiikin menestystaivaan pari vuotta aikaisemmin, joten voisi kuvitella jopa kokeneilla muusikoilla olleen jonkinasteisia paineita. Kysymyksen voisi asetella näin: kykeneekö Journey pysyttelemään aallonharjalla?

Kymmenen kappaletta käsittävä tuotos jää hieman jälkeen ”Escapen” loistosta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi roskikseen heitettävä härpäke, jolla ei olisi arvoa. ”Frontiersia” voisi luonnehtia herkemmäksi kuin edeltäjäänsä, joka on biiseiltään menevämpi. Kuitenkin keski-ikää hiljalleen lähestyvä kiekko on kiinnostava ja biisijärjestyksensä puolesta melko huolellisesti mietitty kokonaisuus, jolle ajan uhraaminen ei mene hukkaan.

Tarina alkaa yhdellä Journeyn vauhdikkaimmista ralleista, kun ”Separate Ways” virittää kuulijansa AORin taajuuksille. Kappale on mielestäni yksi yhtyeen parhaista: Jonathan Cainin kosketinmatto, vokalisti Steve Perrylle todella kovan tason rocktulkinta, unohtamatta tunteisiin vetoavaa lyriikkaa. Siinä tämän laulun menestysresepti kiteyttäen. Jos avausraita esitteli menevän rockin yhtenä Journeyn vahvana puolena, niin ”Send Her My Love” ei jää kauheasti huonommaksi näyttäessään, miltä kuulostaa toimiva balladi klassisen kokoonpanon tyyliin. Kakkosraita on herkän sävellyksen omaava ja kauniin tarinan sisältävä otos. Laulusta kuulee sen tunteen, minkä menetetty rakkaus aiheuttaa ja millaiset jäljet se jättää. Sanoituksen taustan voisi vaivattomasti kuvitella olevan tien päällä olemisen tuskassa ja jatkuvan matkustamisen haitatessa perheen ja parisuhteen hoitamista.

Pieni yllätyksen sävähdys tuli lävitse ”Chain Reactionin” alkaessa terävällä introlla. Suoraviivaisuuden vastustaja en ole ikinä ollut, mutta sitä jotakin olisi nyt kaivattu.  Kappaleen heikkoutena on sen yksipuolisuus: ”Chain Reactionin” rytmi puuduttaa eikä biisin nimen hokeminen karmean monta kertaa helpota asiaa. Schonin kitarakikkailu on toki totutun hyvää, mutta helpotuksen huokaus pääsi, kun autuas loppu ilmaantui.

”After the Fall” palauttaa – luojan kiitos – kuulijan rauhallisiin tunnelmiin. Kyseessä on hyvällä maulla peruskamaa tarjoileva biisi. Kaihon ja ikävöinnin puolelle mennään sanoissa taas kerran, muttei tästä mitään itkuvirttä saada tekemälläkään. Sanottakoon nyt jäätävän ihailun kera, että  Steve Perryn ääni hakee vertaistaan: Mr. Voice vetää korkeat nuotit uskomattomalla tavalla. Ei tarvinne kenenkään ihmetellä, mihin edellä mainittu lempinimi oikein perustuu.

Kauniiseen suuntaan menon takaa ”Faithfully”, joka on eräs Journeyn suosituimpia balladeja kautta aikojen, muun muassa Spotify-kuuntelut huitelevat päälle 50 miljoonassa. Herkkä rakkauteen, kiertämiseen ja uskollisuuteen liittyvä biisi on luultavasti noussut samoista teemoista kuin toisena kuultu ”Send Her My Love”, mikä on täysin ymmärrettävää suosionsa huipulla olleelle Journeylle.  Menestys on tarkoittanut niitä pitkiä kiertueita ja poissaoloja perheen luota.

”Edge of the Blade” kuului ennestään minulle täysin tuntemattomiin biiseihin, joita tällä levyllä on muutama. Onneksi tämä menee siihen vetoavaan kategoriaan. Todella terävä intro, Perryn jopa tylyhkö äänenkäyttö verrattuna esimerkiksi edelliseen kipaleeseen ja Neil Schonin tyylikäs kitarointi nousevat oikeuksiinsa. Tylyt ovat myös lyriikat, mutta se ei rallia pahenna. ”Edge of the Blade” menee ehdottomasti albumin parhaimmiston joukkoon, niin osuvasta tavarasta on kysymys. Seitsemättä saatellessa fiilinki menee karulla tavalla koskettavaksi, kun ”Troubled Child” jatkaa synkähkön puoleista musiikkimaisemaa. Koskettava on tämäkin ja onnistumisen puolesta voi näyttää nätin vihreää valoa. Jos ”Frontiers” päättyisi tähän, niin se sopisi oikein hyvin. Kokonaisuuteen voisi olla lähes tyytyväinen ja Journeya voisi onnitella todella hienosta työstä…

Valitettavasti ”Back Talk” vie fiiliksen sitten aivan lekkeriksi ja on suoranainen vääryys, että se on levylle päätynyt. Suurin ongelma on se, ettei laulu sovi kokonaisuuteen lainkaan ja se pilaa jo muodostunutta harmonisen kaunista tunnelmaa. ”Back Talkia” voisi kuvailla lyhyen yksipuoliseksi renkutukseksi, jota Schonin taidokas kitarantarjoilu ei riitä pelastamaan. Valitettavasti edellisestä aiheutuvaa kroonista kärsimystä ei riitä pelastamaan kohtalainen ”Frontiers”. Albumin nimikkokappale menettelee: ei mitään suurta, ihan kivaa, muttei mikään floppikaan. Varsinaisen levyn päätösraita ”Rubicon” onnistuu hieman parantamaan loppupuolen aiheuttamia haavoja, mutta edellisen tapaan tässä on hieman täytebiisin makua.

Jälkeenpäin on tottakai helppo jossitella ja kommentoida levyn kappaleiden valitsemisen varmasti haastavaa prosessia. On erittäin valitettavaa, että ”Frontiersin” ulkopuolelle jäivät esimerkiksi menevä ”Ask the Lonely” sekä Greatest Hits -kokoelman avauskappale, hienot sanat sisältävä ”Only the Young”. Tämä on esimerkki niiden väärien valintojen tekemisessä, mitä joskus hyvillekin bändeille tapahtuu. Kolmen viimeisen raidan heikkouden johdosta arvosana painuu…

7/10

Kappalelista:

1. Separate Ways
2. Send Her My Love
3. Chain Reaction
4. After the Fall
5. Faithfully
6. Edge of the Blade
7. Troubled Child
8. Back Talk
9. Frontiers
10. Rubicon

Journey Facebookissa

Kirjoittanut: Markus Raatikainen