Laulaja Paul Di’Annon jäähyväiset ja kitaristi Adrian Smithin ensiaskeleet nosteessa olleen yhtyeen riveissä – arviossa Iron Maidenin 40 vuotias ”Killers”

Yli neljä vuosikymmentä sitten perustettiin yhtye nimeltä Iron Maiden itäisen Lontoon kulmilla. Suunnilleen samoja seutuja piti kauhun vallassa lähes 100 vuotta aiemmin murhaaja nimeltä Viiltäjä Jack, jonka tekojen historiasta on saanut varmasti kuulla ja lukea myös Iron Maiden keulakuvanaan basisti ja ainakin vielä tuolloin päasiallinen biisintekijä ja pomo Steve Harris. Siihen liittyykö Iron Maidenin 40 vuotta täyttävän toisen albumin otsikko ”Killers”  juuri Itä-Lontoon seudun levottomaan historiaan, ei tässä oteta liiaksi kantaa – mutta todettava on, että albumin otsikko on yhä lyhykäisyydessään osuva. Varsinkin yhtyeen Eddie -maskottiin liittyvän kuvaston kanssa, joka varsin usein tuohon aikaan sijoitettiin pimeille kaduille ja kujille piirtäjä Derek Riggsin toimesta, esimerkiksi myös singlejen kansissa.

Se mistä tässä artikkelissa on enimmäkseen kuitenkin kyse, on tietenkin Iron Maidenin ”Killers”-albumin musiikin sisältö. Erityisesti sitä miten tuolloin vielä nuori yhtye onnistui alle vuodessa parantamaan studiotasolla jo ennestään mainiosta debyytistä ”Iron Maiden” (1980), ei auta kuin ihailla. Ensinkin tuotanto on ”Killers”-albumilla täyttä laatua ja osittain jo enemmän sisässä Uuden Brittiläisen hevin, eli oikeammin ’New Wave Of British Heavy Metal’n aallonharjassa. Tai oikeastaan sen kirkkaimmassa kärjessä. Soitto on teknistä ja idearikasta kuten ensimmäiselläänkin, mutta vieläkin selkeämmällä äänituotannolla kuorrutettua. Syy siihen miksi ”Killers” ilmestyi niinkin nopeasti debyytin perään löytyy erityisesti siitä, että suurin osa ”Killersin” kappaleista oli olemassa jo debyytin äänitysten aikaan tai osittain sitä aiemminkin. Yhtyehän oli soittanut niitä myös livenä ensimmäisen albumin kiertueellaan. Tätä taustaa vasten ammattimaisella tasolla pitkään ennen debyyttiä ollutta työtahtia täytyy vain ihailla.

Albumin avaava ”The Ides Of March” joka löytyy myös erinäisistä syistä ja eri nimellä toisen brittihevi-bändi Samsonin albumilta (jolla muuan Bruce Dickinson lauloi) ”Head On” on melodinen instrumentaali-anthem, joka jää albumin edetessä hyvän kappaleen maineesta huolimatta usein pieneen paitsioon puhuttaessa ”Killersin” parhaista biiseistä. Sellainen se kuitenkin on perinteisine ja hyvin Maiden-tyylisine melodioineen.

Se missä ”Killers” ehkäpä hieman ontuu liittyykin ehkä toisaalta tyyliin. Otettakoon siis tässä kohtaa jo esiin seikka kappalemateriaalin tietynlaisesta epätasaisuudesta: on klassisen rockin elementtejä, punkkia, raaempaa ja ehkä hieman melodosempaa heavy metalia. Tai ainakin sitä sellaista, jollaiseksi metallimusiikkia sopi tuohon aikaan kutsua. Suomeksi voisi puhua toisaalta myös edelleen ”jytästä”, jota ainakin kakkosbiisi ”Wrathchild” edustaa yhtenä albumin tunnetuimmista kappaleista. Loppujen lopuksi ”Wrathchild” on livehitin maineesta huolimatta, tai ehkäpä juuri siksi, albumin heikoimpaa kastia. Mukava keikoilla mukana huudettava se on edelleen, ja sisältää pari todella mainiota riffiäkin, mutta toisaalta taas kokonaisena sävellyksenä se jää heti seuraavan Edgar Allan Poelta otsikkoa lainanneen ”Murders In The Rue Morgue”n jalkoihin.

