Kivenlahti Rock 2015, osa 2/2

Jos perjantai oli pyhitetty rockille ja metallille, niin lauantaita voisi kuvailla valtavirtapäiväksi, vaikkakin sekaan mahtui muutamia hieman pienempiä esiintyjiä. Päivä sisälsi niin uusia kuin vanhojakin joko nosteessa olevia tai pitkän aikaa ihmisten suosiossa olleita yhtyeitä ja artisteja. Yleisöäkin oli valunut paikalle huomattavasti ensimmäistä festaripäivää enemmän jo päivän alussa.

Lauantai 6.6.2015

Lauantaina Leppävaara lavan korkkasi räppäri Paperi T, jonka ensimmänen sooloalbumi ”Malarian Pelko” julkaistiin hiljattain. Myös Ruger Hauer -nimisessä ryhmässä vaikuttava Paperi T on sooloalbuminsa julkaisun myötä saanut uralleen nostetta ja nimensä kuuluviin. Soolodebyytin julkaisun aikoihin hän esiintyi kahdesti loppuunmyydyllä Tavastialla, ja kesällä hän kiertää festivaaleja Ilosaarirockista Flow Festivaliin.

Paperi T räppää puhuttelevista asioista aidosti. Hänen ulosantinsa on melko pelkistettyä, vaikkakin nokkelia riimejä ja toistoja riittää. Kappaleiden taustat ovat lähes hypnoottisia, tunnelmaltaan samaan aikaan rauhoittavia, mutta silti painostavia, ajoittain erittäin yksinkertaisia ja karsittuja. Toisaalta niissä tapahtui paljon asioita samaan aikaan: taidokkaasti rakennettuja yhtä kaikki.

Paperi T:n esiintyessä tunsin samaan aikaan suurta sympatiaa ja samastumisen tunnetta. Kaunistelemattomat kertomukset ja taitava, mutta rosoinen ja väkevä runoilu saavat väkisinkin tunteet kuohumaan ja ajatukset virtaamaan. Live-tilanteessa tuo kaikki vielä maksimoitui vieden musiikin aiheuttamat tuntemukset aivan uusiin sfääreihin.

Seuraavaksi kävin ensimmäistä kertaa koko tapahtuman aikana tarkastamassa tuntemattomammille yhtyeille omistetun Max. Vol. -lavan meiningit. Perjantainakin olisi ollut tarjolla kaikenlaista stoner rockista metalcoreen, mutta kahden muun lavan esiintyjät veivät kaiken mielenkiintoni. Deaf Penalty ei kerännyt suurta yleisöä, mutta ei antanut sen vaikuttaa esiintymiseen. Paikalle saapunut kourallinen ihmisiä sai kuitenkin maistuvan annoksen melodista punk rockia. Deaf Penaltyn musiikki kuitenkin kuulostaa siltä, että se on kuultu jo monta kertaa aiemmin. Esiintyminen oli silti varmaotteista, biisit pidettiin vahvasti kasassa ja yhteissoitto oli varsin tiukkaa.

Maailman hauskimman miehen tittelin omistaja Ismo Leikola lyöttäytyi yhteen ihan oikeiden muusikoiden kanssa muodostaen Ismo Leikola Bandin. Leikola itse lauloi ja soitti akustista kitaraa. Keikka ei ollut tosin pelkkää musiikkia, sillä suuren osan ajasta vei ihan perinteinen stand up -komiikka. Leikolan huumori ja tyyli kertoa vitsinsä on melko tunnistettava ja omanlaisella tavallaan erittäin hauska. Osa vitseistä on tuttuja jo YouTubessa olevien videoiden myötä, mutta Leikola on keksinyt vanhoille vitseilleen jatkoa ja jalostanut niitä.

Kuultiin Ismo Leikola Bandilta tietysti musiikkiakin: tunnettuja kappaleita, jotka Leikola on sanoittanut uudestaan. Esimerkiksi J. Karjalaisen viimeisimmän levyn hittibiisi ”Mennyt Mies” taipui kertomaan raksamiehistä, joilla ei ole ihan puhtaat jauhot pussissaan. Kappaleita omistettiin myös muunmuassa pysäköinninvalvojille, Pendolinolla matkustamiselle, tietöille ja suomalaisen ja venäläisen väliselle saunomiskilpailulle. Saatiinpa kuulla myös muun muassa kaikki maailman biisit, jotka soitettiin kahden sointukierron avulla. Ismo Leikola Band nivoi yhteen niin Totoa, JVG:tä, Teräsbetonia kuin Eppu Normaaliakin monien muiden muassa. Muusikoiden suuri kusetus paljastettiin useaan otteeseen, joten Ismo Leikola Bandin lopetettua saattoi hyvillä mielin lähteä seuraamaan elävää musiikkia päälavan tuntumaan.

Tähän asti festareiden suurimman yleisön taisi keräätä Haloo Helsinki!, joka esiintyi Kivenlahti Rockissa viime vuonnakin. Bändin esiintyminen oli tälläkin kertaa ihan viihdyttävää seurattavaa, vaikken faniksi tunnustaudu vieläkään. Monessa biisissä on mukavia koukkuja ja tarttuvia laulumelodioita, mikä korostui bändin energisen esiintymisen myötä. Livenä Haloo Helsinki! osaa ottaa yleisönsä ja pistää lavalla pystyyn varsinaisen spektaakkelin.

