KYPCK:n kohdalla joutuu ihan pysähtymään ja miettimään tarkemmin ulkomusiikillisten tekijöiden merkitystä koko konseptille. Se, että suomalainen metallibändi on onnistunnut herättämään venäläisillä internet-foorumeilla suhteellisen paljon keskustelua Venäjän omasta historiasta, on saavutus sinänsä. Sitähän ei pelkkä musiikki ole saanut aikaan, vaan myös bändin hyvin vahva imago. Muutakin erikoista tähän poppooseen liittyy, mm. se, että edellinen albumi, ’Imena Na Stene’ (2014) onnistui tahattomasti ennakoimaan Ukrainan kriisiä, mikä sekin taisi nostattaa bändin hämyistä auraa.

KYPCKiin osataan jo liittää sellaiset ominaisuudet kuin alavireisyys, tasaisena pysyttelevä hidas tempo laiskalla groovella, raskaasti vyöryvät säröiset riffit, alaspäin suuntautuvat melodiat ja lakoninen perustunnelma. Soinnillista lisäväriä loihditaan mm. kiväärinäänillä, propagandapuheilla ja sukellusveneen painehuminalla. Toisinaan instrumenttien käsittely itsessäänkin lähentelee samaa sotaista äänimaisemaa. Ymmärtääkseni tässä kaikessa ei ole kuitenkaan pyritty tietoisesti rakentamaan kaupallisesti menestyvää brändiä. Lähtökohtana lienee ollut yksinkertaisesti hienojen muusikoiden aito ja vilpitön kiinnostus historiaan, kulttuuriin, kieleen ja ihmismieleen, mustaa huumoria unohtamatta.  Sille ehdoton plussa.

Syyskuun 16. päivä julkaistava neljäs studioalbumi ”3epo” (”Zero”) säilyttää tuttuja piirteitä ja pitää tiukasti kiinni soundillisesta tasosta. Mutta jonkinlaista uusiutumistakin tarjotaan. Soinnillista ilmaisua on paikka paikoin hiottu äkäisemmäksi ja väliin tempoakin nostettu. Asemasodasta ei voida puhua, vaikka hitaammalla tahdilla edelleenkin edetään. Doomin liepeiltä hiivitään kuitenkin poispäin, ja on kyllä ihan makuasia, ketä se miellyttää, ketä ei. Henkilökohtaisesti jäin itse kaipailemaan ”Deti Birkenaun” hiljaista ylevyyttä, johon ei tällä kertaa liene tarkoituskaan hapuilla. Synkkä perusvire kyllä säilyy, samoin kuin Sentencedin melodioiden kaiut, mikä taas on pelkästään positiivista ja oletettavaakin. Raunioiden ja ruosteisten sotakoneiden keskeltä vyöryvä musiikki muistuttaa väistämättä Kalervo Palsan sanoista: ”Ei riitä, että maalaa kukkia, täytyy maalata hirttosilmukoitakin.” Mutta kauneus lienee juuri siinä, että ihmismieli voi huomata kukkivan kukan hirttosilmukankin läpi.

Avausraita ”Ya svoboden” (”I am Free”) on onnistunut hienosti kontrastoimaan kertosäkeen raskasta ja rosoista satsia vasten, jälleen kerran. Tonaalisesti siirrytään ’tuunatuista’ soinnuista puhtaampiin duuri/molli-sointuihin – no, lähinnä mollipohjalle toki. Kertosäkeistä on muutenkin vähitellen kasvanut KYPCKin elimellisiä suvantokohtia, joissa slaavilaistyyppiset surumieliset ja haikeat melodiat kukkivat vasten maailman myllerrystä. Käytännössä suppean ambituksen alueelta, väliin lähes resitatiivisesta laulusta noustaan kertosäkeissä hetkeksi lentoon laveammille vesille. Järisyttävän paksut, telaketjuilla vyöryvät kitaravallit pysäyttävät hetkeksi kulkunsa, kun ihmisääni avautuu huutamaan inhimillisyyden perään.

Kakkosraita ”2017” muotoutui välittömästi kaikessa onnistuneisuudessaan tämän levyn lempparikseni siitäkin huolimatta, että hiukkasen selkäpiissä karmi lukea tällaista biisinnimeä bändiltä, joka onnistui ottamaan harteilleen tahattoman oraakkelin roolia. Toivottavasti tämän biisin tunnelmat eivät ennakoi kotomaamme 100-vuotisitsenäisyyspäivän fiiliksiä. Lyriikoita käännöksineen minulla ei ole käytössäni, enkä todellakaan tiedä (vähäisellä venäjän taidollani), mistä sanat varsinaisesti kertovat. Mutta takaisin maan pinnalle ja itse musiikkiin. Kun Seppäsen kolmen oktaavin äänialasta ovat käytössä ne matalimmat äänet, sanoisin, että juuri silloin ollaan parhaimman äärellä (väheksymättä Dreamtaleakaan). Matalissa äänissä esiin sukeltava lämpö tuo enemmän ihmisläheisyyttä biiseihin ja avaa samalla kipuun ja ahdistukseen lisää tarttumapintaa.

