”Jytärockin monimuotoinen kantateos” – klassikkoarvostelussa Uriah Heepin 50-vuotias debyytti ”…Very ’Eavy …Very ’Umble”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 1.8.2020

Vuonna 1965 kitaristinuorukainen Mick Box perusti yhtyeen The Stalkers Lontoon Walthamstow’ssa, jossa se soitti pääasiassa paikallisia pubikeikkoja. Parin kuukauden päästä yhtyeen perustamisesta yhtyeeseen liittyi rumpali Roger Perlingtonin serkku David Garrick. Herrat uskoivat musiikkiinsa niin paljon että miltei samalta istumalta lopettivat päivätyönsä ja keskittyivät yhtyeeseensä ja omien biisien tekoon. Myöhemmin Garrick opittiin tuntemaan sukunimellä Byron.

The Stalkersin hajottua 1967 Box ja Garrick perustivat uuden yhtyeen, jonka he vihkivät nimellä Spice. Vaikka yhtyeen kokoonpano oli vaihtuvainen, pian yhtyeen basistiksi liittyi Paul Newton bournemouthlaisesta The Godsista. Newtonin isä otti samaan aikaan vastuun yhtyeen managerin tehtävistä. Pian Spice nousikin brittien mittakaavassa varteenotettavaksi klubibändiksi ja päätyi soittamaan mm. tuolloiseen brittirockin Mekkaan, Lontoon Marquee-klubille. Eipä aikaakaan, kun yhtyeen kiinnitti talliinsa Hit Records Productions -yhtiön manageri Gerry Bron nähtyään yhtyeen vimmaisen ja paljon lupaavan livekeikan Blues Loft -klubilla High Wycomben pikkukaupungissa, Buckinghamshiressa. Ensitöikseen Bron pestasi yhtyeeseen kosketinsoittajaksi luoteislontoolaisen Colin Woodin, joka soitti samoina aikoina studiosessioita mm. The Yardbirdsin, David Bowien ja Cat Stevensin kanssa. Spice rakensi ja hioi puolentoista vuoden aikajaksolla albumillisen kappaleita mutta päätyi julkaisemaan nimellään ainoastaan yhden singlen, vuonna 1968 julkaistun ”What About The Music” / ”In Love”.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Alkukesällä 1969 Bron kiinnitti Spicen Philips-levy-yhtiön alamerkille, Vertigolle. Yhtye painelikin studioon pikapuolin Lontoon Lansdowne Studiosille äänittämään debyyttialbumiaan. Manageri Bron itse vastasi albumin varsin onnistuneesta tuotannosta alaisinaan tasapainoisen pehmeästä mutta voimakkaasta soundimaisemasta vastannut äänittäjä Peter Gallen ja miksaaja Peter Olliff. Sessioita tehtiin hartaasti aina keväälle 1970 asti. Alkuvuodesta kyseistä vuotta Wood erosi Spicesta, ja hänet korvasi niin ikään The Godsin ja Toe Fatin riveistä tuttu kosketin- ja hammond-soittaja Ken Hensley, joka oli innostunut yhtyeen meiningistä ja soundista.

Kun Spice oli jo ehtinyt äänittää yli puolet albuminsa materiaalista, rumpali Alex Napier siirtyi yhtyeestä syrjään. Hänet korvattiin Elton Johnin Byronille suosittelemalla luottorumpalilla Nigel Olssonilla. Olsson päätyi soittamaan albumille kaksi kappaletta: uuden aallon brittiläisen heavy metalin arkkityypiksikin luonnehdittavan ”Dreammaren” ja pehmeämmän sorttisen, mutta jokseenkin halvasti Led Zeppeliniä lainailevan bluesin ”Lucy Bluesin”.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Yhtye soitti Twickenhamissa 21. helmikuuta 1970 viimeisen keikan nimellä Spice. Box airueineen oli harkinnut jo joulusta 1969 lähtien yhtyeen nimen muuttamista Charles Dickensin ”David Copperfield” -kirjan hahmoa mukaillusti Uriah Heepiksi. Nimi otettiin yhtyeen käyttöön kuitenkin vasta Hensleyn bändiin liittymisen myötä maaliskuussa 1970, jolloin ryhmän yhdessä loihtimasta soundista oli muovautunut rouheampaa ja täyteläisempää verrattuna siihen kokoonpanoon, joka sessiot edellisenä kesänä aloitti. Dickensin kuoleman satavuotisjuhlan koitettua klassikkokirjailijan töitä mainostettiin valtavalla volyymilla joka puolella Englantia. Yhtye myös tunsi samaistuvansa kirjailijan tekstien mielenmaisemaan. Debyyttialbumin nimeksi valikoitui ”…Very ’Eavy …Very ’Umble”, joka kuvaili Dickensin romaanin hahmon nöyrää luonnetta.

