Katatonia on elänyt hyvää nostetta loistavasta ”Last Fair Deal Gone Down” -albumista asti tehden hyvää jälkeä jokaisen sitä seuranneen albuminsa kanssa. Varsinkin edellinen albumi ”Night Is The New Day” oli oiva esimerkki siitä, miten tiukka soitanta ja kaunis tunnelma saadaan paiskaamaan kättä liiankin ystävälliseen sävyyn. Jatkaakohan siis tämä yhdeksäs albumi ”Dead End Kings” jo pedin puolelle?

Levy lähtee liikenteeseen tutun turvallisella Katatonia-meiningillä. Mitään uutta ja ennen kuulumatonta ei ole havaittavissa, kaikki herkut ovat kohdillaan laulua, soittoa ja tunnelmaa myöten. Hitaasti kumminkin alkaa levyn ote irrota ja huomaa olevansa muissa mietteissä ja toimissa. Tuleekin sellainen tunne, että ”enkös mä tän biisin jo kuunnellut…” Levy tuntuu jotenkin pötkömäiseltä ilman jännitteitä ja vaarallisia tilanteita. Meneekö tämä nyt jo kerralla penkin alle? Monen kuuntelukerran jälkeen alkaa levy hieman aueta suuntiinsa, mutta silti jokaisen kerran jälkeen tuntuu, kuin se ei olisi jättänyt mitään merkittävää mieleen myllertämään. Kuin heräisi kännisestä unesta, josta muistaa vain istuneensa perseellänsä nostellen olkapäitään. Mikä meni vikaan, vai menikö jotain ohi minulta?

Huomasinkin levyn toimivan paremmin, kun antaa pään tyhjentyä kaikesta muusta ja antaa albumin tunnelman viedä mennessään. Levyllä on erittäin vahva fiiliksensä, joka ei missään välissä kaikkoa; se on täynnä pelkoa, voimattomuutta, surumielisyyttä, kaihoa ja ikävää. Jos vähänkään yrittää touhuta jotain muuta kuin kuunnella tätä, tunkee mieleen väsymys ja ärtymys, ja tahtoisi jättää albumin työpöydän nurkkaan taustameluksi pölyttymään. Samalla kun kirjoitan tästä albumista asioita ylös, alkaa ärsyttää ja mieli vaivaantuu. Onkohan tämä aika vuodesta liian aikaista tämmöiselle angstiselle musiikille, kun vielä olisi aikaa kieriä hiekkarannalla pitkin lasinsiruja auringonpaahteessa… Ei vittu, taas sinne hiekkarannalle! Mennään jäätelölle tai terassille mieluiten, kunnes maksa viheltää pelin poikki!

Katatonian musiikki on rauhoittunut ja suoristunut entisestään, ja hurjimmat hevikohtaukset ovat jääneet melko perusmöyrinnäksi. Samalla on jäänyt hieman taka-alalle yhtyeen loistava rockaava rytmittely, joka on suuremmassa osassa edellisillä albumeilla. Eivätkä kappaleiden melodiakoukutkaan oikein ota napatakseen niin kuin ennen. Nyt sitä vain jää virran vietäväksi reppu tyhjänä. Ehkä jokaisessa kappaleessa myös toistuu liian usein sama biisirakenne, eikä oikein mitään yllättävää tai rajoja rikkovaa kohtausta pääse muodostumaan.

Albumi lähtee kyllä liikkeelle hyvillä kappaleilla. ”The Parting”, kauniilla naisvokaaleilla kuorrutettu ”The One You Are Looking For Is Not Here” ja ”Hypnone” ovat kyllä perushyvää Katatonia-rallitusta, mutta sen jälkeen alkaa tuttuus vaivata, vaikka varsinkin kertosäkeisiin saadaan välillä hyviä hetkiä. ”Leech” hieman alullaan rikkoo tunnelmaa edukseen, mutta sekin lässähtää sen jälkeen. ”Lethean” jo vähän potkii menevämpää tavaraa, ja levyn päättävä ”Dead Letters” kuuluu myös levyn parhaimpiin kivalla toolmaisella alullaan ja urkuvälikohtauksellaan. Silti yleisesti voi sanoa, ettei albumilta mitään älyttömiä huippuhetkiä löydy.

En nyt osaa tässä sanoa tarkkaa syytä siihen, miksei tämä lempiyhtyeisiini kuuluva poppoo tällä kertaa onnistunut, ainakaan minun korvissani. Ehkäpä tämänkuuloista Katatoniaa on tullut jo tarpeeksi ja sekös alkaa jo väsyttää. Toivoisin orkesterin löytävän jotain uutta ensi kerralle. Tuntuu siltä, kuin he olisivat jääneet paikalleen junnaamaan turvalliseen suvantovaiheeseen. Kun resepti toimii ihmisille sellaisenaan kuin nakit muusilla, niin miksi sen makua sitten riskeeraamaan millään hulluilla kokeiluilla. Tai sitten vain vaadin heidän musiikiltaan liikaa älyttömillä odotuksilla tyydyttämään tarpeitani. ”Dead End Kings” ei ole lainkaan huono levy, mutta pettymys kuitenkin, koska uskon yhtyeen pystyvän parempaan. Toiminee tämä kumminkin heille, jotka enemmänkin kuuntelevat kappaleiden tunnelmia ja fiiliksiä kuin tiukkaa soitantaa ja tunnelmapatojen murtumista sekä valtaisia räjähdyksiä.

Kenties tämäkin albumi joskus myöhemmin nappaa reidestä niin nopeasti, ettei kerkeä edes isänsä tyttönimeä unohtaa, mutta enhän ole enää mikään poikalapsi, eikä tämmöisiä hippimöykkyjä predatorit saalista. Seuraavasta albumista on siis tulossa suunnannäyttäjä, paikalleen junnaus tai rohkeasti tästä eteenpäin.

6½/10

Kappalelista:
01. The Parting
02. The One You Are Looking For Is Not Here
03. Hypnone
04. The Racing Heart
05. Buildings
06. Leech
07. Ambitions
08. Unto You
09. Lethean
10. First Prayer
11. Dead Letters

http://katatonia.com/

Kirjoittanut: Ville Syrjälä