KYPCK nojaa aika vahvasti myös laulukieleensä. Kuriositeettisena vastakkainasetteluna täytyy mainita venäläinen Kauan, joka puolestaan löysi erikoisen ilmaisuvoimansa suomen kielestä. Molemmat bändit liikuskelevat doomin kentillä, ja hitaissa tempoissa kielet pääsevät enemmän oikeuksiinsa. Nämä kaksi kokoonpanoa ovat mainioita esimerkkejä siitä, mitä kielen lainaaminen naapurista voi musiikissa merkitä. Laulun instrumentaalinen osuus soittimena soitinten joukossa korostuu, tosin Belovin käsissä se on ollut itsetarkoituskin.  Anton Belovin soinnukas ja lämmin venäläinen aksentti tuo suomenkielisiin sanoituksiin foneettisesti häikäisevän kauniin ulottuvuuden, kun taas Erkki Seppäsen rosoinen tulkinta tuo omaa ainutlaatuista väriään venäjänkieliseen lyriikkaan.

Mutta vielä kakkosraidasta. Nyansseilla, herkillä melodiakuluilla ja taidokkaalla sointiväripaletilla maalailtu satsi tarjoilee hienon, ilmeisen harkitun kokonaisuuden. Esimerkiksi siirtyminen ensimmäisestä kertosäkeestä alaspäin valuvan glissandon kautta mureisiin, syvältä jysähtäviin riffeihin toimii tajuttomalla tavalla. Paikoin syvyyksissä jyskyttävät tunnevellomiset tuovat jo mieleen islantilaisen Solstafirin maalailut.

Kolmas raita ”Mne otmshchenie” (”Vengeance is Mine”) tarjoilee sitten tiukempaa ja äkäisempää puolta, mikä toimiikin ihan hyvin siirryttäessä seuraavaan raitaan. Älyttömän painavat riffimassat vasten slaavilaista sydänveren valutusta pitävät tiukasti mielessä tapahtumat, joihin bändin nimi viittaa. Joskus tuntuu, että koko KYPCKin tuotanto laajenee jollain tavoin allegoriaksi ihmiskunnan kädenväännöstä sotaisan luonteen ja kauneuden kaipuun välillä.

Kun neljäs raita ”Progulka po Neve” (”Stroll by the Banks of Neva”) kierähtää käyntiin, maskuliinisuus on äärimmillään. Rock’n’roll ja testosteroni nousevat. Jostain syystä odotin tässä yhtäkkistä huomattavaa tempon nousua, mutta eipä sitä tullutkaan. Asenne piti siltikin pintansa. Kymmenminuuttinen viides raita, ”Ne nebe vizhu ya litso” (”I see a face in the Sky”) tuntuu puolestaan kunnolla avautuvan vasta puolivälistä, kiväärin loksahduksen jälkeen. Seppänen on tulkinnassaan omimmillaan baritonissa kulkevassa laahaavassa laulussa. Harvakseltaan lausutut, maata viistävät sanat hiljentävät kuulijan, ja satsi johtaa lopulta duettoon vierailevan naisartistin kanssa. Tähän kohden biisiä vieraileva naisartisti olisi ollut hyvä idea, mikäli vokalistien äänet olisivat sopineet paremmin yhteen tai jotain karismaa tai edes pehmeyttä olisi naisäänestäkin löytynyt. Nyt ei front man oikein saanut vertaistaan rinnalleen. Mutta hyvä kokeilu ainakin.

Sotakoneisto jatkaa raskaalla otteella häviten lopulta kiskoja pitkin horisontin taakse valkoisen kuoleman myötä. Täytyy vain todeta, että tämä on sentyyppistä musiikkia, mikä vaatisi tuekseen myös sanallisen sisällön ymmärtämisen. Muuten jotain oleellista tuntuu jäävän puuttumaan varsinkin, kun kyse on vieläkin niin omanlaisestaan ja ainutkertaisesta konseptista. Jos joku onkin sitä mieltä, että KYPCKin täytyisi jo pärjätä pelkillä musiikillisilla avuillaan, olen kyllä eri mieltä. Se on kyllä tarpeeksi hyvä pärjätäkseen niinkin, mutta tämän musiikillisen materiaalin hahmottaminen ja omaksuminen rikastuu ja syventyy huomattavasti monenlaisilla ulkomusiikillisilla tekijöillä. Tällä en tarkoita pelkästään lyriikoita ja imagoa, vaan myös koko homman nostattamaa diskurssia, aina viimevuotista Valko-Venäjän reaktiota myöten, kun portit suljettiin nenän edestä. KYPCKista on tullut eräällä tavalla erityisen dialoginen bändi suhteessa yleisöön. Ja kyllähän se nyt joka tapauksessa on vakiinnuttanut oman venäjänkielisen ’tuomionpäivän metallinsa’ omalle paikalleen suomalaisen äärimetallin kehyksissä.

9-/10

Kappalelista:

1. Ya svoboden (I am free)
2. 2017
3. Mne otmshchenie (Vengeance is Mine)
4. Progulka po Neve (Stroll by the Banks of Neva)
5. Ne nebe vizhu ya litso (I see a face in the Sky)
6. Moya zhizn (My Life)
7. Poslednii tur (The Last Tour)
8. Rusofob (Russophobe)
9. Baikal
10. Belaya smert (White Death)

Kirjoittanut: Sirpa Pelli