Hensley soitti albumille kahta Woodin aiemmin äänittämää kappaletta lukuun ottamatta kaikki hammond- ja kosketinosuudet. Kauniisti kehräävä, poikkihuilulla kuorrutettu, vuonna 1963 Harry Belafonten levyttämä, sodanvastainen lainaballadi ”Come Away Melinda” ja kokeellisemmin soulahtava ja jazzahtava ”Wake Up (Set Your Sights)” äänitettiin vielä siinä vaiheessa, kun yhtye totteli nimeä Spice ja Wood vaikutti yhtyeessä.

Kuin huomaamattaan erinäisten yhteensattumien summana originaali Uriah Heep oli syntynyt. Sen alkuperäiskokoonpano oli vaivihkaa muotoutunut soitannollisesti tiukaksi yksiköksi, ja mikä eriskummallisinta, sen verrattain eheä debyyttialbumi oli valmistunut tuona aikana, kun yhtyeen ilmaisu, julkiasu ja kokoonpano hakivat vielä oikeita palasia palapeliinsä. Tässä vaiheessa yhtyeen kappaleista vastasivat vielä Box ja Byron; Hensleyn sävellyksellinen lahjakkuus Uriah Heepissä pääsi puhkeamaan kukkaan vasta myöhemmillä julkaisuilla.

Avausraita ja koko Uriah Heepin tunnetuimpien biisien joukkoon lukeutuva ”Gypsy” voidaan lukea alkuteokseksi brittiläiselle uuden aallon heavy metalille kymmenen vuotta ennen sen varsinaista läpilyöntiä. Vaikutteita yhtye oli imenyt mm. Dion ja Black Sabbathin rumpalin Vinnie Appicen isoveljen Carminen jenkkiyhtyeestä Vanilla Fudge. Yhtyeen muina musiikillisina innoittajina ja esikuvina toimivat mm. Atomic Rooster ja Wishbone Ash.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Albumin valmistelun aikana Uriah Heep treenasi yhdessä Deep Purplen kanssa samassa lontoolaisessa Hanwellin Community Centressä, ja yhtyeiden soittohuoneet sijaitsivat ainoastaan yhden väliseinän etäisyyden päässä toisistaan. Näin ollen yhtyeiden luonnostaan muodostuneelle soitannolliselle kilvoittelulle oli syntynyt luonteva, puolueeton ympäristö. Tämän myötä on myös helppoa ymmärtää, miksi ”…Very ’Eavy …Very ’Umblen” raskainta osastoa edustavan menestyssingle ”Gypsyn” C-osassa Boxin ja Hensleyn otteissa on niinkin selvästi havaittavia, erehdyttävästi Ritchie Blackmoren ja Jon Lordin instrumentaalirevittelyiltä kuulostavia hetkiä. Vokalisti David Byronin sametinpehmeä ääni ja korkeaan falsettiin yltävä, oopperamaisia sävyjäkin sisältävä, laajan ääniskaalan käyttö yhdessä Boxin lyijynraskasta riffirunttauksesta keveän monipuoliseen kitarakudontaan ulottuneen ilmaisun kanssa määrittivät omalta osaltaan eräät syvimmälle brittiläiseen maaperään kasvaneista raskaan rockin juurista.

Albumi julkaistiin Yhdysvalloissa elokuussa 1970, kun Briteissä se ehdittiin tuoda markkinoille tuota muutamaa viikkoa aiemmin, 19. kesäkuuta. Rapakon takana albumin julkaisi Mercury Records. Jenkkipainoksen kansikuva poikkesi myös eurooppalaisesta versiosta.