Siinä missä ”Murders In The Rue Morgue” on nerokas, tekninen ja groovaava ”headbanger”, asettuu jälleen seuraava kappale ”Another Life” kaikessa yksinkertaisuudessaan sinne valitettavaan väliinputoajan kastiin. Kappale on elementeiltään yhtä paljon sekoitus Led Zeppeliniä, Chuck Berryä ja Ramonesia, joka tekee siitä kummajaisen – eikä se varsinaisesti ole sellainen, joka tulee mieleen Iron Maidenin merkkipaaluja muisteltaessa. Täytekappaleena se on ”Killersillä” kuitenkin huomattavasti parempi, kuin täytekappaleet yleensä musiikki-albumeiden historiassa, sillä sen kohdalla on kekseliäisyyteen nojaten ainakin yritetty. Jo tämän seikan toteaminen niin sanotusta täytebiisistä nostaa ”Killers” nimisen Iron Maiden-albumin arvoa, jos katsoo laajalla skaalalla esimerkiksi raskaan rock musiikin kenttää.

Viidentenä kuultava ”Genghis Khan” on tyypillinen Iron Maidenin instrumentaali debyytin ”Transylvania” kappaleen tapaan. Teknistä ja tunnelmallista soittoa vuoron perään. Onpa sillä kuultavissa hieman myös Maidenin  ”Phantom Of The Opera” kappaleen kaikuja. Varsin selkeää, että näitä kaikkia on oltu säveltämässä ehkäpä samoissa sessioissa. ”Genghis Khan” kappaleen poljennosta on sanottava, että mikäli hakee yksittäisi thrash metal-genren syntyyn vaikuttaneita kappaleita, on tässä käsillä lähes varmasti yksi sellainen. Ja onpa kappaleesta lainaillut myös muuan Papa Roach hittikappaleensa ”Last Resort” riffin. Iron Maidenista todellakin on moneksi. ”Innocent Exile” on hieno ja idearikas tunnelmapala keskellä albumia, mutta jää hieman seuraavien kappaleiden varjoon. Taattua klassista Iron Maidenia, jota ilman kokonaisuus olisi vajavainen.

Puolen välin ylittyessä albumin kappalemateriaalin niin sanottu epätasaisuus alkaa kääntyä yhä enemmän rikkaudeksi, sillä lopuista kappaleista ei ainakaan kuningasideoita puutu, ja erilaisten vaikutteiden esiin tuominen tuntuu yhä luontevammalta. Nimikappale ”Killers” oli aivan alunperin noin 20 vuotta sitten allekirjoittaneelle hitaasti aukeava, mutta nykyään jo silkka timantti ja yksi Iron Maidenin parhaista kappaleista. Todellinen heavy metal-anthem. ”Prodigal Son” on lähes aurinkoisen näppäilynsä ansiosta toisaalta albumin kummajaisia, mutta samaan hengenvetoon on todettava pääriffin täyttävän kaikkien hyvien riffien edellytykset. Se on selkeä, erottuva, taidolla soitettu ja mieleen jäävä. Lisäksi sillä on jälleen yhä selkeämpiä folk rockin suuntaan kallellaan olevia Led Zeppelin-viboja, joten aivan metsään sen toteutus ei mene. Ensi kertaa albumin edetessä myös laulaja Paul Di’Anno väläyttelee puhtainta mahdollista lauluääntään, eikä sekään huonolla tolalla ole ollut läpi albumin. Taitotason huomioon ottaen tavallaan harmillista, että ”Killers” jäi Di’Annon viimeiseksi albumiksi Iron Maidenin kanssa.

Suurimpia tekijöitä albumin selkeydessä ja virtuoosimaisen soiton esittelyssä on osaltaan kitaristi Adrian Smithin mukaantulo yhtyeeseen ensimmäisen albumin jälkeen. Kaikki tämä korostuu mainiossa ”Purgatory” kappaleessa jonka kuvailuun voisi käyttää joka ikisen kuviteltavissa olevan superlatiivin. Riffit, melodiat, laulumelodiat, tunnelma, sovitus ja kaikki on viimeisen päälle kultaa. Monikaan myöhemmän Iron Maidenin suuri fani ei välttämättä muista ”Purgatorya” yhtenä Maidenin parhaista kappaleista, eikä se ole kokoelmalevyiltäkään juuri lunastanut paikkaansa, mutta aivan heittämällä se silti TOP-20 Iron Maiden-kappaleita on. Albumin päättävä ”Drifter” on melodioineen tarttuva ja reipas heavy-biisi myöskin ja kuuluu selvästi ”Killersin” parhaimmistoon.

Iron Maidenin ”Killers” on heavy metallin klassikkoalbumi, eikä se häviä tehossaan vielä tänäkään päivänä monille muille yhtyeen albumeille. Olisi muutenkin todella vaikeaa laittaa paremmuusjärjestykseen niin tasaisen varmaa tekemistä, kuin mitä Iron Maidenin 16 studioalbumia tarjoaa kuulijoilleen. ”Killers” on kuitenkin niitä albumeita yhtyeen repertuaarissa, jonka vetovoima on ehdottomasti säilynyt tai jopa kasvanut vuosikymmenten myötä, kuin se kuuluisa viini vanhetessaan.