Nuori hard rock -yhtye Block Buster aloitti keikkansa Max. Vol. -lavalla ”Caught in the Crossfire” -videobiisillä suorastaan räjähtävästi. Block Busterin edustama tyylisuunta saattaa olla monesti kuultua ja nykyäänkin nuorten yhtyeiden joukossa melkeinpä yliedustettuna, mutta Block Busterin musiikissa on erityistä energisyyttä ja tarttumapintaa, jota ei ole suurimmalla osalla vastaavanlaisista yhtyeistä.

Monien bändien kohdalla tulle sellainen olo, että tämähän on ihan jees. Sitten on kourallinen bändejä, joista varsinkin livetilanteessa kuulee ja näkee heti ensinuoteista lähtien, että tässä on sitä jotain, tässä on ainesta vaikka mihin. Block Busteria katsellessa ja ennen kaikkea kuunnellessa tuon tunteen tunsi luissaan ja ytimissään asti. Tästä bändistä kuullaan vielä.

Apulanta on ollut huipulla jo vuosikausia, mikä näkyi valtavana yleisömääränä Kivenlahti Rockissa. Sen huomasi myös siitä, että valtava päälava ja koko festivaalialue tuntui Apulannan soittaessa todella pieneltä. Raskas ja paksu soundi toi hyvin lisäpotkua yksinkertaisiin ja raskaisiin junttariffeihin, joita hittibiisit pitkin yhtyeen pitkää uraa ovat pullollaan. Nuo riffit taas tukevat Toni Wirtasen tunnistettavaa ja rosoista ääntä sekä lopulta tunnelatautuneita ja älykkäästi kirjoitettuja sanoituksia.

Apulannan kappalevalinnat kattoivat heidän koko pitkän ja monimuotoisen levytysuran aina alkuaikojen punk-meiningeistä nu-metal-vaikutteisiin, raskaaseen rockiin ja popahtaviin melodioihin. Harvan yhtyeen biisit kestävät aikaa yhtä vahvasti kuin Apulannan. Vanhat hitit ja singlelistan ykköset kuulostivat edelleen yhtä hyvältä kuin vuosituhannen vaihteessa siskon CD-soittimesta kuunneltuna.

Yleisö lämpeni nopeasti yhteislaulun ja -huudon yltyessä kappale kappaleelta äänekkäämmäksi. Ihmisistä suorastaan hehkui kunnioitusta ja arvostusta tätä kotimaisen rock-musiikin veteraania kohtaan. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin Apulanta on kovassa tikissä ja tarjoilee live-elämyksiä, joihin vain harva pystyy.

En voinut vastustaa muikkujen aiheuttamaa kiusausta, joten nautiskelin pitkään ja hartaasti ostamastani juutalaishintaisesta muikkuannoksesta. Tähän asti olin ruokkinut itseäni Jumalan lahjan festareille, eli Alepan kontin (ja mukavien ihmisten tarjoamien nektariinien) avulla, minkä ansiosta köyhälläkin oli varaa syödä useammin kuin kerran päivässä. Ajattelin, että tässä kohtaa oli hyvä hetki hengähtää kun ei kiinnostavia esiintyjiäkään juuri ollut, mutta syötyäni menin kuitenkin nostalgiapäristelemään Leppävaara-lavan luokse, jossa käsittääkseni jonkinlaisten comebackin tehnyt Beats and Styles esiintyi. Kappaleista oli itselleni tuttuja vain muutaman tunnetuimmat, ja melkeinpä kaikki muut olivatkin melko kesyjä. Yleisömäärä ei ollut järin valtava, vaikka Beats and Styles esiintyikin energisesti ja muutenkin hyvin. Taitaa olla niin, että valtavirta ja sen sekä radion pakotusten mukaan musiikkinsa valitsevat ihmiset unohtavat nopeasti trendien vaihtuessa.

Ja sitten oli Sleepy Sleepers, joka laittoi festarit pakettiin. En ole juurikaan muutamia satunnaisia silloin tällöin kuultuja kappaleita lukuunottamatta tutustunut bändiin, mutta en ole tainnut jäädä paljosta paitsi. Jonkinlaista kulttimainetta nauttivan yhtyeen erittäin väsyneeltä keski-iältä, juntilta ja elämänkoululta maistuva huumori ei purrut minuun, mutta taisi siitä osa vielä paikalle jääneestä yleisöstä saada jotain irti. Muutama Sleepy Sleepersin soittamista biiseistä oli musiikillisesti jopa ihan hyviä, mutta väkisin väännetyt huumorisanoitukset ja muutenkin Putous-tason huumori aiheuttivat minussa lähinnä myötähäpeää.

Kivenlahti Rock oli tänäkin vuonna melko onnistunut tapahtuma, vaikka bändikattaus ei ollutkaan ihan samalla tasolla kuin viime vuonna. Varsinkin ensimmäiselle festaripäivälle pari nimekkäämpää esiintyjää olisi tehnyt terää. Nämäkin esiintyjät toki olivat asiansa osaavia ja viihdyttäviä. Iso käsi Max. Vol. -lavasta, joka antoi nuorille ja tuntemattomille yhtyeille mahdollisuuden näyttää osaamistaan. Kaiken kaikkiaan ihan onnistuneet kinkerit.

Teksti ja kuvat: Jyri Kinnari