Eurooppalaisen painoksen kannessa komeili Boxin hämähäminseittikoneen ja palkkaamansa valokuvaajan suotuisalla avustuksella toimittaman, pilailumielessä toteutetun yllätyshyökkäyksen uhrin, David Byronin kauhistuneet kasvot. Takakannessa näkyivät Byronin hämähäkinseitin vuoraamat kädet. Jenkkipainoksen kannessa oli puolestaan piirretty jättimäinen tuhatjalkainen. Albumi myös nimettiin Yhdysvaltojen markkinoille pelkistetysti yhtyeen epitomiksi. Jenkkiversiolla levyn sisältö koki myös muutoksen. Eurooppalaisella versiolla mukana oleva hentoinen ”Lucy Blues” oli korvattu albumin jenkkiversiolla yhtyeen kakkosalbumi ”Salisburylle” myöhemmin päätyvällä, erinomaisella heavy-jytä-biisillä ”Bird Of Prey”. Kappaleen kyseisen version rumpuosuudet hoiti Olssonin jälkeen yhtyeeseen liittynyt Keith Baker.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

”…Very ’Eavy …Very ’Umble” on tyylillisesti kirjava kokonaisuus, eikä vielä yhtyeen kohdalla musiikillinen täysosuma. Silti se oli merkittävä teos raskaan rockin alkuhistoriassa. Sillä yhdistyvät sulassa sovussa raskaan melodinen ja rupisesti jyräävä riffirock, soulahtava ja folkahtava pop, progressiivisuutta huokuva, soitannollisesti monivivahteisempi rock sekä sähköinen blues. Vaikka debyyttialbumillaan yhtye haki vielä monelta osin musiikillista suuntaansa, sen vahvimpana erityisominaisuutena aikalaisbändeihinsä nähden oli kaikkien yhtyeen viiden jäsenen kyky laulaa kappaleiden melodiarakenteita vahvistavia stemmoja. Uriah Heepin tavaramerkiksi kiteytyikin jo ensialbumiltaan lukien moniäänisten laulustemmojen käyttö raskaassa klassisessa rockissa, mikä oli ja on edelleen harvinaista kyseisen genren yhtyeiden keskuudessa.

Vaikka aikanaan kriitikoit teilasivatkin yhtyeen debyytin samaan malliin kuin esimerkiksi samana vuonna ilmestyneen Black Sabbathin esikoisalbumin, kyseessä oli väkevä pelinavaus nuorelta ja nälkäiseltä yhtyeeltä. Uriah Heepin soundi määrittyi ja täsmentyi seuraavina vuosina lähemmäs saareketta, joka opittiin vuosikymmeniä myöhemmin tuntemaan klassisena hard rockina. Erityisesti yhtyeen 1970-luvun alkupuoliskolla julkaisemat hittisinglet ja -albumit ilmensivät yhtyeen profiloitumista erääksi klassisen raskaan rockin vahvimmaksi ja taitavimmaksi yhtyeeksi.

Ilmestymisensä jälkeen, loppukesällä 1970 ”… Very ’Eavy …Very ’Umble” nousi Saksan albumilistan sijalle 22.; Pohjois-Amerikassa albumi kipusi puolestaan Billboardin Kanadan listalla sijalle 88. ja Yhdysvaltojen listalla sijalle 186. Manner-Euroopassa listamenestys seurasi hieman viiveellä, mutta sitäkin menestyksekkäämmin. Vuonna 1971 Suomen myydyimpien albumien listalla Heep-debyytti nousi sijalle 14., ja Italian listalla se nousi korkeimmillaan sijalle 11. ja Australiassa sijalle 15. Japanin markkinoilla yhtye löi läpi vuonna 1972.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Edelleen eläkepäivinäänkin maailmaa aktiivisesti kiertävän Uriah Heepin merkitys raskaan rockin historiassa on ollut merkittävä, vaikka yhtyeen dissaaminenkin on ollut ajoittain muodinmukaista. Mm. lukemattomat 1980-luvun uuden aallon brittiläisen heavy metalin bändit, kuten myös monet muutkin heavy metal -yhtyeet, kuten W.A.S.P. ja Mercyful Fate, innoittuivat määrätietoisen lontoolaisryhmän musiikista. Todellista yhtyeelle omistautumista osoitti King Diamondina paremmin tunnettu tanskalainen metallilegenda Kim Pedersen, joka nimesi esikoispoikansa Byronin edesmenneen laulajaesikuvansa, Uriah Heep -vokalistin mukaan.

Luetuimmat

Uusimmat